Oli lauantai, syyskuun 22. vuonna 1956.  Seitsemän aikoihin aamulla. Tuona kyseisenä päivänä, maailmaan putkahti duunariperheen esikoispoika ja viimeinen neitsyt, päivää myöhemmin olisin ollut Vaaka. Vanhemmat miettivät nimeä. Isä ehdotti nimeä Arto, äidin mielestä nimi ei ollut sovelias sellaiselle rääpäleelle.  Uljas Ukko Mies, olisi ollut äidille mieleen.  Jos nimeksi tulisi Arto, hänestä täytyisi tulla iso ja vahva.  Koska silloin elämä ei tiennyt tarkoittiko äiti henkisesti, vai fyysisesti vahvaa. Elämä päätti suoda  molemmat vahvuudenlajit tulokkaalle, varmaan vaan ihan varmuuden vuoksi. Eli nimeksi tuli Arto,  rovasti Rosenqvistin kastamana.

 Liekö ensimmäisessä kotitalossa leijaillut jokin kohtalolla leikkivä, toiseen ihmiseen  siirtyvä karma. Oliko elämän omia päätöksiä määrätä miehen tulevaisuuden suunta. Elämäni ensimmäinen koti oli sama talo, missä asui ja paroni Wrede. Talo oli nimetty Wreden huvilaksi. Haagan kallioilla on kallioon upotettu myös hänen muistoksi nimilaatta, aikoinaan paikalla seisseen talon viereen. Wreden huvilan vieressä oli silloin ja on vieläkin talo, mitä kutsutaan Joel Lehtosen huvilaksi. Lapsuudenkaverini asunee ja omistanee yhä  kyseisen talon.

Wreden huvilan ajasta ei minulla ole muita muistoja, kuin mitä on kerrottu myöhäisemmässä elämässä. Talon edestä otettu lastenvaunukuva on silmiini osunut,. siitä paikasta on siis vähäinen muisto, mutta kuvamuisto kuitenkin.  Wreden huvila purettiin ja jäi historiaan ja sulkeutui silloisten Etelä-Haagalaisten muistojen mappiin. Huvilan kohdalle jäi aukea, missä Pappilanmäen ja pienen miehen  talon hieman vanhemmat muksut pelasivat kesäisin neljää maalia ja viettivät aikaansa. Tänä päivänäkään paikalla ei ole rakennusta, pieni viheralue ainoastaan.

 Ollessani  n.1 vuoden ikäinen, muutettiin  siihen aivan viereen, juuri rakennettuun, Luther Instituutin  kerrostaloon. Kaksi huonetta ja pieni keittiö oli asunnon koko. Tästä tuli perheemme koti  vajaaksi yhdeksäksi vuodeksi. Suoraan vastapäätä Haagan toria, mikä silloin oli vielä kivikkoinen röykkiö.

Isäni oli kosari eli talonmies. Osoitteemme oli seuraavat yhdeksän vuotta Kylänevantie 1. Isäni myös tuurasi Pappilanmäen talonmiehiä ja hän teki satunnaisia maalaus-, tapetointi- ja remonttihommia, äitimme huolehti rapunsiivoustöitä . Seurakunnan talo kun oli, oli siellä myös välillä erityisiä naapureita. Yksi naapuri jäi mieleen, nuorehko pappismies, John Wikströn, josta tuli myöhemmin arkipiispa.

Pienen miehen muistojen mapista löytyy murusia. Esimerkiksi silloin häiritsi suuresti oma ulkoinen olemus.   Oli vallassaan kamalaa, nuorelle miehen alulle, olla tätien mielestä söpö. Täti-ihmiset tykkäsivät suurista sinisistä silmistä, huomiota herättävistä hymykuopista ja vitivalkoisesta pellavatukasta. Tuntui että aina oli joku pörröttämässä tukkaa ja sanomassa, tuollaisen pojan minä haluaisin.

Nuori miehenalku oli kiltti, villi, arka, omapäinen, kiinnostunut kaikesta, varsinkin kielletyistä asioista. Kun meitä oli 7 sisarusta ja vanhimman ja nuorimpien välillä oli viikkoa vaille 10 vuotta ikäeroa, vain nuoremmille riitti se vanhempien isoin huomio. Sain siis jo alle kouluikäisestä puuhastella paljon ja ilman rajoja. Pyhäkoulua kävin Haagan kirkon tiloissa.

Naapuriimme, Sankaritielle,  rakennettiin kerrostalo, joka valmistui muistaakseni 1961. Siitä talosta löytyi ensimmäinen lapsuudenystäväni. Sankaritiellä, alle kouluikäisenä. Olin silloin 4- ja Risto 3-vuotias. Ripan kanssa käytiin esimerkiksi ostamassa "isälle"  aski pikku partneria. Oli ensimmäinen kokemus polttaa tupakkaa ja  vielä koko aski, yhteen menoon Ei tuo iskenyt nuoreen mieheen. Tupakkamiestä minusta ei koskaan tullut, sikareita kyllä polttelin. Aikuisiällä senkin nautinnon lopetin 51-vuotiaana. Savupommeja tehtiin filmirullista. Vespertiellä oli pieni rihkamakauppa, mistä saatiin ostettua koiranpommeja.

Ensimmäinen elämää suurempi suudelmani oli väistämätön, taisin olla 5- tai 6-vuotias. Siihen aikaan  pojalla oli kaksi suurta rakkautta. Eija asui puutalossa Sankaritiellä.  Arja asui Pappilanmäessä kerrostalossa Eijan kanssa kevyt huulipusu, eikä tuntunut miltään. Oli varmaan ylimainostettua touhua jo siihen aikaan.

Ensimmäisen kerran muistoissa tulee esille nykyinenkin aikuisiän luonne. Pelastusarmeijan kesäsiirtolassa leikittiin, isojen puolen kaveri meni ja rikkoi pienempänsä rakennelman. Siihen puolustamaan pienempää ja sain nyrkistä tuta, päin näköä. Kiusaajalle  tuli valvojan toimesta selkäsauna ja arestia. Minut  auttaja, vei paikattavaksi.  Varmaan tuokin kokemus asetti  tämän pienen miehen ensimmäisiä rakennuspalikoita kohdilleen. Hyvää kannattaa puolustaa. Se opettaa ajattelemaan muita, fyysiset napautukset  auttoivati vahvistumaan henkisesti.

Haagan aika oli kaiken kaikkiaan hyvien muistojen aikaa. Vanhimpana poikana sain myös tutustua ruumiilliseen kuritukseen, siitä on jäänyt myös katkeria muistoja. Pienelle pojankoltiaiselle silloin fyysinen kipu tuli tutuksi oman isän käden nahkaremmi, jopa solkipäänkin kautta.  Ehkäpä tuo henkinen kipu vieläkin ajoittain pulpahtaa esille. En voi tuosta olla katkera. Tottahan tuo kaikki kasvatti myös henkisesti vahvemmaksi. Loppupelissä vaikka olin vilkas, en kuitenkaan ollut ilkeä tai paha. Pikemminkin olin melkoisen arka, vaikka minusta sai silloin ja saa vieläkin toisenlaisen kuvan.  Piilottelin arkuuttani suurella suulla. Päätin kuitenkin jo aivan pienenä, jos joskus minulla on omia lapsia, en heitä tule koskaan ruumiillisesti kurittamaan. Enkä koskaan ole vitsaan tarttunutkaan, ei avutonta, pelokasta lasta saa pahoinpidellä. Siihen aikaan puhuttiin kurituksesta ja kurinpalautuksesta. Joka tapauksessa se oli pahoinpitelyä kaikessa julmuudessaan. Vanha sanonta hieman muunneltuna on hyvä muistaa: Joka vitsaan tarttuu, se vitsaan hukkuu. Pysyvä kunnioitus haetaan siis viisaudella, ei väkisin ja voimalla.

Yksi positiivinen asia oli urheilullinen intoni ja lahjakkuuteni. Ei minua kukaan innostanut eikä opettanut. Otin itse kiinni kaikesta mikä tuntui urheilullisen mukavalta hyvältä. Veikko Kankkonen, Timo Mäkinen, Pauli Nevala, siinä muutama ensimmäisistä idoleistani. Joskus pyysin isääni mukaan ja viemään johonkin urheiluseuraan, ei hänellä vaan koskaan ollut sellaiseen humpuukiin  aikaa.

Lastentarhaan en koskaan ei laitettu, koska äitini oli koko ajan kotona ja lähellä. Eihän tuo pikkumiehen elämää ainakaan rajoittanut. Muistan kuinka kierrettiin ympäri Etelä-Haagaa ristiin rastiin, siis me koltiaiset Ripa ja minä. Joskus mentiin jopa Ilmalaan asti. Haagan- ja Kivihaan kalliot oli varsinkin kesäisin ne seikkailupaikat. Lapsuudenkavereistani Tuuliaisen Julle asuu vieläkin Pappilanmäessä samassa asunnossa. Vileniuksen Leo jäi muistoihini, kuten  Aarnion Jukka , Malisen Heikkikin.

Minulla on nykyisinkin vielä kaveri, jota usein näen. Peter Sundmanin kanssa aloitettiin kansakoulun eka luokka yhdessä. Meillä on myös yhteinen kilpailu-urahistoria samassa lajissa. Samassa maajoukkueessa ollaan oltu MM- ja EM-kisoja myöten. Nykyisinkin, silloin tällöin meillä mukavia muistelutuokioita vanhoista ajoista.

Berta Hermansonin  vanha huvila oli Sankaritiellä iso huvila, pohjilla oli hoitamaton vanha puutarha. Kyseisessä talossa toimi myös lastentarha. 1960-luvulla muistaakseni ihan loppuvuosina, talo purettiin ja paikalle rakennettiin Berta Hermanssons minne- niminen vanhusten koti.

Kesäisin mentiin Haagan leikkikentälle päiväksi, sinne otettiin ruoka-astia mukaan. Siellä oli Helsingin kaupungin järjestämä paikka ja ruoka meille muksuille. Leikkikentällä oli useita opettajia ja paljon erilaisia leikkejä. Kentällä oli myös uima-allas lasten käytössä.

Talvisin hiihdettiin Maunulan majalle juomaan kuumat Viri-kaakaot vanhempien siskojeni kanssa. Luistelemaan opin Haagan urheilukentällä, luistimina oli hokkarit.

 Haagan kansakoulussa aloitin koulunkäyntini Koulu oli Steniuksentiellä. Samainen rakennus on vieläkin pystyssä, vanha kivitalo. Vanha  koulu, mistä ovat ensimmäiset lapsuusmuistot kouluajoilta. Opettajana toimi Tuulikki Holttinen. Koulusta tuli myöhemmillä vuosilla tietääkseni pelastusopisto. Meidän kansakoulumme siirtyi upouuteen koulurakennukseen, Isonevantielle, taisi olla vuosi 1964. Uuteen Haagan kansakouluun opettajaksi saimme kolmannella luokalla Johannes Ylikojolan. Englanti oli kansakoulujen uusi oppiaine,  siihen aineeseen sain tutustua ensimmäisten kansakoululaisten joukossa. Englannin opettajan nimenkin muistan, hän esitteli itsensä Missis Aalto. Koulua vastapäätä oli Haagan VPK ja Haagan urheilukenttä.  Koulun sivustaan saatiin upouusi kirjasto. Kirjastoon tutustuin tuolloin ja luin sieltä lainaamiani kirjoja intohimolla. Esimerkiksi tuolloin Kalevala kiinnosti kovastikin. 

Vanhassa koulussa ei meillä ollut veistoa, pojatkin tekivät käsitöitä. Kun pääsimme uuteen kouluun, saatiin upea veistosali ja oma veistonopettaja. Hammashoidoista huolehdittiin Pohjois-Haagassa, Tolarin koulun yhteydessä  olleessa kouluhammasklinikalla.

Haagan vuodet loppuivat minulta reilut 51 vuotta takaperin, tammikuun 1966 puolessa välissä. Ehkä joskus kirjoitan ajoista Haagan jälkeen. Kun joskus maailma potkii ja näyttää huonompaa puoltaan elämästä, voin ajaa auton parkkiin ja mennä vaan kävelemään ja fiilistelemään lapsuuden maisemieni sisälle,  ihan muuten vaan. Hetkeksi voin muuttua juuri siksi Artoksi, joka olin reilu puoli vuosisataa takaperin. En silloin osannut edes kuvitella, mikä minusta elämäni aikana tulee ja miten voin omalla tekemiselläni vaikuttaa äärettömän usean ihmisen elämään.

On tärkeää, että ihmisellä on juuret.  Minun juureni ovat Etelä-Haagassa. Juuret ovat Haagassa, itse puu on kasvanut monessa muussa paikassa, mutta juuret ratkaisevat. Vielä aikuisenakin on rikkaus että ei ole unohtanut menneisyyttään.  Niin kauan kuin elää, entinen menneisyys on joskus ollut oman elämän tulevaisuutta. Itse ainakin mietin, onko menneisyyteni tulevaisuus parempi, vai huonompi, kuin olin haaveillut. Joka tapauksessa menneisyyteni on ollut rikas, enkä antaisi yhtään kokemustani pois, vaikka silloin aikoinaan, se olisi ollut tuskaista kokea. Kaikki tämä on elämää, en edes sure isojakaan sairauksiani, ne ovat minun elämääni, joten ne ovat myös omia kokemuksiani.

Sydämessäni oma kolonsa jokaiselle hetkelle elämässäni. Jokainen kolo on yhtä tärkeä ja kuuluu kokonaisuuteen.  Juurista kasvaa se puu, minkä kasvuun kuluu koko yhden ihmisen elämä, kokonaisuus ratkaisee millainen .  Välillä siis vedän jonkin rasian muistojeni arkistoista. Näin tällä kertaa, toisella kertaa joku toinen muisto.

Arto Hannolin