Kuinka monta kertaa täytyy ihmisen mennä rikki elämänsä aikana? Kysymys minkä olen itselleni esittänyt lukuisia kertoja. Joskus tulee vastaan viimeinen kerta, sen jälkeen ei enää.

Juniorina ja vanhimpana, vilkkaana poikana, 7-lapsisessa perheessä. Aina ei ollut helppoa lapsenakaan. Tuolloin opin tuntemaan vitsan ja remmin voiman persauksissa ja selkänahassani. Kun aloin hiljalleen olla varhaisteini, lihoin ja sen huomasivat ensimmäisenä osa kaveripiiristäni, sain kokea kiusaamista. Kuitenkin tuolloin jo omatoimisesti ja muutaman kaverin kanssa urheiltiin paljon. Tuolloin koin ensimmäiset urheiluvammani. Osa noista vammoistani vaivaa yhä, näin kypsällä iälläkin. Jossain vaiheessa oli puolustauduttava, ettei minua jyrättäisi, silloin annoin omat näyttöni elämässä. Parikymppisenä minut oli rikottu jo moneen kertaan. Fyysinen puoli alkoi olla kunnossa, joskus henkinen puoli notkui.

Kun aloin tosissani harjoittelemaan ja saamaan tuloksia, entiset kiusaajani jaksoivat kertoa minulle, kuinka hyviä kamuja aina olimme olleet. No satun olemaan pitkämuistinen.

Vuosikymmenien ajan treenasin ja kilpailin. Vammoja tuli ja ne kuuluivat arkeeni. Kroppa oli rikki usein ja yhtä usein palasin. Urheilu muokkasi minusta minunlaiseni, kuten lapsuus ja nuoruuskin. En minä, kuten moni muukaan kesken parasta aikaa elämässään ajattelee huomista. Oli minulla perinnöllisenä allergioita sun muita, mutta vaivoja, mutta mitä silloin noista. Selvisin fyysisesti ihan mistä vaan. Jos menee rikki, kyllä siitä paranee, ajattelin.

Tuli se aika, kun olin päättänyt lopettaa kilpaurani. Olin kuitenkin kaikkine säröineni kasassa, kunnes… niin kunnes alkoivat perintötekijäni kertomaan keholleni, että nyt on aika koetella toisella tavalla. Masennus, diabetes, alkavat oireet kasvaimeeni, viimein lähes hengenlähtö, pään rappeumasairaus, sarjoittainen päänkipusairaus ja monia muita sairauksia. Jossain vaiheessa tiesin, miltä tuntuu oikeasti olla rikki. Siitä minulle tämä kysymys: Kuinka monta kertaa täytyy ihmisen mennä rikki elämänsä aikana? Jokaisella meistä on oma määränsä. Tiedän, etten anna periksi, ennen kuin on pakko. Rikki voin olla monellakin tavalla, mutta heikkona en itseäni pidä. Pidän itseäni kunnossa niin hyvin kuin osaan. Fyysinen ja henkinen puoli on minulle kuin jalustalla seisomista itseni edessä. Ehkä vielä hankin kunnon bootsit. Saappaat jalassa aion sitten joskus täältä poistua, mutten vielä vuosikymmeniin

Onko sitten edessä helpotus ennen viimeistä vai tuleeko tunne, etten vaan enää jaksa. Viimeinen vaihtoehto ei tunnu minulle todelliselta, olen kuitenkin tottunut katsomaan pelini aina loppuun asti, kesken ei luonne anna lopettaa. Itse en ole valinnut tietäni, mikä ei ole läheskään se helpoin kuljettava. Elämäni on valinnut minulle upean ja rikkaan, mutta karikkoisen polun. Joka tapauksessa, minunkin polkuni on kuin kenen tahansa polku, päätepiste on jokaiselle sama, se lopullinen. 

Kuten urheilussa, myöskään elämässä, ei vastustajaa missään auta pelätä. Vastustajaa on hyvä kunnioittaa, se on helpompi tie suoriutua, kävi miten kävi. Joskus voi pieni pelko kuitenkin olla hyvästäkin, mutta pelolle ei ole hyvä antaa liiallista valtaa.  Ennakolta heikommat vastustajat, ovat usein vaikeimmin voitettavat. Milloinkaan ei auta heittäytyä ylimieliseksi, silloin monesti joutuu nielemään tappion karvasta kalkkia. Monelle pahin vastustaja löytyy peiliin katsoessa. Aivan on ensimmäiseksi on hyvä olla sinut itsensä kanssa, sillä pärjää pitkälle.

 Itselleen on myös opittava antamaan anteeksi asioita. Kukaan ei meistä ole täydellinen, jokaisen on joskus tämä asia hyväksyttävä. Kun kilpaurheilussa opin tämän asian, opin samalla sen, etteivät voitot, vaan tappiot olivat asia, miten uskon itsestäni tulleen parempi ihmisenä. jos aina voittaa, on vaikea hyväksyä vääjäämätön joskus totuus, etten enää olekaan voittaja. Häviämisen taito on arvokkaampi elämän näkökulmasta katsottuna.

Elämä, sairaudet, haasteet yleensäkin ovat taitolajeja. Etukäteen kannattaa olla nöyrä, kuten voiton kuin tappionkin hetkellä. Nöyryys ei ole heikkouden merkki, päinvastoin. Ylimielisyys ei ole millään lailla merkki vahvuudesta, vaan väärästä asenteesta. Vastustajiaan voi harvoin itse valita, sekin tekee kaikesta monelle lailla haasteellista.

Elämä on kuin unta, mitä unille tapahtuu, kun aamulla herää. Tämän kysymyksen esitti ystäväni minulle muutama päivä takaperin, ennen en ole asiaa tuolta kantilta miettinyt. Kysymys jäi kytemään mieleeni. Uni ei jatku valvemaailmassa, vai jatkuuko? Olisihan se upeaa, jos ”pahat unet” voisi jättää heräämisen myötä unholaan ja ”hyvät unet” voisivat jatkua unen jatkeena valvemaailmassa. Nämä asiat jäivät pyörimään päänsairaan ihmisen mielikuviin. 

 

vuodatus.net / Karhukuningas

Ajatuksia

Arto Hannolin