Muistan että olisin ollut 6-vuotias kun ensimmäisen kerran kaverin kanssa saatiin sen verran rahaa, että saatiin pikku Partneria aski. Yhteen putkeen talon takana piilossa poltettiin koko tupakkirasia pois.  Olen tuon jälkeen kyllä nuoruusvuosina muutaman tupakan polttanut. Jo silloin huomasin, ettei tupakka ollut minun juttuni. Osa kaveripiiristä yritti luoda sosiaalista painetta ja vaativat polttamaan, kun muutkin polttivat. En lähtenyt mukaan siihen juttuun, vaan minulla oli jo siihen aikaan aivan oma tahtoni, johon en antanut muiden vaikuttaa.

Olin kyllä aina joskus saanut olutta maistaa, mutta ainoastaan, korkeintaan pullollisen kerralla. Olisinko ollut 15-16-vuotias kun ensimmäisen kerran join "oikeaa" alkoholia. Se mahdollistui, kun kaverini äidin miesystävä haki meille kaksi pulloa mietoa Karjalaviiniä. Pari lasillista mietoa viiniä ja miehekkäästi juovuksissa. Tila kesti varmaan 15-20 minuuttia ja sen jälkeen hävetti. Ei vielä tuolloin alkoholi iskenyt minuun, siten että sitä ainetta olisi tehnyt mieli. Kuitenkin vielä 16-vuotiaana muistan ensimmäisen kerran juoneeni itseltäni sanamukaisesti jalat alta. Tuo kerta opetti paljon alkoholin vaikutuksista. Juuri ennen kuin täytin 17, menin ensimmäiseen vakituiseen työpaikkaan. Olin töissä suuressa Hotellissa, missä aloitin hotellipoikana työurani. Olin nuorin tuossa työyhteisössä, samalla altis ja herkkä tietyille houkutuksille. En kuitenkaan vielä tuolloin lähtenyt työkavereiden houkuttelujenkaan jälkeen "yhdelle"  17-vuotiaana kävin armeijan ja silloin tällöin saatoin ottaa pari kolme olutta, mutta siihen se yleensä jäikin.

Menovuoteni osuivat vuosiin -75-79. Armeijan jälkeen palasin hotelliin töihin. Työ oli henkisesti rankkaa 3-vuorotyötä, lähes poikkeuksetta työvuoron jälkeen muutamalle, mikä joskus saattoi venähtää pitkäsikin. En seurustellut, en ollut sitoutunut ja liikunnan lisäksi kaipasin muutakin elämää. Vaihtoehdoksi löysin ujon ja nuoren poikamiehen railakkaan elämän. Se oli sitä aikaa kun en asettanut itselleni rajoja. Jos joku kysyi kaljoille, ei tarvinnut sen enempää houkutella, silloin mentiin.

-75 ja kauppaopistoon, tein viikonloput töitä ja taas asia, mikä asetti elämääni enemmän järjestystä.  Opiskelu ja työ olivat seuraavat vuodet tärkeysjärjestyksessä etusijalla... tai ei nyt aivan sentään. Viikonlopun 32 työvuorotuntia viiden päivän opiskelun lisäksi kävivät rankaksi ja jouduin taas priorisoimaan elämääni. Työt pois ja loma-aikoina ainoastaan töissä. Onnekseni olen aina ollut se ihminen, joka on osannut elää sillä mitä on, ei sillä mitä voi toisilta lainata. Kyllä elämääni kuitenkin mahtui rilluttelukin.

Opiskeluelämä ja laiskistuminen urheilun saralla. Jouluna -77 otettu valokuva muutti paljon. Valokuva jossa seisoin, nojaten toinen jalka penkin päällä. Kuva kertoi karusti sen mitä en muuten olisi itse havainnut. 110 kiloa, hallitsemattoman elämän kasvattama rasvapallo, mitä vatsaksikin sanotaan, roikkui polviin asti. Kuvan nähdessäni päätin aloittaa liikunnan uudelleen. Koskaan en siis koskaan edes myöhäisemmässä elämässäni harjoitellessani kilpaurheilua ja kovaa, ole ollut itselleni yhtä ankara kuin olin päätökseni tehtyä. Hurjaa menoa, aamulenkki, opiston jälkeen kavereiden kanssa kiekkoa pelaamassa, tai lentopalloa pelaamassa, päivän päätteeksi vielä juoksulenkki. Iltapaino sai olla maksimissaan sama kuin aamupaino. Kun opisto loppui toukokuun lopussa, paino oli 83 kiloa ja olin huippukunnossa. En tuon jälkeen missään vaiheessa enää ole itseäni noin huonoon kuntoon päästänytkään.

Alkusyksystä -78 sain oman asunnon stadista, Vaasankadulta. Oma asunto ja oma elämä, paljon taas houkutuksia. Elämä oli nyt muuttunut työn, urheilun ja rilluttelun sekametelisopaksi. Asuntoni oli talonmiehen työsuhdeasunto, niin kauan kun silloisella talonmiehellä samassa talossa asunto, sain asunnon pitää. Vuoden päivät tätä elämää kesti, talonmies lopetti työnsä. Asunnon. Olisin saanut pitää sillä ehdolla, että olisin ottanut vastaan minulle tarjotun talonmiehen paikan. En sitä halunnut ja taas alkoi korpivaellukseni ja muutin muutamaksi kuukaudeksi takaisin vanhempieni luokse.

Jos nyt ajattelen näin asian, jos en olisi ollut tuohon aikaan osapäiväretku, olisi elämäni varmaan aivan toinen, kuin se nykyään on. Isäni oli yrittäjä ja timpuri, useimmiten hän ei selvinnyt töistään yksin. Minä olin tuohon aikaan työtön, joten isäni työllisti minua sen verran, että pärjäsin.  13.10.1979 istuin Malmin paikallisessa iltapäiväoluella. Naapuripöydässä istui kaksi kasvotuttua nuorta naista. Löysin itseni istumassa heidän kanssaan samassa pöydässä. Neitokaiset olivat aloittaneet opiskelunsa kauppaopistossa silloin, kun minulla alkoi siellä viimeinen vuosi. Toinen heistä oli myös nuoremman sisareni tuttuja. Illalla kysyin sisareltani tämän neitokaisen numeron, soitin, esittelin itseni ja pyysin seuraavana iltana elokuviin. Samalla reissulla ollaan vielä 37 vuoden jälkeenkin.

Asiasta taas aisanvarteen,  nyt minulla oli sitten ihminen, johon halusin satsata. Urheiluni taas aktivoitui, voimailun otin vahvemmin. -80-tammikuussa sain vakinaisen työpaikan. Työ aika oli normaali päivätyö. Kesällä avioon ja seesteistä elämää perheen työn ja harrastusten sopusoinnussa. Alkoholin käyttöni pysyi maltillisella tasolla, joskus otin, joskus en. Jos otin tunsin rajani... Tämä vuosikymmen oli minulle ison kasvun aikaa, vastuu ja sen ottaminen kasvattaa niin kotona, kuin muussakin elämässä.  -86 vuonna vaihdoin työpaikkaa ja alaa totaalisesti, päädyin kuorma-auton rattiin, ajamaan jakeluajoa.

Aina pitäisi osata muistaa oma jaksaminen ja tekeminen sen ehdoilla. Havahduin itsekin jossain vaiheessa, kun tekee liikaa, jossain vaiheessa tuntuu että kaikki tuntuu rikkoutuvan. Helppo tapa on nollata alkoholin kautta asioita. Sen nykyään ymmärrän täysin, että se on huonoin tapa nollata asioita. Viikonloput, jotka olin kotona, tahtoivat siis mennä nollaukseen. -90-luvun muistan armottoman kovista työpäivistä, isojen vastuutehtävien kerääntymisestä. Vuosikymmen oli suuri  koetinkivi avioliitossamme, lasten murrosikään tuleminen oli myös haaste. Muista myös todella kovana vuosikymmenenä, kun tavoitteenani oli tulla omissa silmissäni suuri urheilija... muiden mielipiteille en ole tässä asiassa pahemmin antanut ajatuksia.

Ajoin huomaamattani itseäni loppuun. Ikävä kyllä huomasin sen, vaikka alkoholin käyttö kohdallani on aina pysynyt kohtalaisen kohtuullisena, alkoholin vaikutus oli muuttunut erilaiseksi. Uskon että muut tätä puolta ei minussa huomanneet. Alkoholista en kuitenkaan saanut siitä enää mielihyvää, mitä aiemmin olin kokenut.

Sama meininki jatkui vuoteen 2003 asti, milloin olin aivan poikki suuren urheiluprojektin saatuani kunnialla hoidettua. Olin jo kuukausia miettinyt, kun projekti on ohitse, hoidan kunnon nollauksen. Tämän nollauksen tein, mutta se olotila oli aivan erilainen kuin koskaan aiemmin. En enää tuntenut itseäni samaksi kuin aiemmin olin ollut. Olisiko tuo ollut elämäni viimeinen kunnon känni. Toki olen tuonkin jälkeen ottanut alkoholia, välillä runsaamminkin, mutta osasin pitää varani koska otan sen illan viimeisen ja vaihdan vaikkapa veteen. 2006 viimein selvisi syy tuohon 2003 viimeisen humalatilani jälkimaininkeihin.  2006 minulla todettiin keskivaikea masennus.

Muutuinko ihmisenä paremmaksi sitä mukaa kun vähensin ja vähensin ottokertoja ja kertamääriä. 2013 sairauteni ensimmäisten muille näkyvien oireiden alkaessa otin enää vähän ja harvoin. 2014 keväällä alkoholin olin jättänyt jo lähes kokonaan.  2024 loppukesästä, kun henki meinasi mennä kasvainsairauteni vuoksi, niihin aikoihin olen ottanut viimeisen alkoholiannokseni, silloinkin vain yhden rommitotin. Eipä minulta tuota viihdeainetta koskaan kielletty ole, mutta ajatelin asian näin, miksi ottaa ylimääräistä riskiä.

Minulla on palkintokaappi täynnä muistoja, mitaleja ja pokaaleita, sekä kunniakirjoja raameissa jne. Yksi on kuitenkin minulle erittäin arvokas muisto menneestä elämästäni. Tämän muiston toi  kaverini sairaalaan, siis leikkauksen jälkeen. Olin sanonut hänelle ennen leikkaustani, jos joskus saan terveen paperit, voin vielä ottaa yhdet kännit. Tämä letkautus oli heitetty tsoukkina, koska tiedän etten noita terveen papereita tule saamaan. Kaverini kaivoi siis sairaalassa minulle lahjaksi litran pullon Jim Beam. Kyseinen pullo on palkintokaappini suurin saavutus ja aarre. Siis siellä on ja pysyy.

Tässä minun tarinani suhteesta alkoholiin. Kokonaisuutena tämäkin kuuluu asioihin, jotka ovat kouluttaneet minut juuri tällaiseksi kuin olen. Jokainen kokemus oli se positiivinen tai negatiivinen, antaa kokijalleen jonkinlaisen leiman elämän aallokoissa.

ARTO HANNOLIN