Tapah­tuma al­koi tors­taina, 26.5.2016. Ko­tona olles­sani. Mi­nulla al­koi enna­kolta varoit­ta­matta massii­vinen nenä­ve­ren­vuoto, kuin vesi­hanan olisi avannut. 112 oli ai­ka skep­tinen, an­toi oh­jeita, pai­na sie­rainta, jää­pussi nis­kaan, is­tu tuo­lille, jos ei puo­lessa tun­nissa ole ohi, soi­ta uu­destaan. Yritin ker­toa et­tä näi­tä olin jo lä­hes tun­nin teh­nyt. Soit­to uu­delleen jos ei au­ta. Puoli­sen­toista tun­tia ver­ta vuo­ti kun­nes sain vii­mein uu­della soi­tolla ambu­lanssin pai­kalle. Sarja­pään­sär­ky­kohtaus pahim­millaan, perus­sai­rau­teni häly­tys­keskus si­vuutti. Kun vai­mo soit­ti uu­delleen 112:een, olin jo ai­ka skep­tinen. Ambu­lanssi tu­li, tai­si ol­la ensim­mäi­sestä soi­tosta n. tun­ti. Mie­tin, et­tä olisi var­maan ol­lut pa­rempi läh­teä käve­lemään ver­ta vuota­vana, 600 m pääs­sä olevaan Mal­min sai­raalaan. Tak­sihan ei huo­li verta­vuo­tavaa asia­kasta kyy­tiin. Ambu­lans­si­ka­verit sai­vat vuo­toni tyreh­tymään, veren­paineet 188/133. Veren­paineen vuok­si sai­raalaan, ei veren­vuodon vuok­si. Ambu­lans­si­ka­verit jät­tivät polik­li­nikan au­laan odot­tamaan, tilan­net­tani ei tarkas­tettu, mi­nulle ei sa­nottu siis sa­naakaan.

Is­tuin odo­tus­huo­neessa kun taas ryöp­sähti. Pyy­sin näke­mäl­täni henki­lö­kuntaan kuulu­valta edes hie­man apua. Ty­lyhkö vas­taus et­tä ei eh­di, kui­tenkin nä­mä ensim­mäiset sa­nat henki­lö­kun­nalta mi­nulle. Sa­nottiin, me­ne ves­saan huuhte­lemaan. Ok me­nin ja mie­tin, on­neksi en it­se jou­du sii­voamaan ve­ren tuh­rimia paik­koja. Vii­meinkin huoma­sivat ja lähet­tivät ka­verin apuun, jo­ka toi muu­taman pape­ri­pyyhkeen. Olinkin jo aika­moisen ve­rinen po­tilas, täpö­täy­dessä odo­tus­huo­neessa. Pal­jon myö­hemmin kut­suttiin lää­kärin pa­keille ja lää­kärin sa­noin, niin sinul­lahan on kor­va ki­peä... huh hoi­jaa ajat­telin, oli ereh­tynyt poti­laasta. Kui­tenkin tuos­ta eteenpäin, sain ai­van lois­tavaa koh­telua, vaik­ka reis­su venäh­tikin lä­hes puo­leen yö­hön.

Seuraa­vana aa­muna oli vuo­rossa kirur­gisen sai­raalan kurk­ku- ja nenäk­li­nikka, lä­hetteen kans­sa. Kirur­gisen odo­tu­sau­lassa muil­le odot­ta­jille käy­tiin kerto­massa tilan­netta ja kysy­mässä mi­ten jak­setaan. Kol­me tun­tia odot­telin ja vii­mein ky­syin mis­sä men­nään, sel­visi, et­tä mi­nut oli unoh­dettu. Tuos­ta en an­na plussaa. Vii­mein mi­nut vie­tiin toimen­pi­de­huo­neeseen, tie­tenkin se­kin oli vää­rä huo­ne. Taas het­keksi käytä­välle odot­tamaan, nyt muo­viessu pääl­lä. Kun vii­mein pää­sin toimen­pi­teeseen, oli sii­nä huo­neessa taas ai­van upea henki­lö­kunta. Pol­tettiin veri­suonet ja sain oh­jeet. Siel­tä sain kiitet­tävää hoi­toa, ajat­telin et­tä vii­meinkin.

Puolen­toista vii­kon ku­luttua al­koi ne­nästä isompi vuo­to. Sain sen jol­lain lail­la ko­tona hal­tuun. Me­ni vain het­ki ja vuo­to al­koi uu­destaan, ol­len täy­sin hallit­se­maton. En olisi ha­lunnut ambu­lanssia, mut­ten kyen­nyt muu­ten et­simään apua. Vii­mein oli pak­ko, kos­ka veren­tulo vain yl­tyi. Nyt ambu­lanssi lu­vattiin vii­dessä minuu­tissa, me­ni 20 mi­nuuttia.

Ambu­lans­si­miehet mitta­sivat taas veren­paineen, 183/140. He soit­tivat Mal­min sai­raalaan, halu­sivat saa­da lu­van vie­dä mi­nut kirur­giseen. Tu­li kiel­tävä vas­taus ja oh­jeet Mal­milta: Mal­milla hoi­detaan. Oh­jeet edel­li­sellä kirur­gisen sai­raalan reis­sulta: mahdol­li­sesti uu­siessa, suo­raan kirur­gisen sai­raalan päivys­tykseen. Ei us­kottu kun ker­roin.

Jäl­leen sa­naakaan mi­nulle sano­matta Mal­milla mi­nut jä­tettiin odo­tus­huo­neessa pyörä­tuoliin. Ku­kaan ei to­dennut veren­vuo­toni run­sautta. Ai­van ve­ressä, kas­voni, kä­teni, vaat­teeni, lat­tiakin. Kanssao­dot­ta­jilta tu­li aika­moisia kat­seita ja kauhis­tu­neita il­meitä. Vii­mein sain yh­den henki­lö­kunnan jä­senen pysäy­tettyä, Ky­syin kauan­ko me­nee, aloin ol­la jaksa­mi­seni ra­joilla. Hän­pä ha­kikin pie­nen pape­ri­tuk­ko­läjän ja kaa­riastian, sa­noen pai­na sie­raimia kiin­ni. Yritin sa­noa hä­nelle, et­tä ve­ri va­luu nie­lun kaut­ta kur­kusta alas. Olin jo ai­van poik­ki.

Tun­nin va­luin polik­li­nikan käytä­vällä kuivem­maksi. Tun­tui et­tei ku­kaan välit­tänyt edes ky­syä mi­kä olo, voi­sinko aut­taa. Vii­mein lää­kärin vastaa­not­to­huo­neeseen. Siel­lä puhdis­tettiin suu­rimpia ve­riä pois, pyy­dettiin niis­tämään, sii­tä sit­ten sot­ku syn­tyikin. Ne­nään lai­tettiin tam­poni, vuo­don tyreh­dyt­tä­mi­seksi. Lää­käri me­ni ko­neelle ja ilmoi­tettiin, ambu­lans­si­kyyti kirur­giseen sai­raalaan. Tuon olisi voi­nut siis hoi­taa suo­raan, aiheut­ta­matta mi­nulle pa­haa miel­tä ja ih­misten pelot­telua verta­vuo­ta­valla isolla mie­hellä.

Kurk­ku- ja nenäo­sas­tolla oli hil­jaista ilta­yöstä. Odot­telin puo­lisen tun­tia. Toimen­pi­de­huo­neessa oli empaat­tinen henki­lö­kunta. Asia hoi­dettiin jäl­leen poltta­malla veri­suonet. Veren­paineet saa­tiin hie­man säädyl­li­sempiin lu­kemiin.

Mal­milla olen aiem­minkin tör­männyt sii­hen, et­tä unoh­detaan po­tilaan olevan tun­teva ih­minen. Ei sai­rasta saa koh­della halven­ta­vasti, unoh­ta­malla ja ole­malla huomioi­matta hän­tä. Käsit­tääk­seni sairaa­latyö on mo­nelle kutsu­mus­työtä, jon­ka pi­täisi ol­la ih­miset huomioo­not­tavaa, jol­lain lail­la lämmin­hen­kistä..

Täs­säkö maam­me pkl-huip­puo­saa­minen on ko­ko pake­tissa. 2014 mi­nulta ol­tiin vie­dä hen­ki veren­pai­ne­diag­noo­silla, vaik­ka ky­seessä olikin hengen­vaa­ral­linen kas­vain. Tun­tuu ko­ko ajan, et­tei väli­tetä yksi­löstä. Ruu­sut an­nan kurk­ku- ja nenäk­li­ni­kalle. Siel­lä mi­nua koh­deltiin ihmi­senä ja apua tarvit­se­vana poti­laana. Olen pet­tynyt hätä­kes­kuksen toi­mintaan: ei ole kii­re, kun po­tilas ky­kenee it­se pu­humaan puhe­limeen. Mal­min sai­raalan ensim­mäisen il­lan koh­dalta tu­lee pien­ten ri­sujen li­säksi ruu­suja. Mal­min sai­raalan toi­sen ses­sion koh­dalta en osaa an­taa kuin ri­suja, kun olin to­della ula­palla täs­tä maail­masta. Var­masti veren­hukka oli suu­ri ja tun­ne sii­tä, et­tei ku­kaan välit­tänyt.

Miet­tikää ammat­ti­laiset tä­tä lu­kiessa, mi­tä jo­kainen omalta koh­daltaan voi­si teh­dä asioille. Jos po­tilas on tyyty­väinen, väi­tän et­tä sai­raiden kans­sa työsken­te­le­vätkin jak­savat it­sekin pa­remmin ras­kaassa ja vaati­vassa työs­sään. Taas huo­mataan, et­tä niin met­sä vas­taa, kuin sin­ne huu­detaan.

Ar­to Han­nolin

Kirjoit­taja on 59-vuotias voi­mailua ja voima­nostoa ko­ko ikänsä harras­tanut mies. Hän on Suo­men Ki­pu ry:n halli­tuksen jä­sen ja Hel­singin alue­vas­taava se­kä vertais­tu­ki­ryhmän ve­täjä.