2000-luvun alusta lähtien tekemisen muoto alkoi muuttua enemmän penkkipunnerrus painotteiseksi. Pakko oli höllätä jalkakyykyn ja maastanoston kanssa, Kuten monella muullakin nostajalla, alkoi minullakin ajan myötä keho kapinoida. Yhä useammin selkä muistutti säryn muodossa olemassaolostaan. Minulle luonnollisena ratkaisuna oli siis keskittyä kolmesta lajista leipälajiini eli penkkipunnerrukseen. Harvakseltaan kävin enää voimanostokisoja ja silloinkin kun kävin, ei tekeminen harjoituksissa ollut samaa kuin aiemmin. Tulokset pysyivät vähemmälläkin kohtalaisina. 

Vuonna 2002 läpäisin 2-luokan kansainvälisen tuomaripätevyyden. Kirjallinen, haasteellinen koe suoritettiin Jyväskylässä. Tämän kokeen läpäisemisen oli suoritettava, ennen kuin pääsin SM-kisoihin suorittamaan näyttökokeen. Samana keväänä olin ensimmäistä kertaa MM-kisoissa nostamassa. Kisat käytiin Teksasin Killeenissä.Tein samassa kisassa myös debyytin kv-tuomarina. Itselleni kisa oli myös nostajana ainoa, minkä koko urani aikana kävin euroopan rajojen ulkopuolella.

Minulle oli tullut tavaksi avoimen luokan SM-kisoissa sijoittua neljänneksi ja veteraanipuolella mitalin väri vuosittain vaihtui. Noihin aikoihin meitä oli 3 nostajaa vetskuissa, joita nähtävästi vältettiin kohtaamasta SM-tasolla. Kari Vilppola ja Esa Jantunen tulivat minulle tutuiksi vastustajiksi. Kolme kertaa nostourallani jäin SM-kisoissa ilman tulosta, 2 kertaa avoimissa ja kerran veteraanipuolella.

Kolmas kerta oli kun en päässyt edes kisalavalle asti. Se tapahtui Joensuun penkkipunnerruksen  SM-kisassa 2004. Sinä vuonna 47- vuotiaana olin päässyt elämäni kuntoon. Harjoitustulokseni olivat kovempia kuin koskaan aiemmin. T-paidalla tein saliennätykseni penkkipunnerusessa, 230 kiloa, mikä jäikin urani kovimmaksi nostoksi. Miinuksena oli se että vasen olkapää reistaili kivun merkeissä aika ajoin. Olin sitä mieltä kuitenkin että yhden kisan tuo vaiva antaa periksi. Kisapaikalla särky oli nostoissa mukana ja minun oli nöyrryttävä tiputtamaan aloituspainoja aikalailla. Viimeisessä lämmittelynostossa sitten se tapahtui, 205 kg oli tangossa ja piti olla rutiininosto. Kun laskin rautaa rinnalle, muistan sen vieläkin. Kuinka pään sisällä oli kuulunut mahtava rusaus, vasen käsi tuntui vääntyvän luonnottomaan asentoon ja sitten ......kaikki pimeni. En osaa sanoa kauanko siinä meni, avustajat olivat nostaneet tangon rinnaltani ja joku läpsyttelli kämmenellä poskeeni... ääni kysyi, Artsi, oletko vielä hengissä. Hengissä oltiin,kova hetkellinen äkillinen kipurefleksi ja tajunnan menetys sekunneiksi. Oli muuten tuskallinen kotimatka Joensuusta stadiin. 

Vamma tutkittiin Töölössä ja magneetit kertoivat kyseessä olevan kiertäjäkalvosimen repeämän. Leikkauksessa kuitenkin kirurgi totesi että kiertäjäkalvosin oli säästynyt, mutta aikamoisia lihasvaurioita oli olkapäässä tapahtunut. Se mitä olen koko urani ajan toitottanut muille, unohtui itseltäni... pitää muistaa kuunnella omaa kehoa.

Lääkärien mukaan nostourani saattoi olla ohitse. Kun tämän kuulin melkein pääsi itku ja mielessäni päätin etten uraani päätä loukkaantumiseen. Kehoa kuunnellen aloin systemaattisen harjoittelun ja kuntouttamiseni. Vuoden 2005 lopulla punnersin lopulta uudelleen sen 200 kiloa.Vuonna  2006 olin noussut ikäluokkaan 50 v. Sen olin päättänyt olevan viimeinen kisavuoteni. Alkuvuodesta kävin tekemässä SM-kisarajan. Osallistuin viisikymppisenä viimeiseen avoimen luokan SM-kisaani. Ennen tätä kisaa olin käynyt Äänekoskella voittamassa veteraanien SM-kultaa. Avoimen luokan kisassa tulos 205 kg oikeutti sijaan neljä jälleen kerran. Nyt sijoitus ei edes tuntunut pahalta, jäihän kolme ennakkoon kovempaa nostajaa selkäni taakse ja onnistunut kisa. Kolme nostoa, kolme onnistunutta suoritusta ja jokainen tuomio 3-0 tuomariäänin hyväksytty. Saman vuoden syksyllä kun olin virallisesti täyttänyt 50-vuotta, olin HPV:n penkkijoukkueessa. Joukkue SM-kisoissa tulos 205 kg kruunasi urani. 

Urheilijana olin kisannut n. 150 kisaa valtaosa kolmen lajin kisoja. Vuonna 1987 sain salilla ensimmäisen kerran 200 kiloa penkiltä. Silloin asetin itselleni kovan tavoitteen, 20 vuotta putkeen, joka vuosi 200 kiloa, minulle sama onko salilla tai kisoissa, kunhan tulee. Tämä tavoite tuli täyteen vuonna 2006. Samoin tavoite 200kg penkiltä yli 50 vuotiaana. Samoin tavoite viisikymppisenä avoimen luokan SM-kisaan. Kaikki nämä tuli, minun on pakko olla tähän tyytyväinen tähän. Kolmella vuosikymmenellä tuo kahdensadana penkki. Ohessa sain urheilijana monia SM- ja PM-mitaleita. Kymmenkunta edustustehtävää urheilijana KV-kisoissa. Urheilijan urani siis loppui siististi vuoteen 2006.

2000-luku tekijänä

2000-luku toi myös paljon vahvemmin sen tekijäpuolen minusta esiin. Vuonna 2002, sovimme PSS:ssä että anomme vuoden 2003 Voimanoston SM-kisoja pääkaupunkiseudulle. Kisat anottiin heinäkuussa ja myönnettiin meille. Tuossa vaiheessa kisajärjestelyjä ajatellen alkoi tietyt henkilösuhteet rakoilla ja ennenkuin huomasinkaan, olosuhteiden pakosta olevani kilpailun johtaja ja päävastuussa kisajärjestelyistä. Minulla oli tuohon aikaan työ missä istun 10 tuntia päivisin kuorma-auton ratissa ja usein lauantaisnkin vielä tuon 6 tuntia. Ensimmäisen kerran rupesin miettimään omaa jaksamistani. Lupauduin kuitenkin tehtävään, koska en normaalisti kovin helposti myöskään luovuta. Tuo aika kesästä seuraavan vuoden syksyyn oli minulle henkisesti elämäni raskainta aikaa. Koko ajan töissä, puhelimessa, neuvottelemassa, järjestämässä asioita jne. jne. Ja nuo kertomani henkilösuhteet vaan kriittisillä henkilöillä huononivat. Kisat pidettiin, varmaan taloudellisesti parhaat kisat, mitä SM-kisana maassamme järjestetty. Joka seuralle jäi mukava potti omaan seuratoimintaan. 

Sitten taas se nurja puoli, huomasin etten henkisesti palautunut entiselleen milään, vaikka paine oli jo hellittänyt kisan osalta. Tämä parhaiden ystävieni riitely johti mutkien kautta siihen, että huomasin syksyllä 2003 olevani HPV:ssa voimailujaoksen puheenjohtaja ja silloin tuo lisäsi henkistä taakkaa melkoisesti. 

Syksyllä 2003 asetuin ehdolle voimanostoliiton hallitukseen ja minut valittiinkin kyseiseen luottamustehtävään ja samalla  pääsin urheilujärjestötoiminnan piiriin vahvasti mukaan. Tuohon aikaan alettiin puhumaan erilaisista alajaostoista, joita nykyään kutsutaan valiokunniksi. Minulle lankesi SVNL:ssa ensimmäisen alajaoston perustaminen, veteraanijaosto. Tämä johtui siitä että itsekin nostin vielä veteraanipuolella myöskin kansainvälisiä kisoja. vuosina 2006-2009 olin myös liiton varapuheenjohtajana. Näinä vuosina sain rankkaa oppia monestakin asiasta. Kuitenkin nautin siitä että pääsin vaikuttamaan asioihin. Ihmisenä olen sellainen, minusta joko pidetään tai sitten ei.... olen aina ottanut haasteita vastaan ja laittanut itseni moneen asiaan likoon. Tämä on myös antanut minulle valtakirjan ottaa kantaa epäkohtiin, kipeisiinkin asioihin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka narisevat, mutta kun heidän täytyisi ottaa asioista vastuu, he lähes poikkeuksetta kieltäytyvät. Tällaisten ihmisten mielipiteillä ei loppupelissä ole mitään merkitystä.

Voimanostoliiton edustajana sain aitiopaikalla olla myös mukana vaikuttamassa muuhunkin urheiluun liittyviin asioihin, liiton edustajana. Samalla opin tuntemaan muiden lajien ja urheilujärjestöjen tekijöitä. Myös ADT:n toimihenkilöt kuuluvat samaan kategoriaan. Vuonna 2009 jälkeen lopetin SVNL.n hallituksessa.

Tuo aiemmin mainitsemani jaksaminen. Pitkäaikanen työni kuorma-auton kuljettajana loppui 2006. Silloin mietin että nyt elämä antaa uuden mahdollisuuden. Näinhän siinä ei oikeastaan käynyt. Jo tuolta aiemmilta vuosilta lähtien minulla todettiin tuo hoitamaton loppuunpalaminen. 2007 taas kuvioihin tuli diabetes... puhumattakaan siitä että olen koko ikäni karsinyt korkeasta verenpaineesta. Loppuunpalamisen hoitamiseen vierähti lähes kolme vuotta, mutta siitäkin selvisin. 

Vielä yhden osan verran tulen kirjoittamaan. Kerron myös kuinka minusta tuli oikea valmentaja ja valmentajakouluttaja.