Nimet unohtuvat, kasvot muistan, mikä on tulevaisuuteni ennuste? Paljon puhutaan muistisairauksista, ei kuitenkaan varsinaisesti omasta, vaan tutun lähipiirin tai ulkopuolisista muistisairaista ihmisistä.   

Minä olen viimeisinä vuosina olosuhteiden pakosta joutunut astumaan peilin eteen ajattelemaan muistisaurauksia. Minulla on mielikuvia omasta tulevasta elämästäni. Minulle on kerrottu sairaudestani, se mikä on tapahtunut, sille ei kukaan voi mitään. Tapani mukaan kaunistelenmielessäni asioita. Minulle on annettu määräämättömän ”pitkä” aika elämää asiani kanssa. Hitaasti etenevän sairauden eteneminen on edessäni joskus tulevaisuudessa, mutta ei vielä. Olen onnekas, minulle on annettu aikaa tutustua johonkin sellaiseen, mihin kaikille muille ei mahdollisuutta anneta.

Uskon olevani sellainen ihminen, joka ei koskaan luovuta, olen kuinka sairas tahansa. Näin uskottelen itselleni ja muille. Ennen en halunnut pelätä tulevia asioita, pyrin sivuuttamaan kaiken mahdollisen negatiivisen. Ei tuosta sivuuttamisesta mitään hyötyä ole. Asiat kuitenkin tulevat joskus kuitenkin karusti vastaan. Toisaalta sivuuttamisesta ei kyllä haittaakaan. Päinvastoin, se antaa lisää aikaa elää parempaa elämää. Tapahtumattomien asioiden sivuuttaminen mielestä vähentää henkistä stressitilaa ja antaa mahdollisuuden hengittää elämään enemmän tunteella ja sydämellä.

Vakavista terveysongelmista miettiminen on minulle korkean kynnyksen takana. Olen käynyt ja elänyt tietämättäni jopa vuosia rajalla ja vilkaissut toiselle puolelle, siellä oli suuri hiljaisuus ja pimeää, aivan erilaista kuin unitila.

Kun elämässä kokee paljon, on se rikkaus, jos sen osaa oikein ottaa.  Pumpuliin upottautuminen vääristää kokonaisuutta, se jossain kohtaa elämää tulee murentamaan pohjan jalkojen alta. Silloin ei olekaan, minkä päällä seisoo, tai mistä ottaa tukea.  Kokonaisuus vääristyy, jos ei milloinkaan saa iskuja. Kokemattoman on vaikea olla tarpeeksi nöyrä ja sitkeä iskuja ottamaan vastaan. Kokemuksien kautta voimaa, se on hyvä tavoite. Oikotiet helpoimman kanssa on huono tie valittavaksi. Muiden tehdessä asiat puolestasi, voi jossain vaiheessa elämän raippa opettaa. Joku oppii ja joku ei opi koskaan, kaikki eivät raippaa kestä.

Rankka elämä, koettelemuksineen joko opettaa kestämään, tai opettaa luovuttamaan ajoissa. Rankan elämän hyvä puoli on se, että usein oppii selviytymään asioista muuttumatta katkeraksi. Katkeran ihmisen elämä on tuskallisen kitkerää. Katkera ihminen menettää muut katkeruudellaan muut ihmiset läheltään. Kukapa haluaa olla katkeran negatiivisessa yksinäisessä energiassa osallisena.

Muistisairaus on varmaan ollut aina ihmisissä läsnä. Päässä vaan tapahtuu asioita, mitkä kuuluvat aivojen ja pään mekanismin vauriotilaan. Dementia ja Alzheimer taitavat olla niitä tunnetuimpia muistisaurauksia mitä ihmiset sairastavat. Monet muistisairauksista sairaudet kulkevat sukuperintönä, kuin liimapaperi. Joskus olen miettinyt itseäni ja tulevaisuutta, mahdanko sairastua noihin sairauksiin. Kirjoituksen alussa jo kerroinkin asiasta. Minulla oli noihin hyvä mahdollisuus sairastua. Suvussamme on useissa polvissa, noita sairauksia ollut.

Jokunen vuosi sitten, pään kuvien jälkeen, neurologini kysyi minulta: Oletko koskaan lyönyt päätäsi, tai saanut siihen kovan iskun? Tuo kysymys herätti sisälläni aikamoisen tunnemyrskyn, koska tiesin näin käyneen. Ajatuksissani esitin itselleni kysymyksen: ”Mitä nyt taas?” Silloin kuulin minulla olevan hitaasti etenevä ohimo- ja otsalohkon rappeumasairaus, kauniimmalta nimeltään ”otsalohkon dementia”.  Sairaus on harvinainen ja Suomessa sairastavien määrä on vähäinen, lasketaan muutamassa kymmenessä. Se mikä tuossa sairaudessa on kannaltani surkeaa, sairautta ei voi hoitaa, eikä siihen ole lääkettä. Se mikä minua lohduttaa, koska sairaus etenee hitaasti. Lääkärini sanoi, että eteneminen on todella hidasta ja voi kestää vuosikymmeniä, ennen kuin sairaus alkaa etenemään nopealla vauhdilla.

Otsikko ”nimet unohtuvat-kasvot muistan” kun tästä kulmasta katson asiaa, ei tuo elämääni pitkään aikaan miksikään muuta. Sattumoisin eräs tuttuni, tiesin hänen sairastava muistisairautta jo varmaan reilut 20 vuotta, kertoi minulle harvinaisesta muistisairaudestaan. Hän sanoi minulle asiaa kysyessäni, että tuskin olen hänen sairaudestaan kuullut. Hänellä on kuitenkin samainen sairaus kuin minulla.

Nykyään teen todella paljon asioita katsoen peiliin. En enää mieti ”miksi minä?”. Mietin ”miksen minä? Voi pitkittää asioiden vääjäämätöntä etenemistä. En minä ainakaan aktiivisena ihmisenä ja paljon asioita tehneenä, näe yhtäkään syytä luovuttaa, koska en ole ennenkään luovuttanut.

Nimet unohtuvat, tunnen keskimääräistä enemmän, enkä koskaan ollut mikään muistihirviö. Voinhan tutuiltakin kysyä: Kukas sinä olitkaan.

Kasvomuistini on aina ollut yllättävän hyvä, siitä en huolta kanna. Voin kysyä kasvoilta: ”Anteeksi muistini, mutta mikäs sinun nimesi olikaan?”  Ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät hymyilevien kasvojen takana asustaa sellainen mustan huumorin edustaja. Ei kukaan vielä vuosikymmeniin huomaa, etten heitä enää tunnekaan.

Jos taas omille kasvoilleni teen saman kysymyksen, ei silloinkaan huolta. En osaa silloin enää tämän mukavan miehen puolesta murehtia.

Vuodatus.net Karhukuningas

Arto Hannolin

 

Näillä mietteillä:

Vuodatus.net. Karhukuningas

Arto Hannolin