Minulta kysytään usein, miksi et enää hymyile?  Tällä kysymyksellä tarkoitetaan lähinnä Facebookin profiilikuviani. Suunnilleen kerran viikossa vaihdan profiilikuvani. Kuva on otettu sen hetken fiiliksistäni ja harvoin minä tuossa vaiheessa hymyilen.  Kysymykseen vastaan usein: 

Tulkaa ihmeessä moikkaamaan minua livenä, ei minun hymyni ole mihinkään kadonnut.

Kuvani kertovat siitä toisesta elämästäni. Tämä on se elämä, mikä on minulla mukana koko ajan, jokaisessa sydämenlyönnissä ja hengenvedossa. Se arkinen ja todellinen minä on se, mitä elän monisairaana kipuihmisenä. Se minä, minkä tutut minussa useimmiten näkevät edessään, on huumorintajuinen ja hymyilevä ihminen, se vanha Artsi. Itse pyrin olemaan se keskitietä kulkeva selviytyjä, joka ei aivan pienestä anna periksi vieläkään.

Mielestäni kaikki mitä meidän elämässämme tapahtuu, kenet kohtaamme ja miten kohtaamme, on jollain lailla kohtalo meille määrännyt. Näihin asioihin emme voi vaikuttaa, ne vain tulevat vastaan.  Mitä enemmän vastoinkäymisiä tulee elämässä vastaan, sitä paremmin on valmiudet selviytyä kovemmistakin vastoinkäymisistä. Tätä elämää pyrin elämään hetkessä ja aina. Joskus onnistun paremmin, joskus vähemmän paremmin.


Eilisilta on yksi esimerkki siitä, millaista elämää elän silloin, kun muut eivät näe, eivätkä ole kuulolla. On hetkiä, kun en kykene sitä hymyä saamaan aikaiseksi. Toivon edes joskus muiden ymmärtävän millaista elämäni on tasapainoilla. Samassa elämässä olen sosiaalinen eläin ja erakko, pois ihmisten katseiden alta. Kaipa asian voi kertoa yhdelläkin sanalla kaksoiselämä. Aina ei vaan jaksa, vaikka onkin jaksettava.


Vilkaisen ohimennen kelloa, aikarauta näyttää aikaa 22.37, tiistai iltana. Nojaan kyynärpäillä polviin ja manaan mielessäni fyysistä pahaa oloani. Paha olo tulee sananmukaisesti fyysisesti pahasta olosta. mikä taas johtuu kivuista, joiden kanssa elän joka hetki. Fyysiset kipuni johtuvat useista sairauksista, jotka ovat hiljalleen tulleet mukaan minun elämääni. En voi kieltää, etteikö elämäni olisi minulle pääasia, se on juuri sitä sananmukaisesti. Yli neljä vuotta jatkuneet kivut päässäni. ovat uskollisia ystäviä. Kaverit pettävät ja jättävät. Todelliset ystävät tarraavat kiinni, eivätkä suostu laskemaan irti hyvinä, eikä varsinkaan huonoina aikoina. Onko siis kipuni todellinen ystävä?

Tällaisina hetkinä kuin tällä hetkellä, minulla olo hipoo äärimmäisyyksiä jaksamisen kanssa. Nyt jo kellon ollessa yli puolen yön. Muistan kun ensimmäisen kerran, oloni vei minut tajuttomuuteen, silloin olin kavereitteni ympäröimänä. Samoin muistan sen, kun oloni vei minut tajuttomuuteen, ollessani isossa yleisötilaisuudessa, missä ympärillä oli tuhansia ihmisiä. Muistan myös sen, kun oloni vei minut tajuttomuuteen yön pimeydessä, muun perheen nukkuessa. Jokaisesta vastaavasta hetkestä löydän ainakin yhden yhdistävän tekijän. Yhdistävänä tekijänä on tunne äärettömästä yksinäisyydestä ja ymmärtämisestä, viimeisenä ajatuksena pimeän tunnelin vastaantulo., mikä on sivuuttamaton ennen ymmärryksen katoamista. Mikään ei voinut tapahtuvaa enää keskeyttää tapahtuvaa… silloin pimeyden kohtaaminen oli pelottavaa… ei enää se ei ole sitä. Pelottavaa oli se aluksi, kun tiesi etukäteen, ettei kukaan voi sillä hetkellä minua auttaa. Tämä tunne valtaa mielen silloin, kun tietää, ettei sillä hetkellä voi itse vaikuttaa siihen minkä tietää seuraavana tulevaksi ja itse on voimaton auttamaan itseään.

Yön pimeinä tunteina nämä tuntemukset tulivat liiankin elävästi mieleeni.  Silloin tällöin joku sanoo haluavansa tietää miltä minusta tuntuu huonoina hetkinäni. Voin sanoa, ettei minulla ole halua kertoa, enkä toivo kenenkään joutuvan samaa kokemaan. Menneen yön oloni oli taas kerran sellainen hetki.

Usein, kuten viime yönä, kaikki alkaa ennalta aavistamatta. Katselin televisiota, samalla kirjoittelin koneella omia juttujani. Sohvan reunalla istuen, huopa hartioilla. Kyynärpäillä nojaten polviini, sormet koneen näppäimistöllä, hakien ajatuksieni siirtoa näytölle. Ensimmäisenä yllättäen, tuli tunne, että kurkkuuni on jäänyt pala. Samaa koen päivittäin. Olen kertonut asiasta useaan otteeseen hoitavalle taholleni ja nyt olen jonossa tutkimukseen asian suhteen. Varmaan toista vuotta pitkälti on vierähtänyt ensimmäisestä kerrasta, kun asian olen maininnut. Sama tunne tulee useammin ja useammin. Viime yönä kuitenkin harmini ei jäänyt tuohon, vaan olo muuttui hetkessä tuon tunteen aikana päälaesta, alavatsaan. Sisälläni iski sellainen myrsky, etten osannut moista edes kuvitella tapahtuvaksi. Aivan kuin kaikki sisälläni olisi siinä hetkessä ryhtynyt kapinoimaan isäntäänsä vastaan.  Yritin helpottaa oloani liikkumalla, ei auttanut, istumalla, ei auttanut, makuullakaan. Lopulta menin sänkyyn, peiton alle makuulle, se pahensi oloani. Tuon olon lisäksi, iski sarjoittaisen päänsäryn isot sarjat kaikella voimallaan pääni sisälle. Tuo oli mieleenpainuva kokemus ja kokemuksia on viime vuosina kerääntynyt aimo useampi säkillinen muistojeni perunakellariin.

Peiton alla en tahtonut löytää asentoa, mikä olisi edes hieman helpottanut.  Vaimoa en halunnut herättää, muutekaan en halua kertoa oloistani läheisille, ei heidän tarvitse taakkaani kantaa. Muutenkin on varmasti tuskaista seurata ihmistä, josta tietää, että haluaa pitää oman olonsa poissa muiden arjesta. Mielestäni kipujen ja sairauksieni jakaminen läheisille ei ole reilua.

Jossain vaiheessa yhden jälkeen nukahdin. Viiden jälkeen aamusta heräsin parempaan, mutten hyvään oloon. Tunnin verran pyöriskelin sängyssä ja nukahdin herätäkseni muutaman kerran, ennen aamua. Ei aamulla, eikä vielä iltapäivälläkään kroppani ja oloni ole palautunut eilisestä sisällissodastani. 

Halusin raottaa verhoa oman elämäni kulusta. Jos en aina hymyile, olen otsa kurtussa ja olen omissa maailmoissani. Ei se välttämättä johdu siitä, että etten välittäisi. Syy usein löytyy syvemmältä. Kaverit pettävät ja jättävät. Todelliset ystävät tarraavat kiinni, eivätkä suostu laskemaan irti hyvinä, eikä varsinkaan huonoina aikoina.

. Aina en halua ja jaksa selittää asioitani. Monesti minulta kysytään, kuinka jaksat? Ensimmäinen vastaus tuppaa olemaan, ihan hyvin. Harva haluaa kuulla rehellistä vastaustani.  En ole ainoa ihminen, joka tekee näin. On hyvä joskus avartaa katsantokantojaan ja miettiä, ettei meistä kaikki vaan kykene hetkessä olemaan parempia kuin ovat. Syyt voivat olla sellaisia, ettei vastaanottaja halunnutkaan kuulla sitä, mitä toinen joskus kertoo. Ollaan suvaitsevaisia ja ymmärretään se, että kuka tahansa meistä voi joutua tahtomattaa sille karikkoiselle tielle elämässään.

Näillä ajatuksilla tällä kerralla:

Arto Hannolin / Karhukuningas