Maanantai 31.3.2014, siitä on nyt kulunut viisi vuotta. Aurinkoinen iltapäivä, käyn vielä kerran lävitse, että kaikki on kohdillaan, enkä ole mitään unohtanut. Laitoin oven säppiin, niin kuin olin tehnyt, jos kuusi vuotta, kuusi talvikautta. Varmaan yli 1500 kertaa olin laittanut saman oven kiinni ja hälyttimet päälle. Kävelin autolle ja mietin: Viimeistään sitten syksyllä taas seuraavan kerran tuon oven avaan.

Kyseinen päivä ei silloin merkinnyt minulle silloin sen enempää, kuin tulevatkaan päivät. Minulle oli tulossa kevät ja kesä, se merkitsi minulle paljon omaa aikaa. Kun lähdin parkkipaikalta, laitoin auton vilkun oikealle ja nokka kohti Itä-Pasilaa. Tapani mukaan vein tiettyjä asioita ”kesäsäilöön” laitettavaksi, syksyä varten, toimistolle. Sieltä ne olivat taas syksyllä noudettavissa, uutta kautta suunnitellessa ja rakennettaessa.

Jos tuolloin olisin tiennyt, olisi varmasti paikan sulkeminen ollut tunteellisempi. Ehkä oli minun onneni, etten osannut edes aavistaa tulevaa. Nyt minulle jäi aikaa harrastaa. Pystyin satsaamaan upeaan valmennusryhmääni, pystyin keskittymään valmentajakouluttajan rooliin, kansainvälisen tuomarin rooliin. 

Jotenkin kevään 2014, nuorten EM-kisareissusta, tuli minulle myöhemmin eräällä lailla erittäin merkityksellinen reissu. Kaverini kuuli, että olen lähdössä Prahaan, EM-kisoihin tuomaroimaa. Hän kertoi minulle, että hän ja hänen puolisonsakin ovat samaan aikaa tulossa Prahaan. Juttu jäi tuohon, mutta yllätys oli suuri, kun huomasin, että kaveripariskunta olikin muuttanut lentonsa samalle lennolle, millä maajoukkueemme matkusti. Kisapaikalla, minulla oli yksi, lähes koko päivä vapaata ja kutsuin heidät tutustumaan kansainvälisesti nuorten, huipputekemiseen voimanostossa. Meillä oli mukava päivä ja kaverini tulivat katsomaan myös kisoja. Heille oli iso asia, kun esittelin heidät Suomen joukkueelle. Tuosta kevään 2014 tapaamisesta jäi hyvä maku.

Tuolloin en vielä tiennyt, eivätkä tienneet kaverinikaan, etten enää koskaan tuon reissun jälkeen tavannut kaveriani. Soiteltiin kyllä tuohon aikaan jonkin verran, mutta ei enää tavattu. Pian tuo reissun jälkeen kaverillani todettiin vakava aivokasvain, leikattiin samana kesänä. Myöhemmin menehtyi sairauteensa.

Vuoden 2014 kevät ja kesä kuluivat harrastuksissani. Jotain minussa kuitenkin alkoi tapahtua, silloin en vielä tiennyt mitä. Voimani alkoivat hiipua, yritin tämän vuoksi itsekin tehdä fyysisiä harjoituksia laadukkaammin. Se ei auttanut, koko äijä rapaistui silmissä, joka päivä enemmän ja enemmän. Yritin elää entistä terveellisemmin, mutta kun ei, niin ei. Voimani fyysisestä mitattuna, olivat lähes puolittuneet. Kävin useaan kertaan lääkärissä, sieltä en vaan saanut tukea millään lailla. Oman TK-lääkärin mielestä olin perusterve.  Hiukseni ja partani muuttuivat nopealla tahdilla vitivalkoisiksi, kuin joulupukilla. Eräänä aamuna, kun menin hampaita pesemään, katsoin ihmeissäni itseäni. Jotain outoa minussa oli. Tajusin, että karvainen kuin apina yläkropaltaan oleva mies, oli yön aikana kadottanut kaiken karvoituksen välillä kaula/lantio. Tuolloinkin olin perusterve TK-lääkärini mukaan asiaa ei tarvinnut tutkia.

Olihan minulla ollut parin vuoden aikana kaikenlaista, mukaan lukien selittämättömiä tajuttomuuskohtauksia. Paino tippui, verenpaineet valuivat alaspäin, kroppa reagoi johonkin, mutta mihin? En enää tuntenut olevani se sama mies, joka maaliskuun viimeinen päivä oli tyytyväinen elämäänsä. Nyt olin mies, joka oli aivan hämillään siitä, mitä keholle ja koko äijälle oli tapahtumassa. Kuitenkaan saamatta minkäänlaista vastakaikua sieltä, kenellä olisi ollut valta ja ammattitaito auttaa.

Elokuun 10.2014 tuli se yö ja aamu, kun minut otettiin tosissaan. Harmittaa näinä menneinä vuosina, etten tiedä tuon nuoren, päivystävän naislääkärin nimeä, jonka kanssa yöllä keskustelin menneen yön ja sitä aikaisempien aikojen oireistani. Toivon, että vielä joskus tapaisin hänet, saisin kiittää häntä lisäajastani.

En siis tiennyt maanantaina 31.3.2014 sitä, että kyseinen päivä oli elämäni viimeinen työpäivä. Työpaikkani ovea en enää milloinkaan avannut paikan esimiehenä. Tuolloin en myöskään tiennyt aivokasvaimista muuta, kuin niiden olevan kuolemaksi. Nyt tiedän paljon enemmän ja elän yhä. Tiedän myös monista muista sairauksista, mitä minulta on näiden viiden vuoden aikana löytynyt. Vuonna 2014 menetin paljon, mutta väitän, että nyt kun sairastan koviakin sairauksia, olen monessa suhteessa onnellisempi kuin vuosikymmeniin. Teen samoja asioita kuin ennenkin, kuitenkin asioita on pakko suodattaa kevyemmäksi tekemistä ja soveltaa asioiden tekemistä rajoitteiden ehdoilla.

Kun aluksi kirjoitin kaveripariskunnasta tuolla Prahan reissulla. Kuulin kavereiden kautta kaverini sairastumisesta.  Sain yhteyden hänen vaimoonsa, jonka kanssa siihen aikaan juteltiin paljonkin näistä asioista.

Kun sanoin, että olen monesta asiasta nykyään onnellisempi, olen myös entisestä elämästäni jättänyt itselleni aktiivisuuden. Tuolloin 2014 olin kasvainfoorumilla ja olin sellainen varaylläpitäjä ja jo edesmenneen ryhmän perustajan taustatukihenkilönä. Sain tuon kaveripariskuntani mukaan ja vertaistuen piiriin, selviytymään arjesta vertaisten kanssa. Jos en koskaan olisi vakavasti sairastunut, en varmasti olisi löytänyt myös elämää. Elämää missä voin ainakin yrittää auttaa on monien jaksaminen tästä päivästä huomiseen ja taas uuteen huomiseen. Viisi vuotta takaperin en varmaan edes tiennyt, mitä vertaistuen saaminen ja varsinkin antaminen merkitsee meille monista.

 

Tietämättäni 31.3.2014 oli minulle startti viivauuteen rinnakkaiselämääni Katson itse olevani etuoikeutettu. Olen saanut kokea paljon ja voin jakaa voimia tarvitseville omien kokemusteni kautta ponnistuspohjaa eteenpäin.

 

ARTO HANNOLIN/KARHUKUNINGAS