Vuosi 1974, armeijassa ja vielä 17-vuotias ”lapsisotilas”. Tuolloin ei vielä minulla ollut ajatuksen häivääkään siitä, millainen ja mikä minusta tulee aikuisena. Tuolloinhan luulin olevani jo aikuinen.

Hieman ennen siviiliin pääsyäni ajattelin jatkaa keskikoulun jälkeistä elämääni mahdollisella lukioon menolla. Soitinhan Kouluni rehtorille, kysellen mahdollisuutta palata yhden välivuoden jälkeen vanhaan opinahjooni. Keskikoulun todistukseni keskiarvo oli hyvä, ei siis ongelmaa. Sovittiin, että käyn lomalla puhumassa yksityiskohdista.

Välivuosi oli omasta mielestäni auttanut minua aikuistumaan.

Varmaan tuossa oli totta toinen puoli, työelämästä hetki kokemassa kokemusta ja kansalaisuusvelvollisuus hoidettu.

Kävin ostamassa lukion oppikirjat ja tervehtimässä vanhoja koulukavereitani. Kun siviiliin pääsyn aika koitti, huomasin, että olin tottunut tuon väliajan siihen, että töissä ollessani säännöllinen palkka tulee tiettyinä aikoina ja rahaa oli jäänyt myös omaankin käyttöön.

Tein taas ison päätöksen ja ilmoitin etten tulekaan lukion penkille, vaan astun takaisin työelämän pyörteisiin.

Ajatus kuitenkin opiskelusta jäi muhimaan pääkoppaani.

Seuraava kevät, vuosi 1975 muutti koko elämäni. Vanha kaverini sanoi laittavansa hakupaperit kauppaopistoon ja hän ehdotti minulle samaa ratkaisua.

Siihen aikaan ei ollut yhteishakua, joten ajattelin varmistaa tulevaisuuden ja laitoin hakemukset neljään kauppaopistoon, eli Helsinki toki oli selvyys, kun asuin paikkakunnalla. Malmin kauppaopisto oli ykköstilalla, sen jälkeen liikemiehet, kauppiaitten opisto ja vielä varmuuden vuoksi Espooseen. Huomasin, että sain4 myöntävää hakupäätöstä.

Työpaikalla olin sopinut, että teen viikonloppuisin viikon työtunnit.

Tuohon aikaan en kovinkaan paljoakan miettinyt asioita, ainakaan loppuun asti.

Olin opiston alkaessa vielä 18-vuotias nuori aikuisen alku.

Kun aloitin kauppaopiston markkinointilinjan 3-vuotisen opiskelun, tajusin vasta silloin, etten edes tiennyt sitä, mitä kauppaopistossa opiskellaan.

 Sen tiesin, että valmistuessa saa merkonomin tutkinnon suoritettua.

Ei minulla koskaan ole tapana asioista häkeltyä, eikä varsinkaan luovuttaa.

Otsikko ”Päivät kuin unta” ei sitä ollut hatusta vedetty. Vuosi 1974 oli minulle suuri vuosi. Nuoren miehen alun aikuistuminen alkoi armeijassa, sinne meno oli tapahtunut hetken mielijohteesta 3 vuotta etuajassa.

Armeijan aikaan, minulle musiikin puolelta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta kappale ”Päivät kuin unta., Nuorena ”edesmenneen” Arto Sotavallan esittämänä suomalaisena versiona. Kyseinen kappale oli käännöskappale ja” yhden laulun tähtenä” tunnettu Terry Jacks-, ”Seasons in the Sun”, kansainvälisenä hittinä. Vielä tänä päivänä laulan silloin tällöin karaokessa kyseistä kappaletta. Tarina vaan tarrautui minuun kiinni kuin kulkutauti.


Kauppaopisto, se antoi minulle monessakin mielessä eväät nykyiseen elämääni. Ei ollut itsestään selvyys, että läpäisee siihen   aikaan yhteiskunnallisesti erittäin monipuolisen opinahjon. Olin tarvittaessa se, joka mielellään otti vastuun mm. esitelmistä ja varsinkin liiketoiminnasta tehdystä tutkielmasta. 


Opin siis olemaan kantaaottavasti aktiivinen ja aina oikeassa kohdassa opiskelua nostamaan tasoani, ei rimaa hipoen, vaan selkeästi ylittäen.

Opin kasaamaan asioita fiksuun ja oikeaan järjestykseen myös dokumentteina. Tuon tyyppinen opiskelu sopi minulle, itse asiassa se oli sisäinen osa ajatusmaailmaani.

Sain elämääni hyvän pohjan ja rakennustarpeet tulevaan, mistä en silloin onneksi tiennyt vielä mitään.

Siteitä olen pitänyt kiinni vanhaan opinahjooni kiinni nämä vuosikymmenet. Kavereita on yhä mukana elämässäni. Vaimoni tapasin ensimmäisen kerran kyseisessä, samassa oppilaitoksessa opiskelevana.


Ensimmäisessä työpaikassani sain työskennellä väljillä ehdoilla, eli opiskelujeni sopivaan elämääni soveltaen.

Opiston aikaan rupesin käymään ”fiksummin” treenaten oppilaitoksen salilla, muutenkin urheilussa tulin uuteen heräämiseen ja rilluttelun lisäksi pidin itseni hyvässä fyysisessä kunnossa. Tuolla salilla alkoi eräällä tavalla myös pohjan rakentaminen tulevaan urheilu-uraani.  Opisto antoi minulle hyvän perustan tulla aktiiviseksi tekijäksi monella elämän saralla.


En minä aikanaan, sinkku aikanani mikään pyhäkoulupoika ollut, mutten myöskään mikään ilkimys. Elin omanlaistani, elämään valmistavaa elämää.

Sen voin antaa elämää kannattavaksi vinkiksi:

”Kun on matkalla elämän koulun rupuisella polulla, tulee isojakin virheitä. Virheet ovat vääjäämättömän välttämättömiä elämän koulussa. On vain muistettava, että mikäli et ota virheistä opiksesi ja korjaa niiden mukaan elämääsi oikeaan suuntaan, et ikinä kasva ihmisenä aikuiseksi, vaan menetät suuren palan elämästäsi pikkumaisuuteesi.

Kannattaa opiskella myös olemaan tarvittaessa nöyrä”.

Tuosta osasta elämääni on kulunut 47 vuotta, kun tämä osa alkoi. Mitään en kadu. Päinvastoin eletty elämä on iso palanen minusta. Tarinani on jatkunut Tähän päivään asti ja jatkuu yhä, päättyäkseen siihen, kun aikani koittaa.


Näillä muistoilla ja ajatuksilla tällä kertaa

Arto Hannolin

[email protected]