On asioita, jotka tekevät ihmisestä ihmisen, mikä määrää elämän mittaisen suunnan. Kasvu alkaa jo ennen syntymää. Syntymän jälkeen kaikki vaikuttavat kaikkeen. Itse olen seitsemänlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Viikkoa vaille 10 vuotta ikäeroa vanhimmalla ja nuorimmilla sisaruksillani. Lapsuuteni muuttui siinä hetkessä, kun seuraavaksi nuorempi veljeni syntyi. Siitä alkoi kolme vuotiaan pienen pojan oman elämän rakentaminen. Ei sitä silloin tietenkään tiennyt vanhempani, sisarukseni, enkä minä. Tuo oli kuitenkin hetki, milloin joku sai enemmän huomiota lapsikatraassa kuin minä, pieni poika haaveineni.

Kukaan ei voi tietää pienen pojan haaveista. Monesta asiasta voi puhua ääneen. Omat haaveet ovat omia haaveita. Ne eivät ole kenenkään muun, kuin pienen pojan omia suunnitelmia elämälleen. Minulla on aina ollut unelmia ja haaveita. Jos olen jotain oikein halunnut, olen ainakin yrittänyt toteuttaa haaveeni ankaralla yrittämisellä. Elämä on opettanut, ei haaveet täyty sormia napsauttamalla, asioiden eteen on oltava valmis tekemään ja uhraamaan paljon jostain muusta, saavuttaakseen tahtomansa.

En toki ole saanut lähellekään kaikkea, mitä olen halunnut. Kuitenkin, mitä enemmän olen saanut iskuja vasten kasvoja. sitä enemmän olen oppinut. Mitä enemmän olen oppinut, sitä lähemmäksi olen päässyt haaveitteni toteamista. Mitä lähemmäksi olen saavuttamaani päässyt, sitä kiihkeämmin olen sitä halunnut.

Mitä sitten kun olen saavuttanut haaveeni, hyvä esimerkki oli aikoinaan toistakymmentä työntäyteistä vuotta saavuttaakseni SM-kultaa. Äärimmäisen kovan työteon ja pitkäjätteisyyden palkintona oli kultainen metallilätkä kaulassa. Hetken olin onnellinen. Kuitenkin katsoessani saavutettua mitaliani, mietin asiaa. Ei tuo mitali tee minusta yhtään parempaa ihmisenä, eikä varmaan huonompaakaan. Vaikka sain urheilu-urani aikana kohtalaisen paljon menestystä, en enää osannut nauttia samalla lailla menestyksistäni. Menestyminen vaan kuului siihen rankkaa työhön, minkä eteen puursin. Tappio taas oli paljon vaikeampi niellä. Olin kuitenkin ansainnut itseltäni, itseäni kohtaan kunnioituksen. Itsekunnioitus opettaa kulkemaan selkä suorana ja pää pystyssä. Jotain tuon haaveen täyttyminen siis kuitenkin minulle opetti. Ei ehkä sitä mitä olin ajatellut, vaan elämästä jotain paljon suurempaa.

Nuorempana olin monasti se, jonka kiusaamisella, osa lapsuudenkavereistani haki muiden kunnioitusta. Vastassa oli monta pientä poikaa haaveineen. Oman kunnioituksen saamiseksi haettiin kunnioitus porukalla. Jälkeenpäin ymmärsin, että yksin ollessani, vastassani oli monta tulevaa ”luuseria”. Yksin ei yksikään ”luusereista ollut” mitään, ryhmässä tyhmyys tiivistyi silloin ja tiivistyy nykyäänkin. Minun oli tuolloin käytävä se koulu, minkä kautta opin hakemaan elämältäni asioita, joita en saanut eteeni hopealautasella. Moni vanhoista kavereistani kokivat aikuisena sen saman, mitä he minulle tarjosivat juniorina. He eivät ymmärtäneet sitä, mitä porukkahenki saa väärin hoidettuna aikaiseksi. Usein hankitaan laadukkaita vastustajia tulevaisuutta ajatellen.

Oman kovan koulun kävi tämäkin pieni poka monesti kantapään kautta läpi. Varmaan käyn vieläkin yli kuusikymppisenä. Pieni poika ei ole katkera millään tavalla siitä, miten aikoinaan kaverit pientä poikaa opettivat. Pienestä pojasta kasvoi ajan myötä niin fyysisesti, kuin henkisestikin kiitollinen iso mies.  Käyn monessa mielessä samaa koulua lävitse viimeiseen hengenvetoon asti.

Jokainen hyvä asia opettaa jotain uutta. Kuitenkin jokainen vastoinkäyminen on parempi opettaja. Joskus tulee mieleen, etten olisi kaikkea koulua kohdalleni ansainnut, tätä asiaahan ei minulta koskaan ole kysytty. Asiat tulevat vastaan sellaisin kuin tulevat. joskus luovitaan läpi tuurilla. Joskus ollaan kaulaan asti uppoavassa suossa. Tuolloin toivoisi, että joku ojentaisi auttavan käden vetääkseen minut ylös suon ikeestä. Olen useimmiten tottunut siihen, etten voi odottaa tuota apua. Minun on itse suoriuduttava itse kuivalle ja kovalle alustalle.

Monta kertaa elämässä, on vielä aikuisenakin pienelle pojalle on tullut itku ja tunne, ettei jaksa, ei kykene. Ei ellei joku keventäisi taakkaani.  Jos perustaan on rakennettu elämän aikana tarpeeksi hyvä pohja, silloin on helpompi jaksaa ja kestää isotkin iskut. Fyysisistä iskuista tulee fyysisiä vaurioita ja vammoja. Näiltä vaurioilta ei tämäkään pieni poika ole elämässään aina kyennyt välttymään.

Henkiset vammat ovat monin verroin pahempia. Näiltä tuskin kukaan pystyy elämänsä aikana kokonaan erossa pysymään. Pienikin henkinen vaurio voi seurata hoitamattomana, mukana koko ihmisen iän. Henkiselle puolelle löytyy usein apua. Toinen puoli asiassa on se, että asia täytyy tiedostaa. Jos asiaa ei tiedosta itse ja oikea taho ei pääse siihen kiinni, voi tämä muuttaa kantajansa lopuksi iäkseen.  Joskus yksikin väärä sana, tai traumaattisen asian näkeminen tai kokeminen saattaa laukaista sellaisen henkisen vaurion, ettei siitä koskaan pääse irti. Ei ainakaan ilman apua.

Jos näen, että joku asia painaa ihmistä, monasti esitän kysymyksen: ”Haluatko puhua”? Yllättävän monesti saan myöntävän vastauksen, johtuu varmaan siitä, että minut tunnetaan ihmisenä, kenelle on helppo puhua. Nämä keskustelut jäävät aina kahden välisiksi, jollei kertoja halua muuta. Usein pelkkä kuunteleminen voi laukaista vastaajan lukon.

Luonne ja elämä ratkaisee paljon siitä, millainen olen ja miten minuun luotetaan. Tuki-ihmisenä on minun oltava ehdottoman luotettava. On osattava ottaa vastaan mitä kerrotaan, on myös pidettävä omana tietonaan mitä kuulen. Luottamus on oltava molemminpuolista ja siinä ei tunneta sanaa jousto.

Se mikä kuuntelijalla ja vertaistuki-ihmiselle on rankaa, jos ei voi koskaan luottaa siihen, että voisi joskus itse avautua ihmiselle. Jokaisella kuuluisi olla oma enkeli, joka on luottamuksen arvoinen. Luottamus on sana, jonka täytyy olla sinetillä suljettu pyhä, lukittu kassakaappi, minne kukaan ulkopuolinen ei pääse sisälle.

 

Arto Hannolin