Kuinka ihmisen elämässä kaikki voi olla todella pienestä kiinni. Olen joskus miettinyt asioiden merkitystä elämän jatkumossa. Olen kuullut sukutarinoitamme, ne ovat myös meidän jälkipolvien historiaa. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin.

Isoisäni isä elätti perhettään Iitin Perheniemessä. Hän teki erilaisia töitä elättääkseen perheensä. Tuomas toimitti mm. kyläsepän tehtäviä ja oli myös teurastaja. Elettiin vuotta 1918, Suomen kansallissodan vuonna. Isoisäni isä oli tuolloin 61-vuotias ja isoisäni 24-vuotias. Heille saapui valkoisten tunnusten kera vieraita, joiden hevoset kaipasivat kengitystä. He kysyivät talosta apua asiaan. Tuomas auttoi ja kengitti vieraiden hevoset. Varmasti ei olisi edes annettu muuta vaihtoehtoa.  Miehet maksoivat kengityksen ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Sana oli kiirinyt, että Tuomas oli auttanut valkoisia, kengittämällä heidän hevosensa. Myös punaiset olivat kuulleet asian ja tehneet ehdottomat johtopäätöksensä. Koskisen talo sai 17.4.1918 jälleen vieraita. tällä kertaa oli reen ohjaksissa punaiset aseineen.  Talosta otettiin mukaan aseilla uhaten Tuomas ja isoisäni Arvi. Kotiväki tiesi, kuten kyyditettävätkin, minne heitä oltiin viemässä, viimeiselle matkalleen. Voin kuvitella tuntemukset isoisovanhemmillani Tuomaksella ja Marja-vaimolla, kuten Arvillakin. Synkkä hevosmatka alkoi kohti Leirimäkeä, reilun parin kilometrin päähän.

Käännyttiin Leirimäen metsätielle ja Tuomas sanoi pojalleen, ainoa mahdollisuus on nyt, hyppää kyydistä ja juokse minkä jaloistasi pääset. Arvi pääsi huomaamatta pois kyydistä ja ryömi ojanpohjaa kohti vapautta. Jossain vaiheessa kyyditsijät huomasivat toisen ”vangin” paon. He ottivat aseet ja alkoivat ampumaan. Matka oli kuitenkin liian pitkä, eivätkä osuneet. Arvi pääsi metsään piiloon, eivätkä takaa-ajajat hänen peräänsä enää lähteneet.

Tuomakselle ei käynyt yhtä hyvin, hän joutui kaivamaan oman hautansa. Näin päättyi yhden perheenisän taival 61-vuotiaana, vain sen vuoksi, ettei hänelle annettu elämässä toisenlaista vaihtoehtoa.  Myöhemmin Tuomaksen maalliset jäänteet siirrettiin Iitin hautausmaalle, hänenkin nimensä, kuten monen muun nimi on kaiverrettu hautausmaan muistolaattaan.

En ole voinut olla miettimättä sitä, että isä ja poika olisivat molemmat saaneet saman kohtalon. Jos teloitusretki olisi päättynyt punaisten alkuperäisen suunnitelman mukaan en olisi kertomassa tätä sukutarinammeliittyvää tragediaa.

 Arvi meni naimisiin, isoäitini Martan kanssa. Heille syntyi 5 lasta, joista ensimmäinen menehtyi jo vauvana. Arvi jatkoi isänsä jalanjäljillä sepän töissä ja teurastajana, sekä tehden muita pientalollisen töitä ja hanttihommia elättääkseen perheensä.

Arvin maallinen taivallus päättyi 11.6.1960. Jos teloitusretki olisi päättynyt, kuten punaisten. Heidän perheestään on elossa vielä äitini 89v. ja enoni (kummisetäni) 87v.  Toki ei voi voi unohtaa lastenlapsia, lasten lastenlapsia, lastenlastenlastenlapsia jne. nykyään on jo lähes mahdotonta pitää lukua jälkipolvista.

Meillä oli viime viikonloppuna Perheniemessä serkkutapaaminen Perheniemessä. Arvin ja Martan kotitalo on vielä pystyssä, vaikkei olekaan tällä hetkellä asuinkäytössä. Minulla on ensimmäiset muistot Perheniemestä -50-60-luvun taitteesta. Harvakseltaan käyn tuolla. mutta joka kerta muistot herkistävät mielen.  Serkkutapaaminen oli erinomaisen hyvä, minullekin selvisi moni jo pimennossa oleva asia. Onneksi tarinat kulkevat kuitenkin sukujenkin sisällä sukupolvelta seuraavalle.

Niin kuin otsikko sanoo, ”Se on pienestä kiinni”. Itsekin tiedän sen, että aktiivisena ihmisenä, myös vaikuttajana, että olen elämässäni vaikuttanut lukemattoman suureen määrään ihmisiä eri yhteyksissä.  Joissain asioissa uskon jättäneeni oman kädenjäljen suureen ihmisryhmään, enkä ainoastaan suomessa, vaan ympäri maailmaa. Se on kuitenkin käänteistäkin, lukemattoman suuri määrä ihmisiä on jättänyt minuun kädenjälkensä ja tehnyt minusta sellaisen kuin olen nyt ja tässä. Olisiko maailma erilainen, jos isoisäni teloitus olisi toteutunut vuonna 17.4.1918. Kohtalon käsi on joskus rankka, eikä aina oikeudenmukainen.  

Itseäni on elämä opettanut, joskus kovallakin kädellä. Äitini puolelta uskon saaneeni kuitenkin jotain elämää suurempaa. Olen vuosikymmenien mittaan huomannut, että suvun tuolta puolen kumpuaa empaattisuus ja oikeudenmukaisuus. Isäni puolelta taas tulee se tulisuus ja ”sanaherkyys” En ole pettynyt näihin perintötekijöihini, ehkä pieni maltillisuus voisi joskus olla paikoillaan.  Minusta joko pidetään, tai sitten ei Se ei ole minun ongelmani. Olen onnekas, että olen tässä ja onnekas, siitä, että menneisyydessä on suvussa ollut selviytyjiä. Varmaan on tulevaisuudessakin.

Jokaisen meistä pitää muistaa se, ettei kukaan meistä ole täällä itsestäänselvyys.

 

ARTO HANNOLIN

(Tuomaksen pojan tyttären poika)