Uskon omaan suojelusenkeliin, kutsun sitä KV:ksi

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,

niin pitkä on matka, ei kotia näy,

vaan ihana enkeli vierellä käy.

Viimeisen viiden vuoden aikana on kohdallani maailma mullistunut täydellisesti. Neljänkymmenen vuoden aikana on minulle ollut henkisenä pakopaikkana, pieni mökki keskellä hiljaista, mutta elämää vilisevää korpea, järven rannalla. Paikkaa ei löydä kukaan muu, kuin paikan tunteva ”matkaaja”. Joskus vietettiin kaikki lomat tuolla, siis keskellä ei mitään, mutta keskellä kaikkea mistä ihminen voi imeä hyvää ja sisäistä rauhaa itseensä.

Viisi vuotta sitten, kun terveys meni, käyntikerrat tuntuivat jäävän vähemmille kerroille, vihdoin kokonaan pois. Ei kyennyt käymään rakkaassa paikassa. Alkuvuosina en uskonut jaksavani suorittaa edes pakollisia, jokavuotisia raivauksia ja mökin vuotiskunnostuksia. Kuitenkin olen kerran kesässä, näidenkin vuosien aikana käynyt paikat tarkistamassa. Suru on tullut puseroon, kun on jäänyt niin paljon asioita hoitamatta, omien terveysrajoitteiden vuoksi.

Pari viikkoa sitten tein päätöksen, että ainakin viikoksi on mentävä tuonne, keskelle ei mitään ja keskelle kaikkea. Päätin nauttia rauhasta, kuten ennenkin. Ensimmäinen ilta ja yö muistutti minua monista asioista. Miksi etsin rauhaa sieltä, mistä itse tiedän rauhan löytyvän.

Ensimmäinen yö antoi paljon!

Kuuntelen metsän yöllisiä ääniä.

Kuuntelen järven yöllistä, hiljaista liplatusta.

Kuuntelen yöllistä metsää ja sen huminaa.

Kuulen hiljaisuuden, kuulen henkisen rauhani palaavan.

Kuulen kuikan ääntelyä yöllisellä järvellä. Kuulen joutsenten lentoon lähdön. Kuulen aisteillani jopa sen, miltä kesäinen luonto tuoksuu sisimmissäni, hiljaisuuden tuoksua.

Tunnen oman pienuuteni, tunnen sisäisen voimani jälleen vahvistuvan, mutta vain rajalliseksi ajaksi.

Miksi menen öiseen metsään, miksi menen öisen järven rannalle.

Siksi menen, koska tunnen voimavarojeni puutteellisuuden.

Tunne, etten jaksa itseni kanssa henkisesti hyvin, tästä saan voimaa.

Haen voimavaroja luonnosta. Haen itselleni henkistä jaksamista.

Muille kelpaan sellaisena kuin ulkoisesti olen, en kaikille, enkä itselleni.

Kun olen oma itseni, on sen riitettävä muille ja sen pitäisi riittää myös itselleni.

Jos en riitä muille itsenäni, se surettaa, joskus itkettääkin.

Moniko ymmärtää, ettei läheisyydestä ja ystävyydestä pyydetä taukoa!


Minullakin on oikeus joskus ja niin usein kuin on tarvis, olla surullinen. Olen ihminen, tavallinen sellainen, aivan kuin muutkin. En pyri muiden yläpuolelle, mutta en myöskään anna itseäni jättää muiden poljettavaksi.

Miksi ihmisen lapsesta joskus tuntuu todella pahalta. Paljon on ihmisiä ympärillä, paljon teen asioita. Joskus on sellainen tunne, että minua pidetään itsestään selvyytenä, joskus olen mielelläni se itsestään selvyys, elän asioitten mukaan.

Osaan myös sanoa sanan ei.

Onneksi minulla on sellaisiakin ihmisiä elämässäni, jotka hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen, heikkouksineni ja vahvuuksineni. Nämä ihmiset ansaitsevat isomman roolin elämässäni.

Öinen korpi, öinen järvi, öinen luonto kaikkine äänineen. Paljon pääsin asioita miettimään. Mieleen muistuu ne hetket, kun ensimmäisiä kertoja paiskasin tuon tutun paikan kanssa kättä päälle ja tehtiin sinunkaupat.  Oman piilopirttini luonnon ja ympäristön kanssa tulemme toimeen, paikka auttaa ja antaa aikaa syvällisille ajatuksille.


Otsikon alla tutun kappaleen ”Suojelusenkeli” on minullekin henkilökotaiseksi annettu. Ajatukset auttavat selvittämään asioita. Minä kannan aina mukanani turkoosia suojelusenkeliä (kiitokset, kun sen olen saanut).

Arto Hannolin

Karhukuningas

Vuodatus.net