On ihmisiä jotka jäävät eletystä elämästä mieleen. Appiukkoni Simo Heikki Pääkkönen oli minun elämässäni juuri tällainen mieleeni juurtunut henkilö. Hän oli paljon kokenut, paljon nähnyt ja molemmat sodat läpikäynyt. Hän oli hyväsydäminen, taitava käsistään ja läheisistään välittävä. Hän ei halunnut puhua kokemuksistaan rintamalla. Itse arvostin häntä hänen eläessään ja arvostan kovasti hänen muistoaan.

Itse pyrin olemaan monelle ihmiselle vertaistukihenkilö ja haluan usein omien kokemuksien kautta kertoa asioista, joita olen joko itse kokenut tai joita on joku minua lähellä ollut ihminen kokenut.

Itse sain kunnian olla Simon elämässä, hänen loppuvaiheissaan ja katsellen vanhan väsyneen miehen lopun ajan taistelua.

Minäpä siis kerron pienen tarinan omasta appiukostani ja hänen viimeisistä ajoistaan.

Simo oli syntynyt 19.1.1919, eli sitä ikäluokkaa joka kävi koko sodan alusta loppuun asti. Hän oli syntyjään Valtimolta, heitä oli 6 veljestä, joista 4 meni sodassa. Appiukko ei ikinä laittanut tupakaa huulilleen, eikä ikinä ollut käytttänyt alkoholia.

Anoppi osasi olla mukava, mutta välillä myös pahaluonteinen ihminen. Simo oli taas sellainen, joka koskaan ei riidellyt kenenkään kanssa mistään muusta, paitsi ehkä politiikasta. Hän oli aatteen mies henkeen ja vereen. Mukava pariskunta siis kaikenkaikkiaan ja täydensivät toinen toistaan.

Simo ja minä

Minusta tuli hänelle yhtä läheinen kuin olisin ollut hänen syntymätön poikansa, minä taas kunnioitin häntä yli kaiken. Hänellä oli jotain sellaista, mikä varmasti puuttui monelta ihmiseltä. Hän oli sanan varsinaisessa merkityksessä empaattinen ihminen. Hän oli syntynyt 19.1.1919 ja kuoli 11.11.1990. Aikamoinen numerosarja siis.

Minulla ei ole kuin hyviä muistoja hänestä.

Simo ja sairaus

Simo sairastui maksasyöpään joskus keväällä 1990. Simo ja Ida viettivät kesät mökillään Kerimäellä. Kävimme kesän aikana perheen kanssa moikkaamassa heitä siellä aina kun aika antoi periksi.

Jo alkukesästä huomasin hänen ihonvärinsä muuttuneen keltaiseksi ja mitä pidemmälle kesä meni, sen enemmän ihonväri muuttui. Ei Simo noista asioista puhunut ja varmaan olo oli jo todella sellainen, että hän tiesi tilastaan.

Syksyllä kun appivanhemmat kotiutuivat mökiltä, näkyi Simosta jo kaikesta ettei hän ollut terve. Eräänä syksyisenä päivänä hän lähti Malmin sairaalaan kokeisiin ja kun vieressä asuttiin. Hän ehti kotiin hetkeksi ja oli jo lähtiessään sanonut anopille: Pääsen välillä käymään kotona ja menen iltapäivällä takaisin sairaalaan. Voisitko keittää savuluusoppaa.

Kyseinen keitto oli Simon herkkua ja Ida teki keittoa pyynnöstä.

Kotioven viimeisen kerran sulkeminen

Simo söi ruokansa ja sanoi että maistupas hyvälle. Sen jälkeen hän lähti kuulemaan tuloksia.

Tämä kotoa lähtö oli viimeinen kerta kun hä kotioven sulki perässään. Hänet otettiin sisään samantien, hänet vietiin leikattavaksi kirurgiseen. Hänet avattiin ja todettiin ettei enää voida tehdä mitään ja leikkauspaikka suljettiin. Siirto takaisin Malmin sairaalaan. Sairaalassa ilmoititettiin myös meille omaisille sama, eli nyt odotellaan viimeisiä hetkiä. Muutamaan kertaan tuli soitto ja kutsuttiin sairaalaan. Näistä selvittiin kuitenkin. Nämä ajat olivat raskaita meille kaikille.

Vanhan ja väsyneen viimeiset ajat

Anoppi oli jo vanha ihminen siinä vaiheessa, päivät hän oli sairaalassa sen minkä jaksoi. Vaimo ei kyennyt käymään katsomassa kuin alkuvaiheessa ja myöhemmin ei enää ollenkaan. Minä kävin päivittäin aina kun vain sain siihen aikaa.

Loppuvaiheessa Simolla oli kova kipulääkitys päällä ja olin ainoa joka siellä enää perheestä kävin. Vaimo ja anoppi olivat molemmat henkisesti aivan poikki. Tuohon aikaan tein 16 tunnin työvuoroja kuorma-auton ratissa. Menin illalla klo 11 töihin ja ennen sitä, jokainen ilta appiukkoa moikkaamaan. Tilanne oli siis se, että pääsin sinne silloin kuin halusin. Meillä oli sovittu siten, kun juttelin muutenkin paljon, hän räpsaäytteli silmillään vastaukset. Yleensä kysymykset olivat sellaisia, että vastaukseksi riitti kyllä tai ei.

Jossain vaiheessa hoitohenkilökunta ilmoitti minulle että aktiivilääkitys lopetataan. Hän sai siis enää vahvaa kipulääkitystä. Jossain vaiheessa kysyin Simolta noista lääkkeistä, autaako ne. Tuon keskustelun tuloksena juttelin henkilökunnan kanssa, aikaa oli enää vähän, kaikki riippui sittä koska Simo laskee elämästään irti. Pyysin henkilökuntaa siis lisäämään lääkitystä, että ystäväni saisi helpomman lähdön tuonpuoleiseen.

Lähdön aika

Oli lauantaipäivä, olin töissä ja minulle tuli soitto sairaalasta. Pääkkönen nukkui äsken pois. Minulta pääsi itku. Soitin vaimolle, että hän saa mennä anopille kertomaan ja minä ajan suoraan sairaalaan hyvästelemään rakkaan appiukkoni. Pitkästä aikaa näin hänen kasvoillaan sen rauhan, minkä olin joskus elämän suurina hetkinä nähnyt. Sen muiston jätin itselleni hänestä.

Olin onnellinen että sain olla noin upean ihmisen viimeisellä taipaleella helpottamassa hänen viimeisiä hetkiään