Joskus on tunne, että on elänyt ja kokenut tiettyjä asioita ennenkin. Tuo voi olla ainoastaan tunne. Kun on omassa elämässä kokenut paljon niin hyviä, kuin huonojakin asioista, voi näistä asioita mieli yhdistää asioita keskenään ja luoda mielikuvan tapahtuneesta. Asioissa voi olla hiven totta, hiven muunneltua sisäistä totuutta. On myös asioita, joiden tietää varmasti tapahtuneen. Ei ehkä aivan samalla tavalla, mutta kokemuksena, mikä on jäänyt aivoihin muistijälkenä. Muistijäljet eivät aina ole niitä positiivisia asioita. Usealla muistijäljelläni on yksi yhteinen tekijä, välillä käy mielessä, että tämä on elämäni Déjà vu , olen käynyt tämän läpi ennenkin. Mainitsemani yhteinen tekijä kohdallani minun sairaanhoidon kokemukseni.  Kuinka monta kertaa olen ammattilaisten pakeille mennyt? Vastaus on vähintään satoja kertoja. Kuinka monta kertaa olen avun saanut? valtaosalla käynneistäni olen avun saanut.  Kuinka monta kertaa olen joutunut pettymään? Aivan liian monta kertaa olen joutunut nöyrtymään pettymyksen sekaisiin tuntemuksiin.

Sen mitä minä olen joutunut läpikäymään, ei sitä voi yleistää. Kohdallani tahtovat samat ennakkoasenteet iskeä joustamattomina vastaan, jos havaitsen itsensä ja osaamisensa julkituovaan vastapuoleen. Toki vältän tiettyjä asioita ja yhteydenottoja hoitaviin tahoihin. Aina ei koe olevansa edes potilaana ymmärretyn ihmisen asemassa. Omiin lääkäreihini luotan, he kuuntelevat ja ymmärtävät sairauteni. Usein uuden tuttavuuden hoitopuolella tavatessani huomaan, ettei papereihini etukäteen ole tutustuttu, siinä vaiheessa tekee jo mieli nostaa kädet pystyyn. Osaamattomassa ”hoivassa” tunnen olevani henkilökunnan arvauspussin arpalappu. Kaikki tietoni löytyvät järjestelmästä. Joskus luulin vastaanotolleni mennessäni, että lääkärin/hoitajan velvollisuuksiin kuuluisi tutustua potilaan sairauksiin etukäteen. Monesti ajanvarauksesta tai lähetteen saamisesta menee fyysiseen kohtaamiseen vähintään kuukausi, aikaa siis olisi. Minullakin on harvinaisia sairauksia, jotka eivät edes ammattilaiselle heti aukea. Miten minä kykenen muistamaan nuo kaikki harvinaisista harvinaisimpien sairauksien etenemiset ja menneet oireet, niihin liittyvine sivuoireineen, jos lääkäri eikä hoitohenkilökunta osaa esittää minulle sairauksiin liittyviä, oikeita kysymyksiä. Olisi siis vähintä mitä voitaisiin tehdä, että katsottaisiin sairaudet etukäteen. Yksi sairauksistani on, kuitenkin onneksi vielä alkuvaiheessa oleva muistisairaus. Tämä kuitenkin vaikuttaa jo nykyään omaan muistiini ja lääkärien väärin ohjaamiin kysymyksiin, väärinä vastauksina. Hoitopuoli ei missään tapauksessa saa vedota resurssien puutteeseen, eikä pitkillä varausajoilla liian lyhyeen aikaan tutustua potilaan vaivoihin.

  Tuo ulkopuoliseksi ja ylimielisesti kommentointi kovettaa minua tietyllä tavalla. Näinhän se muussakin elämässä menee. Aikansa voi hyväksyä ajoittaisen luotaan työntämisen, lopulta jätän luotaan työntäjän ihmettelemään itsekseen, mikä tuolle nyt tuli, miksei se enää välitä minusta. Päätöshän ei ole minun, vaan olen kyllästynyt tulla torjutuksi yhden kerran liikaa. Tuloksena on se, etten enää vaivaudu nöyryytettäväksi hoitoon, mistä en koe saavani kuin pahan mielen. Tuosta voi koitua kohtalokkaat seuraukset minulle myös. Ei hoitavalla taholla ole mielestäni oikeutta edes kyseenalaistaa potilasta ja potilaan ymmärrystä. On muistettava se fakta, että potilaskin on ymmärtävä ja itsenäisesti ajatteleva ihminen.

Niin kuin aiemmin mainitsin, minulle on tiettyjen henkilöiden kanssa syntynyt 100-%:n luottamus hoitopuolella. Ikävä kyllä törmään vieläkin ihmisiin, joista tulee tunne, etteivät he ymmärrä, eivätkä sen myötä osaa tarrata kiinni asioiden ytimiin.  Pakko nostaa hattua useimmille virkavuosissa iäkkäimmille lääkäreille, heiltä löytyy osaamista ja heiltä löytyy nöyryyttä pyytää apua, jos itse ole täysin varma asioista.

Itseni kovettamisella tarkoitan sitä, etten tee valituksia, vaikka joskus pelottaa ja usein harmittaa. Joskus sain huomata, kuinka kohtalokkaita seurauksia voikaan seurata, jos lääkärin ylpeys ei anna periksi.

 Lääkäri oli hyvä, mutta ei halunnut kuunnella muuta, kuin mitä hän oli itse päästäkseen helpoimman kautta tulokseen. Minun, hänen mielestään lievät, mutta todellisuudessa erittäin vakavat oireet ja kohtaukset saivat vähättelyä. Muutaman viikon päästä tulee 5 vuotta siitä, kun nämä ”lievät ”oireet veivät minut hiuskarvan päähän omasta hautapaikasta. Minusta ei tuon enää ollut työelämään noiden tapahtumien jälkeen. Kohtalaisen kovan hinnan olen siis joutunut maksamaan. 

Pian tuon viiden vuoden tehdyn kasvainleikkauksen jälkeen löysin yhden nykyisistä terapialähteistäni. Ystäväni, joka tiesi minun osaavan tuoda julki asioita kirjoituksien muodossa, hänen ehdotuksestaan ensimmäisen kerran avauduin yllättävän vastaanottavalle lukijakunnalle.

En osaa sanoa, onko se itseni kovettamista, että kirjoitan asioista, mitkä ovat vaikeita niin ammattilaiselle, kuin potilaallekin. Joka tapauksessa minun on helpompi olla kirjoittamassa koneen ääressä, kuin istua mielenterveyspotilaana psykiatrin pakeilla. Näin myös jätän jälkeni kohtalotovereilleni siitä, ettei ketään meistä saa yksin jättää. Yksin ei siis saa jättää sairastuneita, mutta ei myöskään paineen alla työtään tekeviä terveyspuolen ammattilaisia.


Arto Hannolin

Vuodatus.net Karhukuningas