keskiviikko, 11. tammikuu 2017

Kun ei jaksa, kun on jaksettava

Kun on polttanut itsensä loppuun, silloin syy oli monista syistä kasaantunut elämän suuruinen patti. Asiat kasaantuivat ja virtaus tukkeutui, jos tukkeumaan ei ole ajoissa osannut varautua. Joskus tuntuu, että elämä on kuin viemäri. Jos et pidä poistoputkistoa kunnossa, se ensin tukkeutuu ja lopulta voi rikkoutua. Tukkeumat on helpompi ja vaikkakin välillä vaikea korjata. Joskus on siis hyvä tehdä ajoissa tämä putkiremontti. Usein varoitan muita ottamasta liikaa ja enempää itselleen, kuin takuuvarmasti jaksaa kantaa. Itse yritän heittää jarrua päälle ajoissa, joskus kyllä menee ihan viime tippaan.  Kokemistani sairauksista olen pitänyt masennustani kaikkein raastavimpana. Tuo sairaus opetti paljon elämästä ja elämän raadollisuudesta.

Aika vierii ja elämän edetessä tulee uusia ilon hetkiä, mutta myös koettelemuksia eteen. Silloin on nautittava, kun annetaan mahdollisuus. Koettelemukset taas on niitä arjen välttämättömyyksiä, jotka myös helposti murentavat mieltä. En koskaan ole ajatellut sitä, että osaisin ja saisin olla se huoleton veikko, joka selviää tilanteesta, kuin tilanteesta ilman kolhuja. Päin vastoin, kolhuja tulee koko ajan. Välillä tuntuu siltä, että olen töissä elämän kolhutehtaalla kolhumestarina. Jonkunhan on ne testikolhutkin koettava. Palkkana kaikesta elämänkokemusta, ilman rahallista korvausta. Teen siis iloisesti hyväntekeväisyystyötä, jakamalla muille tietoa vaikutuksista. Joskus vielä tässä iässä haluaisin päästä oikeasti eläkkeelle, muistelematta vanhaa tointani ilman sarvia ja hampaita.

Kun kolhuja tulee yhdestä suunnasta ja ne paikataan, se on helppoa. Kun kolhuja alkaa tulla monelta taholta, se vaatii jo tietyissä tapauksissa  muidenkin osaamista.  Itse olen miettinyt omaa jaksamistani ihan siltä kantilta, minkälaista vastetta olen saanut sairauksieni hoidossa ja seurannassa.  Kun kyseessä on kasvainsairaus, joka kuuluu ryhmään erittäin harvinainen, ei oikein kukaan tiedä ja osaa asiasta mitään. Tunnen Suomesta vain yhden "lajikaverin", häneltä saan vaikeisiin kysymyksiin parhaat vastaukset. Hänellä oli aikoinaan hankalampi tilanne kuin minulla, 12 vuotta hän sairasti, ennen kuin minä tulin hänelle vastaan erään kirjoitukseni muodossa. Meillä monessa oheissairaudessa myöskin on huomattavia yhteneväisyyksiä, mistä hoitavat tahot voisivat oppia enemmän yhteistyötä tekemällä.

Aikanaan  kun ensimmäiset oireet kasvainsairaudestani alkoivat, alkoi elämässä uusi uskottavuuden oppitunti. Näin jälkeenpäin olen oppinutkin asioita, joita en toivoisi enää vastaantulevan kohdalleni. Esimerkiksi opin sen, että minun kuuluisi tietää asioista jo etukäteen enemmän kuin paljon. Oireista kerroin ja sain aina suoran vastauksen. Ensimmäisen tajuttomuuskohtauksen jälkeen, olisi pitänyt vaatia se toinenkin mielipide. Viimeisen tajuttomuuskohtaukseni jälkeen ei enää tarvinnut toista mielipidettä pyytää, silloin asia otettiin tosissaan.

Kaiken jälkeen olen käynyt läpi kasvainleikkauksen, sädehoidot, estolääkekokeiluja, korvaavia lääkehoitoja, uusia sairauksia. Olen myös saanut rinnakkaiselämän ja tutustunut ihmisiin, joiden elämään olen päässyt tutustumaan sairauksien myötä. Tämä elämä on monasti raskasta, mutta samalla hyvässä mielessä henkisesti rikasta ja itsellenikin terapeuttista.

Viime keväästä lähtien on tapahtunut paljon erilaisia asioita. Nykyään muistelen aikaa, jolloin alkoivat  nuo oireet masennukseen viittaavasta sairaudesta nousta pinnalle. Silloin oli tilanne toinen ja se erilaista ja syytkin olivat silloin toiset. Vääjäämättä kuitenkin on terveydessäni tullut taas niin sanotusti selittämättömiä asioita vastaan. Reilu puoli vuotta sitten minulla alkoi esiintyä käsittämättömiä nenäverenvuotoja. Kaksi kertaa suonet poltettiin  ja kolmannella kerralla laitettiin verkko. Tuon kerran jälkeen nuo vuodot loppuivat. Kuitenkin noiden tapahtumien jälkeen alkoi painoni laskea. En ole kamalasti saanut vastetta lääkäreiden puolelta, olen jotenkin taas alkanut ajattelemaan, ollaanko tilanteessa nimeltä alkupiste. Viimein minulle luvattiin, että asiat tutkitaan. Paino tippui yli 20 kiloa. Kun laskee vielä kasvainsairauteni alkupainon ja aiemman , entisenä voimailijan kropan, kaiken kaikkiaan korkeimmasta painosta on saldona -53 kiloa.

Kun kroppa reagoi, silloin se antaa omia merkkejään kantajalleen, minulla esimerkiksi jatkuva väsymystila, vapinakohtaukset stressitilanteissa, ajoittaiset huimaukset, tuo mainitsemani laihtuminen, keskittymiskyvyn huononeminen asioissa, jotka tuntuvat ajatuksilleni vieraita, nimimuistin huononeminen ja paljon muutakin.

Olen tottunut tekemään aina ja paljon, nyt on vastaan tullut ajatus, enkö hallitsekaan omaa tekemisen määrää. Kyllä varmaan hallitsekin, mutta jarruja on pakko välillä painaa isolla jalalla. Välillä on aika tehdä asioita, jotka auttavat jaksamaan. En minä muita asioita tekemättä jätä, mutta maltin yritän taas muistaa pitää maltin mukana. Pitää muistaa siirtää itselleni toissijaiset asiat mahdollisuuksien myötä syrjään.

Itse yritän ymmärtää kanssaihmisiä ja heidän ratkaisujaan elämässä. On kuitenkin tehtävä myös omia ratkaisuja silloin kun ei vaan jaksa ja kun vaan on jaksettava. Välttämättä ratkaisuni eivät aina miellytä jokaista, se ei sitten enää olekaan minun ongelmani, vaan sen, joka ei osaa sisäistää juuri minun elämäntilannettani. Ystävät minua ymmärtävät, ymmärrätkö juuri sinä.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa, jospa taas jossain vaiheessa taas iloisemmilla ajatuksilla.


Arto Hannolin

lauantai, 7. tammikuu 2017

Mikä tuntuu pahalta

Ihmiset tuntevat asioita erilailla, eri asioista saadaan henkistä tyydytystä, henkistä pahoinvointia. Joka tapauksessa tasapainoinen tunne henkisellä puolella on se tärkein jaksamisen kannalta. Jos on itsensä kanssa sinut, osaa ottaa henkisen tyydytyksen hetkessä, muttei kannata jäädä leijailemaan. Jos on itsensä kanssa sinut, osaa ottaa henkisen pahoinvoinnin vastaan, varmaan useimmiten masentavana, mutta myös kasvattavana. Ei siis kannata jäädä tuleen makaamaan.

Ihminen on sosiaalinen eläin ja tullakseen toisten kanssaihmisten kanssa toimeen, on sopeuduttava. Sopeutumiseen on vanha ja hyväksi koettu apuväline, apuvälineen nimi on yksinkertaisesti peili. Peili on yksinkertainen keksintö, mutta erittäin nerokas siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Ei henkinen hyvinvointi, eikä henkinen pahoinvointi saa jäädä pysyväksi olotilaksi. Jos näin käy, alkaa itse näkemään mörköjä joka kulman takana. Jatkuva henkinen hyvinvointi tekee helposti ihmisestä itsekeskeisen ja itserakkaan. Jossain vaiheessa ihminen huomaa olevansa myöskin erityisen yksinäinen. Jatkuva henkinen pahoinvointi tekee helposti ihmisestä ärtyisän, katkeran ja tässäkin tapauksessa tulevat möröt vastaan joka kulman takana. Taaskin tulee vastaan se kuuluisa lähipiirin katoaminen. Vain samanmieliset purnaavat keskenään, se ei johda ainakaan hyvään lopputulokseen.

Aikansa, kunhan pitää huolen siitä, että panee oikeaan aikaan pelin poikki, voi olla tyytyväinen, kun siihen on aihetta. Pitää myös osata kouluttaa itseään pahassa olossa, ei kukaan jaksa ikuista hapanta naamaa, eikä ikuisesti, ainoastaan negatiivista karmaa.

Minulla itselläni oli vuosien ja vuosien tavoitteena voittaa SM-mitali. Sen sain aikanaan, mutta kisan ja palkinnonjaon jälkeen nollasin tilanteen. Kisa ei ollut kohdaltani hyvä, olin joukkueen epävarmin linkki. Seuraava tavoite oli joskus voittaa SM-kulta, senkin voitin siten aikanaan henkilökohtaisessa kilpailussa. Olin hetken onnellinen ja ylpeä itsestäni. Kisoista kotiin ajaessani aloin ajattelemaan asiaa ja tulin siihen lopputulokseen, tavoitteeni saavutin, olenko nyt yhtään parempi ihmisen. No taatusti ole, oli vastaus itselleni.

Kisan jälkeen, siis ensimmäisen kerran salille mennessäni, jatkoin puurtamista. Tullakseni vieläkin paremmaksi urheilijana, mutta myös ihmisenä. Kypsyin ainakin omasta mielestäni jokaisen onnistumisen, mutta varsinkin epäonnistumisen myötä. Oma mielipiteeni on se, että elämässä tulee olla onnistumisia, ne auttavat jaksamaan. Elämässä kuitenkin tulee olla myös epäonnistumisia, ne taas puolestaan voimavaraksi käännettynä auttavat kasvamaan. Kaikki muu aika olisi hyvä oppia siihen elämän tasapainossa olemiseen.

Koko elämä on selviytymistarina. Kun miettii siis noita kahta asiaa, positiivinen auttaa jaksamaan ja negatiivinen on aivan yhtä tärkeä, se auttaa kasvamaan. Kuinka moni on kypsä kohtaamaan nämä molemmat puolet elämässä. Tätähän ei keneltäkään kysytä, jokaiselle meistä tulee nämä asiat useinkin eteen. Tasapainoinen elämä on kokonaisuudessaan harhaa. Elämä on kuin nuorallatanssia, pienikin väärä liike, voi muuttaa kaiken.

Joku varmaan miettii asioita siltä kantilta, että eikös se ole ihan sama onko ihminen tasapainoinen, positiivinen, vaiko negatiivinen. Ehkä asia voisikin olla näin, jos ei olisi muiden kanssa tekemisessä ja asuisi vaikkapa autiolla saarella, omissa oloissaan... Kyllä jokaisella ihmisellä täytyy olla oikeanlaista sosiaalista osaamista, edes perustarpeiden täyttämiseksi. Tasapainoinen ihminen on mielestäni sellainen, joka osaa asettua myös toisen ihmisen ajatusmaailman ytimeen. Itse sanoisin etten kavahda kovinkaan helposti erilaisia ihmisiä. Surulliseksi kuitenkin tulen siitä, että ihmisissä, joiden kanssa joudutaan usein tekemisiin, muokataan ennakkoasenteet, vaikkei edes tunneta ihmistä paremmin. Yritetään sitä kautta muokata myös muiden kanssaihmisten asenteita väärillä perusteilla. Asenteet ovat omassa päässä. Toista ihmistä kohtaan haluan olla se, joka ensin oppii tuntemaan ihmistä, ennen kuin päätän millainen ihminen minun mielestäni on. Tätäkin mielipidettä voin ajan myötä muokata, kun opin tuntemaan hänet paremmin.

Urheilumaailmassa olen tai aiemmin olin isona tekijänä ja monessa mukavana olevana. Jouduin kuulemaan toisilta silloin tällöin millainen olen. Tutut eivät edes tunnistaneet minussa noita piirteitä. Usein myös tehtävieni myötä sain mahdollisuuden jutella näiden ihmisten kanssa, jotka minusta kertoivat näitä legendoja. Olen elämässäni usein saanutkin kuulla anteeksipyyntöjä. Tämäkin siis kasvattaa ihmistä, joka uskoo, muttei tunne. Anteeksi pyytäminen kuuluu käytöstapoihin ja osoittaa myös oikeanlaista katumusta. Julkinen ja sydämestä lähtevä anteeksipyyntö osoittaa taas aitoa julkista katumista. On siis ensin opittava ymmärtämään, että itsekin on välillä väärässä.

Nyt menen siihen nerokkaaseen alussa mainitsemaani keksintöön, eli peiliin.  Jos ihmisten kanssa on erimielisyyksiä, eikä koskaan näitä asioita osata tai uskalleta nostaa esille, satavarmaan asiat paisuvat kuin pullataikina.  Vaikka itse kirjoitankin asiasta, en koe seuraavaa asiaa heikkoudekseni. Kun asioista puhutaan ainoastaan sosiaalisen media, mennään usein asioissa väärille urille. Sekä kirjoittamisen kautta, eikä milloinkaan kasvotusten, ymmärretään asiat erilailla, kuin toinen on ne tarkoittanut. Olisi siis ehdottoman tärkeää saada henkilökohtainen kontakti ihmisten välille. Miksi myrkyttää välejä turhilla päivityksillä. Kun julkisesti vielä tehdään näitä kirjoituksia,  tulee keskusteluun mukaan ulkopuolisten provosointia. Ulkopuoliset, jotka eivät loppupelissä kuin puolustavat yhtä näkökantaa, tietämättä edes mistä kaiken kaikkiaan on kysymys. Se peili siis, sen eteen voi vapaasti mennä ja kysyä sieltä katsovalta ihmiseltä, voisitko ja haluaisitko sinä olla juuri se väärin ymmärretty, vai haluatko oikeasti hoitaa asiat oikein ja oikean ihmisen kanssa kuntoon. Usein siis kuitenkin on parempi vaikka vain laiha sopu, kuin lihava riita.

Henkinen pahoinvointi on monelle siis normaali reaktio, mutta jos sen syitä ei hoideta, siitä tulee ensin pakkomielle ja sen jälkeen sairaalloinen pakkomielle. Silloin aletaankin menemään alueelle, mistä ei pääsekään irti,  ilman ammattilaisen apua. Uppoavasta suosta ei siis omin avuin nousta.

Usein myös sanotaan, että kun kaksi henkisesti vahvaa yksilöä kohtaa, syntyy monasti tietynlainen konflikti. Onko se kuitenkaan niin, henkisesti vahvojen ei tarvitse... sillä hehän ovat henkisesti vahvoja ja monessa asiassa tällaisen yläpuolella. Henkisesti vahvat ihmiset ovat juuri niitä tasapainoisia ihmisiä. Loukkaukset on loukkauksia, ne voidaan ohittaa olankohautuksella. Minä voin ainakin tehdä näin, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö muistaisi lopun ikääni . Siis anteeksi voin antaa, mutten unohda, sen ovat monet vuosikymmenien aikaan oppineet.

Kiitos että jaksoitte lukea ajatuksiani. Kun tuntuu siltä, että asiat karkaavat käsistä, menkää siis peilin eteen ja jutelkaa itsenne kanssa, vastassa on ihminen, jonka kanssa eletään koko elämä.

Arto Hannolin

 

perjantai, 23. joulukuu 2016

SAI ALKUNSA JOULUNA

Kun miettii kaikenlaista, tulee mieleen kaikenlaista. Olen se kuuluisa viimeinen neitsyt, syntynyt neitsyen tähtimerkkien alla. Ehdin viimetipassa tähän junaan, koska huomenna syntymästäni tasapainottelisin vaakakupissa. Kun taas miettii 61 vuotta taaksepäin ja siitä yhdeksän kuukautta eteenpäin, olen joululahja isältä äidilleni  joulunajalta 1955. No mitä siitä sitten tulikaan, ehkä viimeiseen neitsyeen jäi ripaus inhimillisyyttä ja empaattisuutta alun ajankohdasta johtuen.

Vitivalkoinen tukka ja merensiniset silmät, kiltti mutta villi, sanoi isäni minusta. Jälkeenpäin miettiessäni olin arka, mutta puoleni pitävä jääräpää. Puoleni pidin jo pienestä pitäen ja tarvittaessa pidän vieläkin. Olen jo juniorista lähtien pyrkinyt olemaan oikeamielinen ja oikeudenmukainen. No oikeudenmukaisuushan on monen mielestä sitä, kun itse saa tietäessään tehneensä kaikkensa onnistumisen eteen ansaitsemansa palkinnon. Kannattaa myös miettiä asian toista puolta, toinenkin on varmaan tehnyt samoin. On asioita joille löytyy mittari, millä voi valita, mutta ei aina. Usein mietin, mitäpä minä menetän, jos annan tiettyjen asioiden kohdalla periksi, vaikka itse olisinkin se menettävä osapuoli. "Voittajalle" tullee se aika eteen, että tajuaa itsekin, kuinka asioiden olisi tullut mennä.

Kouluaikana jo, olin aktiivinen liikkuja, olen harrastanut ruumiinkulttuuria monella eri tavalla ja todella monessa eri lajissa. Tavoitteita olen itselleni aina laittanut, tapanani ei ole luovuttaa. Se on henkisesti voimavara, mutta myös samalla voi olla pakkomielle. Vaikka en tahtoisi, pakko vaan on jatkaa valitsemaani tietä.

Teini-iän lähestyessä aloin pulskistua. Minua tämä kiusasi kovasti. Vanhempieni, varsinkin eräitten kaverieni käytös kohtaani, tämän asian vuoksi söi nuoren miehenalun mieltä. Kaverit saivat kyllä tietää ketä kiusasivat, mutta vanhempien sanat sattuvat vieläkin sydämessäni. Joskus olen äitini ja yhden sisareni moittivan lapsen tai lastenlasten ulkoista "olemusta". On hyvä kuitenkin muistaa, että nämäkin tavat opitaan normaalisti vanhemmilta. Minulla onkin tapana sanoa heille, älkää ikinä murentako lasten itsetuntoa, vaan menkää peilin eteen, syyllinen löytyy sieltä.

Minulla on elinikäisiä kavereita, heistä on hyvä pitää kiinni, vaikka harvakseltaan, mutta kuitenkin. Sellaisiakin kavereita on matkan varrella ollut, joskus pitkäänkin mukana, jotka ovat halunneet hyötyä tavalla tai toisella kaveruudestasi. Tämänlaiset kaverit ovat tavallaan opettaneet elämästä enemmän, kuin ketkään muut. On kuitenkin mahtavaa, että löytyy kaverista pyyteettömiä ystäviä. Esimerkkinä kolme sisarusta, heidän edesmenneet vanhempansa, aviopuolisonsa ja eksänsä, näiden lapset, aviopuolisot ja lapsenlapset. Yhdessä olemme kokeneet elämän ilot ja surut. Jokainen sisaruksista ja minä, asumme eripuolella Suomea, mutta tapaamme säännöllisen epäsäännöllisesti ja nautimme joka hetkessä yhdessä. Olen heille kuin perheenjäsen, lempinimeäni myöten.

Teini-iän jälkeen tuli nuoruusvuodet, koulu, työ, armeija, opiskelut. Kaikki antoivat elämään oman osansa, hyvässä ja "pahassa". Tutustuin alkoholiin, kuten valtaosa nuorista. Tupakka ei koskaan ollut minun juttuni, jossain vaiheessa tuli sikarit, nekin lopetin, kuten alkoholinkin, jossain vaiheessa elämääni huomatessani, etteivät sovi minulle.

Tyttöystävän löysin, siis vakituisen, hänen kanssaan ollaan oltu vuodesta -79 lähtien. nyttemmin aikuiset lapset ja ihanat lapsenlapset. Aviomiehenä olen joskus ollut rakastava ja joskus kiukkupussi. Nyttemmin haluaisin olla tuo ensimmäinen vaihtoehto... joskus onnistun, joskus en. Jos en onnistu, normaalisti hetken päästä halataan.

Elämä jo sinänsä opettaa paljon harrastukset, työt, pitkä parisuhde. Nyttemmin olen saanut itsestäni enemmän, sairauksieni myötä, esiin tuon empaattisen minäni. Tuo minä on kyllä seurannut koko elämäni mukanani, mutta sen merkityksen olin siirtänyt useimmiten taka-alalle. Empaattisuus ei ole heikkous, vaan se on hyve ja elämän vahvuus.

Olen sitä mieltä, että kaikella on merkityksensä, niin sillä mitä teet elämällesi ja elämälläsi. Koko elämääsi vaikuttaa elämäsi alun kaari. En oikeasti usko tähtimerkkeihin. Kuitenkin tuo kaikki tuo elämääsi tietyn merkityksen.

Tässä siis muistutus siitä, ettei pelkästään syntymä ole se iso ihme, vaan koko elämä on suuri ihme. Jokainen asia vaikuttaa jokaiseen asiaan. Olisiko maailma erilainen paikka, jos vuonna 1955 olisi äitini jäänyt saamatta isältäni joululahjan. Monessa minä olen elämäni aikana mukana siis ollut, monella tavalla asioihin päässyt vaikuttamaan. Olen sitä mieltä, että maailma olisi ilman minua erilainen paikka.  Joulun ihmeitä on siis monenlaisia, ajattelen tätäkin asiaa silloin tällöin hymyssä suin.

ARTO HANNOLIN

keskiviikko, 21. joulukuu 2016

PERINTEINEN JOULUNI

Joulu on suomalaisille juhla, mikä on valtaosalle samanlainen ja kuitenkin lähes jokaiselle erilainen.  Kirjoitan muutamalla sanalla omanlaisista kokemuksistani.

Varhaisimmat omat muistoni joulusta ovat tuolta -1950-60-luvun vaihteesta. Meitä lapsia oli silloin 3, kaksi vanhempaa sisartani ja minä. Muistan tiiviin perhepiirin, joulupuun, missä oksilla roikkui periteiset, palavat kynttilät. Ensimmäinen joululahjamuistoni on vieterillä vedettävä poliisiauto.

Joulun merkitys kasvoi, kun sisarusparvi kasvoi. Vuonna -62 meitä oli jo 7 lasta (nuorimmat kolmosia).  Asuttiin edelleen Etelä-Haagassa, asunnossamme oli 2 huonetta ja pienehkö, ahdas keittiö. Tuolloin oli pakko oppia sosiaalisuutta ja muiden huomioonottamista. Jouluista tuolloin muistan pukin odotuksen ja lahjojen jakamisen, sekä isämme valokuvien ottamisen. Itse olin varma, että joulupukki oli isäni, koska joulupukilla oli samanlaiset yksisankaiset silmälasit kuin isälläni oli.

Tammikuussa 1966 muutimme Malmille, elämämme muutti monellakin tavalla. Uusi asuntomme oli 5 huonetta ja iso keittiö. Pienestä Haagan idyllistä, missä oli muutamia kavereita, muutettiin uuteen lähiöön, Sepänmäkeen. Sinne muutti saman aikaisesti satoja lapsiperheitä. Haagassa isäni oli kosarina (talonmies). Hän teki tuolloin satunnaisesti maalarin ja timpurin töitä. Nyt hän alkoi kokopäiväiseksi remonttikeikkailijaksi. Kaikessa huomasi, että rahasta oli tiukkaa. Jouluna kuitenkin löytyi pöydästä kotitekoiset jouluherkut. Jonkun lahjankin muistan aina jouluisin saaneeni. Kuuseen oli vaihtuneet sähkökynttilät. Aattoiltaisin käytiin kavereille esittelemässä lahjojamme, jos niissä oli siis sellaisia, millä olisi saanut kaverit kateellisiksi.

-70-luvun ikimuistoinen joulu oli 1978, siis aivan erilainen joulu. Olin tuolloin töissä Hotelli Marskissa, Helsingin ydinkeskustassa. Siihen aikaan Hotelli sulki ovensa joulun pyhiksi. Hotellin henkilökunnasta pääsi vuosittain kaksi työntekijää "valvomaan talon rauhaa".  Silloin rahallinenkin korvaus pienen palkan lisäksi, tuntui mukavalta lisäansiolta. Kaverina oli jo silloin sanavalmis Martin Glanz, josta tuli myöhemmin radiotoimittaja  ja paljon muutakin. Mara kuuluu vieläkin kaveripiiriini. Tuo joulu olisi siis se, minkä muistan kaikkineen... mutta niistä ei kerrota sen enempää.

-79 olin ensimmäisen jouluaaton tulevan vaimoni seurassa, silloin vielä seurusteltiin. Siitä lähtien jokainen joulu on vietetty yhdessä. Olen tutustunut jouluun myös joulupukkina, satunnaisesti, kavereille ja lapsilleni tekemiin keikkoihin. Joulukuusi kuului jouluumme vielä -80-luvun alkupuolelle, mutta siitä perinteestä luovuimme. Rakkaimmat joulumuistoni ovat oman vaimoni, lasteni ja lastenlasteni kanssa vietetyt.

Jossain vaiheessa minulla oli tapana kaiken tohinan jälkeen, myöhemmin aattoiltana ottaa mukaan taskumatti, wiskiä ja iso sikari. Tein kävelylenkin itseksi joskus ja joskus vaimoni kanssa. Lenkin pituus oli aina sikarin keston pituus.

Nyttemmin jouluna odottaa sitä, että jouluaterialla ovat mukana vieläkin lapsemme. Lapsenlapset ovat joinakin jouluina äitinsä luona. Kuitenkin heidän ollessa isänsä luona, silloin haluan heidät hetkeksi ukin syliin kuulemaan lasten ajankohtaiset asiat. Jouluaaton muuten kruunaa ennen ruokailua joulusauna.

 

On yksi perinne mistä en ole luopunut. Vuodesta 1980 lähtien, olen joka jouluaatto aamu käynyt Malmin hautausmaalla viemässä kynttilät läheisten haudoille. Joskus teen reissun yksin, mutta useimmiten saan perheenjäseniäkin mukaani.

Jokaisella meillä on siis omat muistomme, vaalitaan niitä.

Hyvää Joulua kaikille tasapuolisesti.

Arto Hannolin

 

torstai, 8. joulukuu 2016

Itsenäisyyden juhlahumu ja muita ajatuksia

Itsenäisyyden juhlahumu on vietetty. Kun katselin TV:sta linnan juhlia, tulin taas siihen lopputulokseen, että ei meillä voi mennä huonosti. Esimerkiksi paikkansa juhlapaikalla olivat ehdottomasti ansainneet nuo satavuotiaat sotiemme veteraanit siis soturit ja lotat, jotka selviytyivät ja ovat selviytyneet tähän päivään asti. Elossa olevien veteraaniemme keski-ikä on kuulemma 90,6 vuotta, jos oikein muistan. He ovat ehdottomasti ansainneet paikkansa yhteiskunnassamme.

Isäni oli syntynyt 1927, hän ei siis rintamalle joutunut. Tosin hän oli sen hetken sotapojissa. Appi-ukkoni taas oli syntynyt 1919 ja oli taas sitä ikäluokkaa, joka selviytyessään sodan raakuuksista, palveli maatamme talvisodan alusta, jatkosodan loppuun asti. Hänen perheensä antoi ison uhrin, häneltä jäi rintamalle 4 veljeä. Hän harvoin puhui sota-ajoista, joskus saattoi kuitenkin avautua. Mies joka oli nähnyt paljon ja kokenut vielä enemmän. Hän oli ihminen, joka ei tehnyt pahaa kärpäsellekään, hyväluontoinen kun oli. Ihminen joka ei koskaan ollut maistanut alkoholia, eikä tupakkaa. Yksi asia minkä hän kertoi ja vetosi tämän tapahtuman olevan syy huonoon muistiinsa. Kun he olivat aikoinaan linjojen takana kaukopartiossa, reissuilla nukuttiin miten milloinkin. Ryhmä oli jäänyt suolle lepäämään, appi-ukko oli painanut päänsä loppusyksyn kosteaan maahan. Kun hän heräsi, oli pää jäätynyt kiinni pieneen lätäkköön. Voi vain kuvitella sitä ankeutta, mitä he joutuivat käymään läpi.

Se mistä appi-ukko myös puhui, oli arvostuksensa meneminen uskontoon. Pappi oli kenttäjumalanpalveluksessa kehottanut  rakastamaan lähimmäistään ja samaan hengenvetoon kehottanut tappamaan ryssät. Lopun ikäänsä mies ei voinut uskoa jumalaan, jonka nimiin pyydetään surmaamaan ihmisiä.

Ymmärrän hyvinkin ihmisluonnetta, joka haluaa puhua asioista, se on terapiaa kokemistaan asioista. Ymmärrän myös hyvinkin ihmisluonnetta, joka ei halua puhua asioista. Jälkimmäisessä tapauksessa se terapia on hoidettava jollain toisella tavalla. Olen itse vertaistoiminnan ytimessä, itseäni hoidan elämäni kokemuksien kertomisella kirjoittamalla, joskus kerron myös tilanteestani muille, mutta valikoiden kuitenkin. En halua, enkä hae säälipisteitä, mitä niillä pisteillä tekisikään, ei mitään, ne pisteet on loppupelissä täysin arvottomia. Ei appenikaan koskaan, ainakaan minun kuulteni surkutellut elämäänsä.

Palaan nyt siihen juhlahumuun siis takaisin. Televisiossa kerrottiin ruokajakeluista ja tähän liittyen ennätyspitkistä ruokajonoista. Haastateltiin ihmisiä, joilla ei ole varaa edes välttämättömään elämässään. Paljon oli myös erilaisia mielenosoituksia. Tämä taas kertoo muuten ihmisten eriarvoisuudesta nykysuomessa.

Itse elän pienellä kuntoutustuella, käteen jää 1200€ kuukaudessa, siitä pakolliset kulut pois. Asuminen, kiinteistöverot, sairaana ihmisenä on muistettava myös lääkäri- ja lääkekulut (alkoholia ja tupakkaa en käytä) vesilaskut, sähkölaskut, kirpputorivaatteet jne jne. Toki kaupunki muistaa meitä pientalojen ihmisiä ylimääräisellä talvikadunhoitomaksulla, kun vaan sitten olisi sitä kadun kunnossapitoa silloin kun sitä tarvitaan. Joskus saa viikonkin odottaa aura-autoa huolehtimaan tehtävistään. Olen laskenut, että ennen ruokamenoja jää käteen . n 400€. Siis ruokaan jää kahdelle ihmiselle n. 12€/ pvä. Vaimoni taas saa taas kelan peruspäivärahaa, josta maksaa myös siitä, että saatiin pitää asuntomme. Koko ikänsä vaimoni asunut tässä talossa ja minäkin kohta 37 vuotta. Anoppi, joka ei suostunut muihin järjestelyihin, piti talon nimissään kuolemaansa asti. 40.000€  + korot on kova raha näillä tuloilla maksaa ja lyhentää verovelkaa. Vaimolla siis ei jää kuin n. 100€ käteen.  Suomessa siis puhuvat 4000€ kuussa tienaavat olevansa köyhyysrajoilla. Tässä vaiheessa tekisi mieli sanoa ruma sana.

Mietin myös näitä poliitikkojen päätöksiä, vaikkapa kauppojen aukioloajoista. Kun ne vapautettiin, oli päätös kuin isku vyön alle pienille yrittäjille. Moni pienkauppias on pitänyt itsensä tolpillaan sillä edulla, minkä he saivat, kun marketit menivät kiinni "säädylliseen" kellonaikaan. Moni kauppias joutuu miettimään jatkoaan ja osa satavarmaan on jo pannutkin lapun luukulle. Eihän tämä ole ainoa päätös joka mietityttää. Kun säästetään jostain, on se yleensä irtisanominen, jotta isoon kassaan säästyy enemmän rahaa. Joopa joo, sitten ihmetellään kun työttömyys kasvaa. Perätään yrittäjyyden perään. Kun ihminen alkaa yrittäjäksi, on se kuitenkin fakta, että silloin irtisanoudutaan yhteiskunnan tuista ja velvoitteista uutta yrittäjää kohtaan. Jos yritys menee ns. persiilleen, taas säästetään valtion kassasta. Väitän että Suomi on enää vain valikoiduille hyvinvointivaltio.

Kun katselin linnan juhlia, mietin samalla noita edellä kirjoittamiani asioita ja paljon muutakin. Suomi on viimeisistä hallituksista jokaisen kohdalla pakittanut takaisin kohti aikaa, milloin yhteiskuntamme oli jakautunut ylhäistöön ja köyhällistöön. Aivan varmaan tämä on vaikuttanut viime vuosien pahan olon näyttämiseen julmillakin tavoilla. Tuskin nuo veteraanit halusivat taistella tällaisen Suomen kehitysmallin puolesta. Tavallisella kansalla eilen varmaan nousi pala kurkkuun, kun kerrottiin pukujen hinnoista, samalla rahalla toiset joutuvat elämään vuoden, ei edes aina riitä.

Kyllä minä nuo juhlat ymmärrän, mutta tuota en ymmärrä, miksi huonompiosaisia täytyy polkea pahan olon syteen. En tiedä montako kymmentä miljoonaa euroa on kaiken kaikkiaan laitettu meidän veronmaksajien rahoja siihen, että meille näytetään, että kaikilla ei mene huonosti ja kaikkien ei tarvitse olla vähäosaisia. Itse menen taas ensi viikolla vetämään kipusairaiden vertaistukiryhmää. Monelle meistä on tuo hetki se ainoa, milloin voi kertoa itsestään, tunnoistaan ja ehkäpä yksinäisyydestään. Tämä vertaistapaaminen olkoon siis meidän porukan oma linnanjuhla. Monelle tekisi varmaan hyvää tulla kuuntelemaan, millaisista hetkistä me nautimme ja mistä asioista me kannamme murheita.

Kiitos että jaksoitte lukea avautumiseni. Uskon etten ole yksin näine ajatuksineni, meitäkin on ehkä muutama miljoona Suomessa.

Arto Hannolin