Minulle ainakin on kautta aikojen ollut turhautuminen tekemättömyyteen ollut kuin seinä, minkä ylittäminen on iso haaste. En ole milloinkaan haasteita osannut, tai halunnut muuta kuin valiten väistää. Nyt omien fyysisten ja viranomaisten koronaohjeistettujen rajoitteiden merkeissä on ajoittain melkoisen saamaton mieli ja ajatus poukkoilee tyhjyyttään. Tylsyyden karkottamiseksi mietin kaikenlaisia. Kirjoittaminen ja kevyt muisteleminen on yksi toimiva väline siirtää ajatuksia tyhjyydestä ajatusten ja mielen täytteeksi. Ajattelin hetkeksi irtaantua omiin, menneisyyden ajatusleikkeihin.

Pojankloppina vedin tossut jalkaan ja hain kamuja mukaan ulos ajan kuluttamiseen. Silloin aina löytyi tekemistä ja kavereita. Jossain vaiheessa opin vetämään lenkkitossut jalkaan ja verkkarit päälle, lähdin pitkille juoksulenkeille. Noihin aikoihin tein tästäkin harrastuksesta mukavan tavoitteellista.

Juniorina opin myös nauttimaan kirjallisuudesta, luin paljon nuorisoromaaneja ennen kaikkea urheilukirjallisuutta, innostumalla monenlaisiin tapahtumiin ja tilastoihin. Kaikkea muuta lukemisen kanssa tein, paitsi läksyistä opin vähemmälläkin suoriutumaan. Opettajien silmissä olin koulussa olin sellainen näkymättömän vilkas keskiverto-oppilas. Toki tein enemmän niiden aineiden eteen, mistä pidin ja missä piti välillä hieman kiriä.

Keksin kotona kaikenlaisia jumppajuttuja, esimerkiksi isäni kattoon laittama rekkiteline opetti minut fyysisellä ”raatamisella ”voittamaan haasteita. Minulta löytyi twisteri ja kotikäyttöön tarkoitettuja jumppalaitteita.

-60- lopulla tuli kuvioihin enenemässä määrin musiikin kuuntelu kuvioihin. Monet -60 ja -70-lukujen artistit, sekä sen ajan bändit tutuiksi vinyylilevyjä kuunnellessa. Minulla on vieläkin aikamoinen vinyylinlevyarsenaali hyllystöissä.

Joka tapauksessa liikkuminen yksin ja kamujen kanssa oli se iso juttu noihin aikoihin. Muistan ajan, kun koin ”herätyksen” kirjoittamisen kanssa. Tuohon riitti yksi ainoa ainekirjoitus oppikoulussa. En milloinkaan ollut se, jonka kirjoituksia luettiin luokan edessä. Ei minua edes haluttanut esiintyä luokan edessä, eikä muuallakaan. Yksi kirjoitus, mistä edellä mainitsin, laittoi minut ajattelemaan asioiden järjestämistä oikeaan kronologiseen järjestykseen, perusteluineen. Luokanvalvojamme ja silloinen suomen kielen opettajamme palautti ainekirjoitus vihot. Opettaja aloitti aineistamme, kuten tavallista, palautteen antamisella. Hän sanoi suurin piirtein näin: Tässä pinossa on yksi kirjoitus, joka ylittää kaikki muut tällä kertaa.  Kun hän mainitsi nimeni, häpesin itseäni ja teki mieli juosta luokasta ulos. Opettaja perusteli kirjoituksen hyvät asiat kaikille. Tuolloin olin nolona, minusta kirjoitukseni oli kamala. Myöhemmin olen ymmärtänyt opettajani sanojen viisauden ja tarkoituksen. Olen hänelle elämässä velkaa paljosta, koskaan en ole häntä päässyt kiittämään sanoista, mitkä ovat olleet tärkeistä asioista tekemään minusta tällaisen kuin nyt olen. Se mikä minua surettaa, en milloinkaan päässyt häntä kiittämään siitä mitä hän opettajana teki hyväkseni. Kirjoitusopeistani minulle on ollut hyötyä niin opiskeluissani, että työelämässä ja monessa muussa elämään liittyvissä asioissa.

Harrastusten ympäröimäksi olen koko elämäni rakentanut.  Useimmat asiat olen opetellut ainoastaan sen verran osittain, että olen osannut niitä hyödyntää. On myös asioita, jotka olen kääntänyt itselleni enemmän kuin harrastukseksi. Asioista on tullut minulle eräänlainen pakkomielle suoriutua. Osalla harrastuksillani on minuun tullut pakon omainen tarve saada se mitä tavoittelen. Urheilu-urani rakensin täysin tavoitteiden pohjalle. Kun tavoite on blakkarissa, ei minulla ole vaikeuksia päästää asiasta irti. Toki tavoitteet ovat olleet realistisia, mutta ovat vaatineet itseltäni rinnakkaispersoonia huolehtimaan niin tavoitteista, kuin normi elämän hoitamisella kunnialla lävitse, satuttamatta siinä sivussa läheisiä. Urheilutavoitteeni saavuttamiseen kulunut aika kesti kymmeniä vuosia, kunnes sain sen viimeisen niitin lyötyä maaliini.

Harvoin noina vuosikymmeninä on tylsyys iskenyt, aina on löytynyt tekemistä. Usein huomaan (kauhukseni) kuuluvani siihen ryhmään, joka luulee hallitsevansa omaa jaksamistaan, siis ihan tuosta vaan. Minua muistutetaan jaksamisestani ja siitä, että kannan myös vakavia sairauksia kehossani ja myös siitä, etten enää ole huippukuntoinen suorittaja. Vaikka sisäistän tuon kaiken ja tiedän faktat, on minulla se tuntemus, etten varmaan osaa jättää asioita taakseni elämäni menettämisen pelossa. En halua muuttua, ainakaan vielä. Muutoksen pitää tulla sydämen ja järjen yhteistyöllä, ei siis pakolla. Muutoin minulta revittäisiin tahtomattani liian iso palanen pois.

Vaikka kaikki eivät sitä ymmärräkään edes sairasvuosieni mittavuudesta huolimatta, teen itselleni terapeuttisia asioita. Teen asioita kehoni ja kipujeni ehdoilla, monesta olen joutunut irti päästämään, ehkä vielä kuitenkin löyhästi kiinni pitämällä. Kivut rajoittavat, muisti rajoittaa, fysiikan hiljalleen murtuminen rajoittaa. Tarvittaessa voin ojentaa käteni tuonne muistojen mapin tekemiseen, niin kuin nyt. Otin koneen eteeni ja aloin kirjoittamaan niitä sun näitä. Minulla on kuulokkeet korvilla, kuuntelen musiikkia, samaa musiikkia, mikä   -70-luvulla toimi minulle yksinäisyyden ja turhuuden terapeuttina. Voin nappia painamalla muuttaa mielialaani, muuttamalla musiikin toisen artistin esittämäksi. Itse pidän koko settiäni tämänhetkisen tylsyyden karkottamisena.


Näillä ajatuksilla tällä kerralla

Arto Hannolin

vuodatus.net

Karhukuningas