VIIMEISET HETKET: KIITOS ÄITI

 

Tämän kirjoitin eilen illalla, en kuitenkaan lähettänyt ajatuksia silloin muille. Nämä olivat ainoastaan omia ajatuksia ja tuntemuksiani, tuossa hetkessä. Tunsin tuon hetken kosketuksen tietäen, että oma äitini on valmistautumassa viimeiselle matkalleen. Tilanne on surullinen, mutta samalla omalla tavallaan erityinen.

 Me sisarukset olemme tehneet kaikkemme, että äidillä olisi luonnollinen, kaunis ja arvokas siirtyminen siihen suureen tuntemattomaan, minne meidän kaikkien elämän pituinen taival johtaa.

Saavuin hoitokodin myöhäisiltaiseen ja jo hiljenneeseen ympäristöön, kellon ollessa jo yli 10 illalla.

Kerrokseen tullessani vaihdoin hoitajien kanssa muutaman sanan ja samalla annoin heille Suomen Kipu yhdistyksen lehtiä ja muuta materiaalia. Tätä hyvää jaan useinkin eri yhteisöille, kertoen että on myös järjestöjä, mitkä auttavat pyyteettömästi tukipalveluillaan avun tarvitsijoita, silloin kun apua tahdotaan ottaa vastaan.

Tähän käyntiin olin varannut aikaa, aivan kuin me kaikki läheiset, käydessämme äitiämme tapaamassa.

Seitsemän lasta meitä on ja ikäeroa vanhimman ja nuorimpien välillä on viikkoa vaille 10 vuotta. Äiti on ihminen, joka on antanut meille koko rakkauden täyteisen elämänsä. Aina hän laittoi meidät itsensä edelle täysin pyyteettömästi.

 

Olin varannut aikaa äidin viimeisille hetkille, tiesimme jo tuona iltana, että on lähellä hänen maallisen vaelluksensa viimeiset hetket, tällä käynnillä olin minä tukena ja turvana.

Äitini on nyt viimeisillä voimillaan matkustajana saattohoidossa.

Tänne ja tähän kun tulee ”sisälle”, silloin ei saa olla kiire, vaan on annettava aikaa ihmiselle, joka on antanut meille, hänen lapsilleen, kokonaisen elämän mittaisen ajan. Tunnen olevani äidille paljon enemmänkin velkaa.

 

7 vuotta takaperin olin kuntoutumassa omasta ristiretkestäni elämän karikoista. Minulta leikattiin aivolisäkkeestä kasvain, mikä oli viedä minulta hengen. Aloitin oman kuntoutukseni sananmukaisesti askel kerrallaan. Tein tuolloin pitkiä kävelylenkkejä.  Usein lenkeillä kävin tapaamassa äitiäni, hän asui vielä tuolloin omassa kodissaan. Juteltiin paljon erilaisista asioista. Se keskustelu jäi mieleeni pysyvästi, kun äitini istui sohvalla sanoen: Tämän pidät Arto mielessäsi, yksikään minun lapsistani ei saa lähteä täältä ennen minua.

Äitini katsoi minua määräävästi tämän sanoessaan. Muistan sanoneeni hänelle: Katsotaan mitä meille tämä elämä tuo tullessaan.

 

Nyt olen äidin vieressä ja mietin vielä syvällisemmin hänen sanojansa ja huoltaan meistä kaikista. On itsestään selvyys, että luoja voi ohittaa tämän järjestyksen, vaikka se ei tunnukaan aina ”oikeudenmukaiselta”

Tapaan paljon ihmisiä, omat sairauteni ovat antaneet minulle rinnakkaiselämän. Autan ja tuen muita sairaita, auttamiseni on lähinnä auttamista jatkamaan ja hyväksymään sen, mitä useimmat pitävät vääryytenä, ei elämä ole aina oikeudenmukaista. Minulle on suotu myös ”opettaa” ammattilaisia kohtelemaan ihmistä ihmisenä, ei esineenä, tai potilaana. Jokaisen ammattilaisenkin tulisi ymmärtää heikompiaankin vertaisinaan. Sängyn vieressä minulla on aikaa ja mahdollisuus miettiä syvällisiä.

 

Äiti makaa heikkona ja tuskaisena hoitokodin sängyllä, ei hän anna mitään merkkiä, että huomioisi sen, kuka ympärillä touhuaa ja liikkuu.

Kun tarkemmin seuraan, näyttää ensi silmäyksellä juuri tuolta. Kun aloin puhumaan ja otin varovasti hänen kätensä, kiinni omaan käteeni ja toisella kädellä silitin hänen otsaansa. Hengitys oli tuskaisan vaikeaa. Kuitenkin havaitsin, että silmäluomet olivat hieman raollaan. Näkyvää elettä ei äiti tehnyt, mutta luomien alta näkyvät silmät seurasivat koko ajan liikkuen minua ja liikkumistani. Ehkä tuolta ainoastaan vain tuntui, mutta ei, kyllä se näin kuitenkin meni.

 

Istun sängyn vieressä tuolilla, pitäen äitiä kädestä kiinni.

Mietin surullisena, olenko hänen vielä ollessaan ymmärryksessä ja voimissaan tarpeeksi monta kertaa ja riittävän usein kiittänyt siitä kaikesta, mitä hän on minunkin hyväkseni tehnyt.

Juttelin lähes koko ajan äidin kanssa, välillä laitoin musiikin hiljaa soimaan, välillä hänelle hiljaa laulaen.

Puolilta öin vielä kostutin äidin huulet ja kielen vedellä kostuttamallani vanupuikolla.  Ennen kuin lähdin kotiin, sanoin vielä äidille: Sinä olet hyvä ja tärkeä ihminen, kiitos äiti.

Kello oli jo hieman yli puolen yön, kun jätin äidin nukkumaan.

Hoitokodin öisellä käytävällä näin hoitajan. Hän oli menossa äidin luokse vielä antamaan kipulääkkeet, että olo olisi edes hieman kivuttomampi.

 

yhden aikaa menin nukkumaan, miettien vielä äitiäni. Olin hyvillä mielin, että kävin hänen luonaan.

 Varhain aamulla heräsin outoon ”etiäiseen”, katsoin kännykkääni, minne sisareni oli laittanut viestin: Rakas äitimme oli menehtynyt nukkuessaan, klo 2.30. aamuyöstä.

Tuon viestin lukiessani silmäni kyynelehtivät vuolaasti.

 

Kiitos äiti, että sain viettää viimeisen illan ja iltayösi kanssasi.

 Poikasi

 Arto

 

vuodatus.net

Karhukuninngas

arto.kolumbus.fi