Sana yksinäinen on vain yksinäinen sana sanojen joukossa. Yksin ja yksinäinen, näissä kahdessa sanassa on paljon yhtäläisyyttäkin. Samalla sanoissa on yksin ja erikseen eri merkityksensä. Yksin voi olla silloin, kun läsnä ei ole ketään. Yksin voi myös olla ihmisten parissa, satojenkin ihmisten ympäröimänä. Itse en kaipaa kovinkaan usein mukaan paikkaan, missä on paljon ihmisiä, varsinkin minulle tuntemattomia ja minä tuntematon heille.

Pidän riimittelystä ja sanankäänteistä. Runontaitajista sananikkarina Juice Leskinen oli ja on yhä yksi suosikeistani. Kuolemattomista riimeistä tällä hetkellä nousee yksi mieleeni. ”Yksinäisyys ympärillä, ottaa joskus hahmon ihmisen”. Näin alkaa Juicen upea levy ”Kaksoiselämää”. Tällaiset sanoitukset on rakennettu erittäin taitaviksi riimeiksi. Yhdestä lauseesta voi löytää erilaisia merkityksi. Ei ainoastaan yhtä kuningasajatusta, vaan useita aivan erilaisia merkityksiä.

 Moniin sanoituksiin voisin samaistua, tämä on esimerkkinä yksi nykyisistä tuntemuksistani. Sosiaalinen ihminen olen aina ollut, tulen juttuun hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa.  Ei edes pitkällä aikajanalla minut tunteneista useimmat, ole minussa muutosta huomannut. Itse havahdun muutosten täyttämään elämääni. Herään monesti uuteen, todelliseen maailmaani. Harrastusteni ja vapaaehtoistoimieni vuoksi tapaan paljon erilaisia ihmisiä. En ujostele, voin heittäytyä lähes kenen tahansa kanssa keskusteluihin. Näin hoidan sosiaalista minääni muiden huomaamatta.

Miten sairauteni ovat muuttaneet minua. Ne muuttavat minua hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Useita sairauksia kaulasta ylöspäin, eipä kuulosta lupaavalta, kun vanhuuttani ennustetaan. Monesti hiljaisuus ja yksin olo on hyvä, rauhoittava tekijä, se olotila nostaa päätään silloin, kun haluan antaa itselleni oman rauhan. Kuuntelen muita enemmän, tarkemmalla korvalla. Myös pienikin häiriö ääni sekoittaa ajoittain ajatukseni. Ajatus vaan katkeaa, enkä muista mitä olin juuri sanomassa.

Olen ollut todella puhelias koko aikuisikäni. Tämän piirteen muuttumista luonteessani käytän kuitenkin maltilla, sanon silloin, kun on sanomisen aika. Tarvittaessa sanon, mutta nykyään myös jarruttelen sanomisiani maltillisemmiksi. Minulla on oltava se viimeinen päätösvalta siihen kenen kanssa haluan pärjätä ja kenen kanssa en taatusti kykene käymään asiallisia keskusteluja. Tämänkin ”kunnian” ansaitsee kukin omalla habituksellaan. Monesti sovellan sisintäni olemalla kiinnostunut, vaikken edes kuuntele.

Haluaisin keskittyä asioihin yksi asia kerrallaan, enkä kykene vastaanottamaan montaa ajatusta kerrallaan päässäni. Keskittyminen on usein ongelmani, jatkuvien kipujen kanssa. Tämä on asia, mihin itseäni yritän jatkuvasti siedättää. Joskus onnistuu ja joskus ei. Sairaudet ja kokoaikainen kipu, ei ole se paras kaveri opettamaan millaisia asioiden tulisi olla ja miten asioiden tulisi mennä. Kaikki asiat eivät ole enää minun päätösvallassani, omaa elämääni miettien.

He, jotka minut tuntevat, eivät välttämättä muutoksia minussa huomaa, mutta itse sen tiedän ja koko ajan joudun enemmän ja enemmän pinnistelemään asian kanssa.

Tuosta yksin tuntemuksesta päästään asiaan. Jos olen joukossa, mitä en henkisesti tunnista omakseni, huomaan olevani ulkopuolinen. Silloin pätee riimi ”Yksinäisyys ympärillä, ottaa joskus hahmon ihmisen”. Silloinhan en ole yksin, vaan yksinäisyys on todellakin ottanut kanssani hahmon ihmisen.  Tuon hahmon kanssa viihdyn usein paremmin, kuin fyysisesti ihmisten kanssa.

Jos olisi vallassani, tekisin useammin samoin kuin nuorempana, noita aikoja muistelen lämmöllä. Kun muistan millaista silloin oli, piirtyy kuva eteeni kuin elokuva.

Nuorempana vietin usein viikkotolkulla aikaa mökillä. keskellä korpea. Ympärilläni oli mahtava luonto. Joskus päivätolkulla vaeltelin metsiä reppu selässä. keräilin kaikenlaista reppuuni. Kuuntelin luonnon ääniä, metsää, veden loiskintaa, lintuja, eläinten rymistelyä. Kyykäärmeitä noissa maisemissa on kohtalaisen runsaasti. Muistan kerran kulkiessani polkua pitkin. Pysähdyin kuullessani suhauksen heinikossa, jäin siihen kohtaan kivettyneenä. Heinikosta luikerteli todella iso kyy polulle, juuri siitä kohtaa, missä tossuni oli paikallaan. Kyy koko pituudeltaan, luisui jalkani yli ja hävisi pusikkoon polun toiselle puolelle. Aika pysäyttävä tapaaminen, se kesti ainoastaan sekunteja. Kettujen kanssa on myös joskus ollut tuijotuskilpailu silmästä silmään. Karhun ja poikasen jalanjälkiä ja jätöksiä mökin lähistöllä. Yksin en siis koskaan tuntenut olevani. Varmasti yksi mieleenpainuvimpia hetkiä oli. Tuijotin tikkatelineeni nokassa minua, suoraa silmiin tuijottava kanahaukka. Taivaanvuohien äänet ovat mieleenpainuvia.

Kerran tulin keskikesällä puolen yön aikoihin mökille, kävelin saunalaiturille. Katselin peilikirkasta öistä, hiljaista järveä. Minulle tuli sellainen tunne, että en ole yksin. Rupesin katselemaan ympärilleni, huomasin rantakivien päällä seisovan villiminkin. Minkki tuijotti minua sanoin sille, lähdepä pois, tämä on minun reviiriäni. Minkki kääntyi ja meni rannalle. Kun tulin laiturilta rannalle, minkki seisoi keskellä pihaa ja taas tuijotti minua. Katsoin sitä suoraan silmiin ja sanoin, etkö ymmärrä tämä kuuluu minun reviiriini. Minkki käveli rauhallisesti metsää ja katosi yön pimeyteen. Ei tällaisia hetkiä voi unohtaa, tuntuu siltä, että tuolla jokainen elävä tietää oman paikkansa ja jättää muut rauhaan.  Myös yön pimeydessä, alkoi kerran ulkona käydessäni, keskeltä hiljaisuutta, vierestäni kuulua huuhkajan huhuilu. Ääni oli todella aavemainen.

Ajankulukseni veistelin ovenkahvoja, koriste esineitä naulakoita jne. Lämmitin saunan iltaisin. Usein kävin soutelemassa ja kalassa. 2 km leveä ja 5 km pitkä järvi herätti isoja tuntemuksia.

Ruokaa tein usein ulkouunissa. Kun olo tuntui oikeasti joskus yksinäiseltä, saatoin käydä kaupoilla, tai lähikaupungin torilla seurailemassa elämän menoa.

Ei mökillä sähköä ollut. Iltaisin nautin elämästä takan lämmössä ja kynttilöiden valosta. Paristoradiosta musiikkia kuunnellen aika kului kuin siivillä.

Kaipaan noita aikoja, terveys ei vaan anna myöten moniinkaan asioihin. Tuolla en kuitenkaan joutunut etsimään yksinäisyyden ”tappajia” en tuntenut olevani yksin. keskellä ei mitään. Tunsin olevani kaikkea mitä tarvitsen.  Yksinäisyys lähtee tunteista ja sydämen syövereistä.

Tuolloin tunsin, etten koskaan yksin ollessani ollut yksinäinen. Usein olen yksinäinen suuressa joukossa, tuttujen keskellä, tilaisuuksissa.

Kun on tunne, että olen yksin, hakeudun monesti myös fyysiseen yksinäisyyteen.  Etsin itselleni mielekästä tekemistä, kirjoitan juttuja, kuuntelen musiikkia, joskus olen tehnyt jopa lasimaalauksia. Olisi hyvä, jos jokainen löytäisi sen oman väylänsä selviytyä.

Yksinäisyys ympärillä, tuo on todella monille tuntemilleni ihmisille jokapäiväistä, aivan kuten minullekin. Olen monisairas, mutta kykenen liikkumaan. En halua sairauksiani näyttää muille. Minulle on usein tärkeää se, ettei useimmat edes tiedä sairauksistani. Haluan elää mahdollisimman normaalin oloista elämää. Toisaalta tuo normaali elämä tuntuu olevan minulle aivan erilaista, kuin useimmille kanssa ihmisille. minulle on kerääntynyt monenlaisia harrastuksia.

Jokaisen meistä on hyvä muistaa se, kun ihminen joutuu tiettyyn elämän tilanteeseen, ei häntä saa unohtaa. On helppoa ajatella pois silmistä, pois mielestä. Kannattaa asetta itsensä toisen ihmisen asemaan, mitäs jos minulle joskus käy noin? Haluatko itse jäädä ulos kaikesta elämästä, erakoitua muista ihmisistä. Haluatko tuntea olevasi hyljeksitty, et kelpaa kenellekään.

Itse en halua ajatella noin, koskaan ei tiedä mitä itsellekin vastaan tulee nurkan takaa. Jos sairastut vakavasti, eikä sinulla ole tuki-ihmisiä. mistä saat sen henkisen turvan. Tällaisia ihmisiä on Suomessakin paljon, joku tukea tarvitseva voi olla, että apua tarvitseva on lähempänä kuin uskotkaan. Voi myös olla, että sinä olet se apua ja tukea tarvitseva.

Joskus voi riittää ovikellon soitto vanhukselle, sairaalle, yksinäiselle. Voi kysyä kelpaisiko kahviseura ja juttuseura.

Yksinäisyys ei ole sairaus, se on jotain aivan muuta.



Tällaisia ajatuksia tälle illalle, toivottavasti herättää jotain ajatuksia ja tuntemuksia sydän alassa.

ARTO HANNOLIN/KARHUKUNINGAS