Silmien sanotaan olevan sielun peili, ne kertovat paljon kantajastaan. Keho on ihmisen temppeli Keho kertoo kuinka temppelistä on huolta pidetty aiemmin ja kuinka siitä on huolehdittu tämän aiemman jälkeenkin. Se sitten oli olikin tässä. Voi kunpa tämä kaikki olisikin itselleni näin helppo elämä.

Kaikessa mihin olen elämäni aikana mukaan lähtenyt, näin jälkeenpäin ajatellen, olen ollut ja olen vieläkin, täynnä itsekritiikkiä. Muiden sanomiset aikoinaan satuttivat, joskus kipeästikin. Miettiessäni elämääni silloin joskus ja nyt, en ole paljoakaan muuttunut. Jos jotain kuitenkin olen oppinut, olen oppinut olemaan hieman armollisempi itselleni, vaikkei sitä päällepäin aina huomaakaan. Eihän tämäkään ole totta. Ei, en minä kuitenkaan osaa sivuuttaa vaikeita asioita ihan tuosta vaan. Kyllä minuunkin sattuu joskus enemmän ja joskus vieläkin enemmän.

Jos toista sattuu sisälle sieluun minun takiani, haluan sen kuulla häneltä itseltään, en muilta. Toisen käytöksen huomaan kokemuksellani ulospäin, silloin varsinkin, kun toivoisin siinä hetkessä minulle rehellisesti avautuvan.  Ei todellinen ystävyys, ei läheisyys vaadi miettimisaikaa. Todellinen ystävyys ja läheisyys vaatii ylläpitääkseen sanoja ja rehellisyyttä. Jos toinen olisi valmis keskustelemaan, mutta toinen haluaa miettiä, voi ystävyys ja läheisyys hiipua ja hävitä elämästä, kuin tuulen pyyhkäisemänä, tai hitaasti hiipuen. Ei sanominen läheiselle vihjeitä vaadi. Sanominen vaatii rehellisyyttä ja uskallusta kertoa. Hiljainen tuska ei syö osapuolia sisältä, vaan lopulta myös ulkoa. Pahimmassa tapauksessa kaikki kariutuu surulliseen ja lopulliseen hiljaisuuteen.

Minun on helppo sanoa, olen tunneihminen. Vaikka ulospäin näytän itsevarmalta nallemaiselta ja turvalliselta, olen ehkä noitakin, mutta olen paljon muutakin. Olen herkkä, kyllä minuakin loukkaa toisen ihmisen vaikeneminen, asioiden kierteleminen ja puhumattomuus. Joskus loukkaa myös asioiden kuuleminen. Olen suomalainen, joka kaipaa puhumista, läheisyyttä ja lämpöä, en ole mikään poikkeus mistään tavallisesta.

Usein toisen käytökseen liittyy asioita, joita ei uskalla kertoa. Ihminen kuitenkin, odottaa ja olettaa, että toinen käyttäytyisi hänen toivomallaan tavalla. Mistä toinen asian oikean laidan tietäisi, jos ei asiaa hänelle kerrota. Asia voi ensi kuulemalla kirpaista pahastikin, mutta ainakin minä yritän miettiä kuulemani sisältöä. En kuitenkaan muistisairaana aina vihjeistä ymmärrä toisen kertomaa. Elämä ystävien ja läheisten kesken on yhteensovittamista ja ymmärtämistä. Joskus toinen ei kerro, mutta toimii siten, että minun pitäisi ymmärtää missä mennään. Kun ymmärrän viimein asian, minulle tulee loukatun ystävän olo. Tuo kaihertaa aina jotain sisimmästä pois.

Useat minut elämäni aikana tunteneet, ovat minun kohdallani huomanneet sen, jos koen itseni ja oloni loukatuksi, olen monesti arvaamaton. Voin vain sysätä ihmisen ulos elämästäni, en kykene enää luottamaan häneen. Joskus tilanteet voivat johtaa laakista poikki.  Silloin joko sysään ihmisen pois elämästäni. Joskus pidän hänet elämässäni, mutta muistan asiat silloin, kun he yrittävät esiintyä ystäväni. Voin muuttua kylmäksi ja jopa sulkeutuneeksi ja luotani työntäväksi heitä kohtaan.

Yhden opettavaisen koulun muistan liiankin hyvin elämästäni. Silloiset, todella luotetut ystäväni saivat minut kovan koulun kautta oppimaan, ettei ystävät saa vaatia liikaa. Tuolloin jouduin raukkamaisesti välikäteen, mistä toipuminen vei vuosia. Kyseiset ihmiset ovat nykyään jonkinlaisia kavereitani, muttei enää luotettuja ystäviäni.

Nämä asiat tulivat nyt mieleen, koska minulla on tunne, että minulle ei ole haluttu kertoa asioita suoraan, ei edes kiertämällä. Pyydettiin vain ajatuksille aikaa. Syytä ei kerrottu, on tullut loukattu olo. Ainakin hetkeksi elämästä ulospyyhityn tunne sisälläni. On surullinen ja tyhjä olo, en voi sille mitään.

Kasvot, jotka peilistä näen kertovat minulle asioita siksi, että katson niitä aivan itse ja omin silmin, omin ajatuksin. Paljon elämän kolhuja saanut ihminen. Kukaan muu ei tiedä noiden kasvojen kantajasta yhtä paljoa, kuin minä.  Itken yksin murheeni. suren yksin suurimmatkin suruni ja kipuni. Kannan itse pahimmatkin sairauteni. Teen virheitä siinä missä muutkin, herkkänä ihmisenä väitän, että tunnen herkemmin joka hetken, kuin valtaosa ihmisistä. Näiden kasvojen kantaja välittää ihmisistä, jotka kuuluvat lähelle. Näiden kasvojen kantaja osaa välittää ihmisistä, jotka ovat hänelle rakkaita ja jotka ovat hänen rakkautensa arvoisia

Näen peilistä kasvot, jotka tunnen, mutten aina kuitenkaan tunne. Näiden kasvojen kantajaa en missään tapauksessa tule kadehtia.

Onko peili säröinen ja rikki, vai onko kasvot peilissä rikkinäisen ihmisen säröiset kasvot. Jokainen, joka nämä kasvot tunnistavat, voi hakea myös itsestään jotain yhtäläisyyttä. Lopputulos voi yllättää.

Näen peilistä ihmisen, joka on kokonaisuutena, ainoastaan sellainen kuin hän on. Ei ketään voi pirstaloida mieleisekseen.

Kasvot, jotka peilistä näen, kantaja on vaan hyväksyttävä juuri sellaisena. Kasvot ovat suuri osa kantajansa kokonaisuutta. Kasvot, jotka peilistä näen kantaja, kuuluu kokonaisuuteen.

 

ARTO HANNOLIN

 

Hieman tästä kirjoituksestani ja sen luomisen tuskasta: Kirjoitus ei ole pitkä. Otsikko tuli mieleen ja se tuntui ehdottoman mukaansa tempaavalta. Kirjoituksen teko olikin yllättävän iso haaste, jossain vaiheessa tuntui siltä, että kirjoitan asioista, liian syvältä itsestäni. En missään muussa kirjoituksessani muista olleen näin suurta ajatusten taistelua siitä mitä aion ja voin kertoa sisimmästäni. Yli kaksi kuukautta annoin asian hautua, olin silloin kirjoittanut vain ensimmäisen kappaleen. Jotain sain aikaiseksi kuitenkin. Juuri menneinä päivinä, on tuntunut rankemmalta, silloin on hyvä tuoda tuntemuksiaan julki.

ARTO HANNOLIN