Suunnitelma on täydellisen selkeä ja sillä mennään. Vai onko näin, Voihan elämän pyörteissä tapahtua jotain. Ei muuta kuin tarvittaessa sitten hieman viilataan täydellistä suunnitelmaa paremmaksi. Hyvin suunniteltu, on puoliksi tehty. Jos suunnitelma olisi liian täydellinen, se olisi jo valmiiksi pilalla. Mitä tapahtuu sitten, kun vastaan tulee se kuuluisa, sanonta, ”yllätys nurkan takana”. Ei löydykään oikeaa varasuunnitelmaa. Varasuunnitelmiakin voi olla, muttei nekään ottaneet huomioon mahdollisuutta, että kaikki mennyt pysähtyy. Kaikki menee hetkessä pirstaleiksi, rikkoutunutta ei voi liimalla korjata. Jotain muuta on löydettävä. Saattaa olla, että uusi alku on tarjolla, jos vaan siitä on voimia tarttua kiinni.

Uusia alkuja ei elämässä anneta rajattomasti. Kun mahdollisuuden saa, on tilaisuus oivallettava usein siinä hetkessä ja tarrattava kiinni tilaisuudesta. Joskus voi tulla kolmaskin mahdollisuus, mutta ei riskiä kannata ottaa. Yksi lottovoitto on ollut tarjolla, huonolla onnella ei välttämättä tule edes lisänumeroa.

Elämän kolhiessa usein, on helpompaa asennoitua suuriinkin rysäyksiin kuin pieniin vastoinkäymisiin, vai onko? Ainakin elämä on silloin tarjonnut valmiiksi palikoita ja rakennustarpeita enemmän kolhuja kokeneelle. Ne, joiden elämä on ollut turvallisen tasaista, ilman isompia vastoinkäymisiä, koulu koitua ylivoimaisen kovaksi. Ei siis kannata kadehtia lähimmäisiä, joiden luulee elävän höyhenpatjalla, kun itse nukkuu mukulakivien päällä. Mukulakivipatja karaisee ja höyhenpatja tekee haavoittuvammaksi.

Mukulakivillä olisi hyvä myös päättäjienkin joskus nukkua. Päätökset suhteutetaan omaan elämään, ei osata asettua niiden asemaan, joilla on vähän, tai ei mitään. Joskus kuulostaa siltä, kun esitetään selvä kysymys, vastausvaihtoehdot kyllä tai ei, ei tuohonkaan osata vastata. Pidetään minuuttien mittainen puheenvuoro aivan muista asioista. Ollaan ylpeitä, että osattiin lyödä luu kurkkuun. Ei vähempiosaiset kuitenkaan mitään tarvitse, eivätkä he ymmärrä mistään mitään, muutenkin he aina narisevat. Ihmettelen suuresti nykyajan vallassaolijoita, pitävätkö meitä myös tyhminä, kun itse eivät osaa vastata kysyttyyn asiaan. Tuon vuoksi ei ole luottoa siihen, että osaisi vastata rehellisesti vaikeampiinkin kysymyksiin. Helpotkin vastaukset ovat heille ylivoimaisen vaikeita.

Nykyisten päättäjien suunnitelmat on kaikkea muuta kuin selkeitä, ei edes tiedetä mitä suunnitellaan ja onko se edes lain mukainen, saati toimiva. Asiat tuodaan päätettäviksi, ennen kuin tällaiset perusasiat on selvitetty, Varasuunnitelmia jos onkin, ei nekään toimi, lyödään ainoastaan ylävitoset ja röyhistellään. Ei päätöksentekijöiden jääräpäisesti tekemiä päätöksiä liimalla korjailla. Monen vähäosaisen on vuodatettava verisiä kyyneleitä, koska pohjaa alta murennetaan lisää ja lisää. Voitaisiinko etsiä se uusi alku, voitaisiinko myöntää virheet ja tarrata uudelleen kiinni. Voitaisiinko edes joskus myöntää laulun sanoin ”Mikä on, kun ei taidot riitä ja homma ei onnistu”.

Samat päättäjät eivät kuitenkaan ylettömän montaa uutta tilaisuutta saa. Kun haetaan isoa lottovoittoa, voi käteen jäädä lisänumero ja maininta historiakirjoissa ”Historian suurimmat epäonnistujat, jotka murensivat demokratian perustuksia myöten”. Ei enää hymyssä suin mietitä ja kerrota asioista, miten meistä heikoimpia poljetaan. Kuinka moni kykenee katsomaan suoraan silmiin polkemiaan vähäosaisia, vanhuksia, sairaita, työttömiä, varattomia, kodittomia ja sanomaan heille ” teimme tämän kaiken teidän parhaaksenne”. Näin vaan asia ei ole.

Olen oppinut sen, etten lupaa sellaista, mitä en osaa. Voin luvata yrittää hoitaa asian, mutta osaan kyllä myös sanoa, ettei minulta onnistu. En lupaa sitä, mitä en taatusti kykene täyttämään. Jos sanon, etten jatka päätöksentekijänä jossain yhdistyksessä tai järjestössä, osaan pitää lupaukseni. En yritä pelotella, joskus myös herättää monissa toiveita ”uhkauksella: jos en saa tätä karamellia, eroan tehtävästäni ja muut lähtevät mukanani”.  Sana on sana, jos sitä ei ole ”munaa” pitää, silloin kannattaa pitää suu supussa. Jos suuta ei pidä supussa, silloin kannatta olla sanomatta. Kukaan ei ole korvattavissa, en minä, eikä kukaan muukaan, joka on luottamustehtävässä, tai työmaailmassa. Voin siis kuvitella, jos tuollainen henkilö päättää muiden asioista Millainen lapsuus on ollut kun on saanut kaiken kiukuttelemalla. Itse olen seitsenlapsisesta suurperheestä, mikään ekstra ei ollut itsestään selvyys. Itseni oli ansaittava työnteolla, jos jotain halusin.

En odota tulevia aikoja innolla, vaan kauhunsekaisilla tunteilla. Teen vapaaehtoistyötä vertaistukitoiminnassa ja urheilumaailmassa. Olen itse tehnyt paljon ja kokenut vielä enemmän. Halutaanko jälkipolville jättää perinnöksi maa, jossa luokkarajat ratkaisevat sen, millaisena elämä meille jaetaan. Tuntuu siltä, että matkaamme toistasataa vuotta näissä asioissa taaksepäin. Muutoksia tuleekin tehdä ja suunnitelmia, joilla on oikeanlainen ja tasa-arvoinen tavoite ja realistinen toteuttamismahdollisuus. 

Näillä erilaisilla ajatuksilla tällä kertaa,

Arto Hannolin