Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kun olin täysillä työelämässä. Voimanostossa ja penkkipunnerruksessa kisailin vielä viisikymppisenä. Viisikymppisenä olin avoimessa luokassa penkkipunnerruksen SM-nelonen, viisikymppisten penkkipunnerruksessa olin ikämiesten ykkönen ja joukkueSM-kisoissa hyvässä tikissä oman seurani joukkueessa, fyysisesti olin kovassa kunnossa vielä tuon ikäisenä.

Se mikä tuolloin kaihersi mieltäni, olin saanut irtisanomisilmoituksen työnantajaltani. Ajoin tuohon aikaan, kuten olin jo reilut 20 vuotta ajanut, jakelu ajoa pääosin Uudellamaalla. Työnantajani ilmoitti minulle, ettei hänellä ole varaa pitää kahta jakeluautoa, toista autoa hän ajoi itse. Olin ollut samalla työnantajalla sen verran pitkään, että minulla oli 6 kuukauden irtisanomisaika. Totta kai asia rassasi takaraivossa. En ollut valmistautunut tuohon ilmoitukseen, vaikka työnantajani oli aiemmin minulle irtisanomisenkin olevan mahdollinen.

Onneksi en silloin tiennyt mitään tulevista vuosistani

Olin perusterve ”raihnainen” urheilija ja lajini aktiivitekijä. Tuo lajiaktiivina toimiminen oli melkoisen raakaa ja sisältäpäin syövää toimintaa. Isoilta urheiluvammoiltakaan en ollut säästynyt, raudan kanssa veivaamiseni oli jatkunut kuitenkin lähes 40 vuotta. Neljäänkymmeneen vuoden aikaan mahtuu paljon.

Irtisanomisaikani jälkeen sain vielä kolme kuukautta lisäaikaa vanhassa toimessani, eli miettimisaikaani sain hieman jatkoa. En kuitenkaan ollut enää innokas istumaan ison auton rattiin, enkä tiennyt mitä olisin tulevalta elämältäni halunnut. 31.8. 2006 oli 20 vuotta kestäneen jakeluauton kuljettajan urani viimeinen työpäivä.  Sen jälkeen piti keksiä jotain muuta ja uutta, työasioideni suhteen. Silloin oli pakko myöntää, olin hukassa. Olin hukassa myös monessa asiassa yksityiselämässäni. Lähinnä tarkoitan, että olin käsittämättömän poikki ja henkisesti rikki.

Olin urheilumaailmassakin monessa muussakin mukana, kuin kilpailijana, mm. seuratoiminnassa, lajiliiton hallituksessa, valmentajana, kansainvälisenä tuomarina, sekä useammassa muussakin tehtävässä. Olin menneinä vuosina joutunut moniin henkisesti raskaisiinkin tehtäviin ja sen myötä olin polttanut lankaa molemmista päistä Arvostelijoita riittää aina, mutta juuri näistä arvostelijoista ei ole asettua vastuutehtäviin, siis tyhjänpäiväisiä pätijöitä, joilla ei ole omaa elämää. Jos ei koskaan laita itseään likoon asetu edes, kerran ehdolle eri tehtäviin, eivät he ole ansainneet valtakirjaa narista. Itse uskon ansainneeni tuon valtakirjan jo moneen kertaan.  Tuo on ollut ajatukseni jo vuosikymmenet ja samaa mieltä olen vieläkin. Se miksi tuon kerroin, on asia, mikä on vaikuttanut elämääni tähän päivään asti ja jatkuu tulevaisuudessakin.

Kun työt loppuivat, olin jo silloin muutaman reissun tehnyt TE-toimistoon. Pääsin ammatinvalintapsykologin pakeille. Tehtiin erilaisia testejä, mietin uusia aluevaltauksia työelämässäni ja juteltiin tulevaisuudestani. Hän näki minussa paljon mahdollisuuksia, myös testien perusteella. Tuolloin kuitenkin, hän tunnisti myös oireeni siihen, että olin polttanut itseni loppuun. Hän oli ihminen, joka ohjasi minut lääkärin juttusille, ennen kuin mietitään työasioita eteenpäin. Noihin aikoihin sain ensimmäisen ison ryöpyn päälleni terveysasioissa, kun ei lasketa urheiluvammojani. Minulla todettiin keskivaikea masennus, korkeat kolesteroliarvot, kakkostyypin  diabetes. Verenpainesairaus minulla oli jo nuoruudessani muutenkin. Perintönä ja sukurasitteena, se sairaus todettiin jo -70-luvulla. Hyvä setti siis perusterveelle, nuorelle viisikymppiselle urheilijalupaukselle.

Onneksi siis en tiennyt mitä tulevat vuodet toivat tullessaan. Meni muutama vuosi, tein vieläkin paljon, mutta enemmän itseäni ajatellen. Se mikä oli helpotus, olin reilut kaksi vuotta pois, pitkällä sairaslomalla. Tein kaikkia muita asioita, mutta työstressin sain harteiltani. Pääsin kolmelle Kelan kurssille, joista viimeisen kurssin tavoitteena oli minun saada työllistettyä itseni ja löytää työ, mikä olisi tilanteeseen sopiva. Löysin työn ja samoihin aikoihin aloin kuntoremontin. Sairauksieni aikaan, sain sairauksiini lääkecoktaileja, jotka aiheuttivat suuren painon nousun ja halusin jälleen saada itseni kuosiin.

Näistä kuudesta vuodesta, jotka sain tehdä samalla työnantajalla, työtä, josta pidin ja sain paljon vastuuta. Työ mistä nautin suunnattomasti. Aloin jo miettimään tulevaisuutta ja haaveilemaan jossain vaiheessa eläkkeestäkin. Tuntui pitkästä aikaa siltä, että elämä alkaa hymyilemään. Kuntoremonttini eteni suunnitelmien mukaan ja painonkin sain hiljalleen taas hallintaani. Työni ohessa toimin lajiliiton päävalmentajana ja valmentaja kouluttajana.

Onneksi en tiennyt myöskään millaisen loppuelämän saan

Oli Päivämäärä 31.3.2014. Laitoin tuona päivänä hiihtopalvelun oven kiinni, mietin tulevani syksyllä taas avaamaan putiikin. En tiennyt silloin, että tuo oli elämäni viimeinen työpäivä. Minulla oli ollut jo pitkään oireita, joita ei oma lääkärini ottanut tosissaan. Kevään ja kesän aikana oloni heikentyi. Paino tippui jo omaa tahtiaan. Tuo ei kuulunut enää kuntoremonttiini.  9.8.2014 oli vanhan elämäni viimeinen päivä. 10.8.2014 yöllä maailmani mullistui lopullisesti. Yöllä vietiin ambulanssilla sairaalaan. Kun aloin olemaan tolkuissani, juttutuokio lääkärin kanssa ja aamulla keskustelutuokio hänen kanssaan uudestaan. Onneksi en silloin, kun minua alettiin tutkimaan tiennyt mitä tuleman pitää. Tapasin vielä elokuussa oman lääkärini, hän tiesi tilanteestani, muttei sanallakaan ottanut kantaa. Olin siitä pettynyt, mutten maininnut asiasta. Onneksi en tuolloin tiennyt, miten elämä tulee vielä minua koettelemaan, en kyllä tiedä vieläkään. Lävitse olen käynyt kasvainleikkauksen aivolisäkkeestä, sädehoidot. Sairaslistaani on tullut lisää mm. basedowin sairaus ja otsalohkon dementia. Koko ajan sairauksia kontrolloidaan ja tutkitaan. On myös monia vähemmän vakavia sairauksia, joita ei edes kaikkia muista.

Tulevaisuudestani sanon yhä, etten onneksi en vieläkään tiedä mitä luoja on varalleni. suunnitellut.

Kun joku murehtii kohtaloaan, sanon usein: Se mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, sille ei voi mitään. Se mikä ei vielä ole tapahtunut, sitä on turha murehtia, koska se ei ole vielä ole tapahtunut.

Elämäni on muuttunut, sitä en murehdi ehkä joskus kuitenkin kiroan sairauksiani ja kipujani. Tulevaisuuteni tiedän näillä sairauksilla. Tämä tieto riittää minulle, sen on myös riitettävä muille.

Olen siitä onnekas, mistä jo aiemmin mainitsin. urheilumaailmassa saamani kova koulu, ei ainoastaan tekijänä, vaan myös vastuunkantajana, on opettanut hyväksymään maltilla niin onnistumiset, kuin epäonnistumisetkin.

Onneksi tiedän sen, vaikka asiat voisivat aina olla paremminkin, voisivat asiat olla huomattavasti huonomminkin. Meillä on se mitämeille on annettu ja sen kanssa on hyvä olla sinut.

Näillä mietteillä

ARTO HANNOLIN