Olen miettinyt kuinka syvälle menenkään, kun kirjoitan elämästäni ja tuntemuksistani. Tiedän etten yksi pähkäile asioiden kanssa sairaana. Kenen muun elämästä voisin kirjoittaa itselleni rehellisesti, kuin omastani. Miksi piilottelisin nurkan takana ja antaisin asioiden velloa sisälläni. Kirjoittaminen on itselleni terapiaa ja kertoo useille lukijoilleni, että he eivät ole ainoita taistellessaan sairauksien, elämän, kipujen ja jaksamisensa kanssa. Meitä on arvaamattoman paljon kohtalotovereita.

Kysyt mitä kuuluu? Oletko valmis sen todellakin kuulemaan, mitä kipukroonikolle hänen kertomanaan todellakin kuuluu?

Kysyt miltä tuntuu? Oletko sen todellakin valmis kuulemaan miltä kipukroonikon, kipusarjojen keskipisteessä tuntuu? Voin minä nämä kyllä kertoakin. Silloin en sääli kuulijaa en myöskään suvaitse voivottelua ja myötäelämistä minua kohtaan sellaiselta, joka ei luottamustani ole ansainnut. Useinkaan en kuitenkaan kerro mitä kuuluu ja miltä tuntuu. Vastaan mieluummin molempiin kysymyksiin: Ihan ok. Silloin ei tarvitse selitellä sen enempää.

Ymmärrystä kyllä kaipaan, kuten jokainen meistä joskus kaipaa. Kuitenkin ainoastaan sen verran, että näen kuuntelijan ymmärtävän sen, miksi olen se, mikä ja millainen olen. En ole muuttunut sairauksieni myötä päällisin puolin keneksikään muuksi. Haluan olla oma itseni. Jos toinen ei minua hyväksy sellaisena kuin olen, tulee mieleeni onko kysyjä minulle se, jolle voisin antaa luottamukseni ja ystävyyteni? Ei todellakaan ole. Sydämeeni voin jonkun päästää, mutta sieluuni en niinkään helposti. Sieluni on moottorini ydin sinne ei ole helppoa päästä, vaikka sitä ei helposti uskoisikaan. Olen monen silmissä avoin, mutta minullakin on suojakuori. Joka ikinen kolhu elämässä vahvistaa suojaustani. Ehkä enemmänkin silloin kun elämä sitä vaatii.

En sitäkään voi kieltää, etteikö minulla olisi todella ikävä sellaisia ihmisiä. joille olen kyennyt avaamaan kuoreni ja saanut myös itse tarvitsemaani ymmärrystä ja tukea. Tahtoo vaan käydä, että edes toinen sairas ei aina jaksa aikaansa pidempää olla se tuki ja turvahuone todella kovina aikoina. Itse voin olla juuri samaiselle ihmiselle se tukea antava enkeli, jota toinen kaipaa. Kyllä minä heitä ymmärrän. Jos minulle lyödään kyltti eteen, kiitos kun tulit elämääni, ollaan joskus yhteydessä, jään jälleen kerran seisomaan tyhjän päälle. Tuo tuntuu joskus pahalta, pahemmalta kuin sellainen, joka ei tuota ole kokenut, voisi uskoakaan. En heitä syytä, mutta usein se syvä ikävä ei poistu sydämestäni. On vaan ollut joku, joka on vieraillut elämässäni ja joskus tämän vieraan ottaisin uudelleen mukaani. Ei tällaisia montaa ole. En minä jokaiselle voi, en halua, enkä kykenekään puhumaan asioistani. Kun löydän oikean ihmisen, täytyy hänenkin ensin ansaita luottamukseni. Tällaisen löytäessäni, on elämäni sen hetken huomattavasti helpompaa. Joku, jolle voin jakaa tuskani ja kuunnella hänen tarinaansa. En pyydä paljoa, pyydän vain kaiken. Vastineeksi tarjoan sen avun, minkä kykenen.

Iso mies ei itke. Voin sanoa, kyllä itkee. Itku on joskus pahaa oloa sisäisesti, joskus yksin ollessa katkeraa kaipuun täytteistä itkua. Kaipuu siihen aikaan, kun terveenä kykenin hoitamaan asiat toisin. Toki teen vieläkin asioita keskimääräistä ihmistä enemmän. Joskus on vaan tunne ”Kun maailma ei riitä”.

Läheiset haluan säästää, heille kerron ainoastaan tärkeimmät asiat. Tuolloin jo huomaan, että kertomani luo läheisissä paniikkireaktion, he haluaisivat ulos tilanteesta. Miksi heitä kiusaisin, jokaisella meistä on omatkin surumme, myöskin ilon hetkemme.

Kipukroonikon hymyilevä elämä. Tällaisena minut tuntee valtaosa ihmisistä, jotka ovat mukanani elämässäni tavalla tai toisella. Olen sosiaalinen ihminen, hymy herkässä, monen mielestä huumorilla höystetty ja muita ajatteleva ihminen. Joskus tulee vastaan minut tunteva, tai tuntematonkin ihminen ja kertoo näkevänsä minussa ulkokuoren lisäksi ihmisen, joka on kokenut tai juuri sillä hetkellä käy läpi fyysistä kipua ja tuskaa. Tuolloin voin herkistyä ja miettiä, miksi suojakuoreni ei ole pitänytkään, missä suojaus falskaa. Sisimmissäni olen kuitenkin hyvilläni siitä, että on myös ihmisiä, jotka näkevät minussa muutakin kuin ainoastaan minut itsenäni. Joku näkee minut ihmisenä, jolla on myös rinnakkaiselämä menetetyn terveyteni kanssa. Tämä kyseinen rinnakkaiselämä on se osa minua, jonka vuoksi tunnen olevani elossa. Kenenkään kyseenalaistamatta tahdon elää tämän oman elämäni, aivan omalla tavallani.

Yön ajatuksia jälleen kerran

Arto Hannolin/Karhukuningas