Laitoin kuulokkeet korviin, avasin koneen ajatuksena päästä omaan maailmaani ilman häiriötekijöitä. Klikkasin YouTuben päälle, ensimmäisenä tuli eteen Kaija Koon kappaleen: ”Niin kaunis on hiljaisuus”. Automaattinen iskelmähaku ja seuraava kappaleen ”Enkeleitä toisillemme”. Melankoliaako tämä päivä on?  Samanlainen päivä kuin viime aikoina muutkin päivät. Kyllä alakuloisuus on vallitseva mieliala tällä hetkellä. On aikaa miettiä asioita ja elämää. Joskus aurinko säteilee, silloin ajatukset juoksevat iloisena purona solisten omaan jouhevaan tahtiinsa. Joskus tummat pilvet ahtautuvat elämääni, nyt on juuri sellainen hetki.

Musiikki on jo nuoresta asti ollut minulle eräänlainen todellisuuden harava. Haravoidessa erottuvat roskat ja siloisempi maapohja. Musiikki toimii elämän siloittajana. Tässä kirjoittaessani, päivittäin kasvavissa kivuissani, saan musiikista sisäistä rauhaa. Saadessani tuon rauhan, selviydyn sekä fyysisistä ja henkisistä kivuista, sekä tuskista. Varsinkin koskettavista sanoituksista löytyy yllättävän paljon voimaannuttavia elementtejä elämän kolhuisella polulla. En minä sentään itsesääliin vaivu.

Etsin usein lauluista sanallista sisältöä ja sanoman tarkoitusta. Kuulokkeet korvissa, läppäri edessäni, kotimaisia elämää suurempia haaveita. Tuo on monelle mitään sanomatonta sanan helinää, minulle se monen kynäntaitajan saavutuksia riimityksineen. Lauletun musiikin tarkoitus on antaa kuulijalle omanlaisiaan elämyksiä, minä haikailen niistä tavalla tai toisella koskettavia tarinoita.

Mietin tarinaa kappaleesta ”Niin kaunis on hiljaisuus” sanoja. Tarina kertoo nuoresta sotilaasta, joka kirjoittaa rakkaalleen.

Sotilas tuntematon kulkee
Ei muista mutta tuntee
Aamulla tulimeren
Kuumilla aalloilla keinuneen
Juurelle puun hän istuu
Kuvaa tyttönsä katselemaan
Silmiä se kirvelee
Kun on nähnyt  liikaa
Mutta enemmän se koskee
Kun kotiin kirjoittaa
Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa
Hänelle kerrottiin ett kotiin
Kohta kuljetaan kuka ties
Mutta…

Jos joku moittii tällaista lyriikkaa, voi itse vapaasti kirjoittaa koskettavampaa tekstiä, jos uskoo osaavansa.

Minulle kuitenkin on tällä hetkellä sana ”Hiljaisuus”, sitä kaipaan usein elämässäni. Kaipaan yksinäisyyttä silloin, kun sitä ei ole tarjolla. Kaipaan yksinoloa sairauksissani, en ainakaan muiden myötätuntoa enkä varsinkaan sääliä.

Kirjoittaessani ja puhuessani omista kivuistani. Tämän hetken fyysiststä kivuista kiroan sisäisesti selkääni. Vanha vaiva, mutta uskollisesti seurannut minua jo nuorukaisesta asti. On taas se hetki, kun selkä ei tahdo kestää istumista, makaamista, ylösnousemista, kävelemistä, ei pienintäkään liikettä. Onneksi urheilu-uraltani on jäämistönä tukeva voimanostovyö. Sen laittaessani vyötärölleni voin jollain lailla liikkua.  Mielessäni soi Froikkareiden ”Mustelmilla” kertosäe:

Voi tuijottaa tyhjään, voi raivosta juopua,

huutaa mitä sillä on väliä ja luopua,

mut se ei hyödytä, jos muuta ei.

Viha heikentää sydämistä voimakkaimmankin,

ja ennen kuin huomaat, olet itsesi vanki,

murheittesi kahleilla kytkettynä katkeruuteen.

……….

Ei pitkä se pudotus, oo varmastikaan, marmori portailta katuojan likaan,

siitä mustelmasi muistuttavat vain mihin menetkään.

Pekka Myllykoski herätti varmasti monenlaisia tunteita. Rankka elämäntyyli. kuitenkin lääkäriksi itsensä lukenut. Sanoittajana tämän tyylin musiikille hän oli aivan ylivertainen.

 

Itse kuuntelen monenlaista musiikkia, annan kaikelle mahdollisuuden. On hyvä muistaa, että meillä jokaisella on omanlaisensa musiikkimaku. Niin kuin alussa sanoin, tänään ja viime aikoina ollut alavireinen olo, jospa syksy toisi aurinkoa enemmän ajatuksiinkin.

Tänään niin kuin usein aiemminkin on tullut olo, että jonnekin on purettava itseään. minulle tämä on keino ja terapiaa. Näin olen näissä blogeissani tehnyt jo 99 kertaa aiemminkin. Itselleni tämä kirjoitus on eräänlainen juhlanumero. Parin kuukauden päästä 5 vuotta olen tätä terapiamuotoa tehnyt ja tämä kirjoitus on NRO 100.

 

Karhukuningas

Vuodatus.net

Arto Hannolin