Siis vajaat kaksi viimeistä vuotta elämästäni..... kaikenlaista olen elämäni aikana tehnyt ja kokenut, on ollut paljon iloa, tasaista ja arkipäivä murheita aiemminkin. Kevättalvella 2013 olin heittämässä dartsin liigakierrosta, kotiottelussa Tillikassa, Malmilla. Oli hyvä tunnelma ja hurumuru jengillä tapansa mukaan fiilis korkealla. Ensimmäisen ottelun hävisin ja siirryin kirjaamaan seuraavaa peliä jäävesilasin ääressä, korkealle baarijakkaralle, baaritiskin viereen. Ottelun alku meni kavereilla ihan rutiininomaisesti. Jossain vaiheessa ottelua alkoi sisälläni kuohua, tuli outo olo ja aloin voida pahoin. En enää kuullut ääniä ja kysyin vieressä seisovalta veljeltäni, voisitko kirjata tämän pelin loppuun. Veljeni tokaisi että jokainen kirjaa omat pelinsä, mutta jäi kuitenkin viereen katsomaan mikä on. Muuta en sitten muistakkaan, seuraavaksi heräsin lattialta ja muut heittäjät seisoivat ympärilläni. Joku kysyi jaksatko mennä tuohon loosiin pitkäsesi. Siinä kun oli penkki, johon mahtuisi pitkälleen makaamaan. Yritin nousta ylös, seuraava mitä tajusin, olin lattialla, aivan toiseen suuntaan kuin aiemmin. Jostain usvan takaa kuulin veljeni äänen, nyt on heti soitettava ambulanssi. Rupesin hiljalleen heräilemään, mutta kaverit eivät enää antaneet minun nousta ylös. He sanoivat että ambulanssi on tulossa, odota siinä. Meni hetki ja ambulanssin kaverit juttelivat ja kyselivät erilaisia asioita. Samalla he ottivat verenpaineen..... sen minäkin tajusin kun toinen sanoi 59/27.

Kun pääsin lanssiin olin jo tolkuissani ja ensihoitaja mittasi uudelleen verenpaineen siinä maatessani. Hän sanoi että nyt jo paljon parempi. Kuitenkin hän kysyi, jaksanko nousta ylös, otetaan paineet seisten. Seisten paineet olivat taas romahduspisteessä. Minut vietiin Mariaan ja siellä laitettiin tippaan odottamaan labraa. Näytteet otettiin ja verenpaineet. Tulokset sain tuntien odottelun jälkeen. Kaikki arvot todella hyvät ja sain lähteä kotiin. Juttelin tapauksen jälkeen valmennettavani Ninan kanssa ja hän sanoi että sinut on ehdottomasti laitettava päänkuviin.

Maanantaina sain omasta terveyskekuksesta ajan, oma lääkärini ei ollut paikalla, vaan nuorehko mieslääkäri. Hän kyseli kaikenlaista ja otti verenpaineita vuorotellen istuen, seisten ja maaten. Seisten verenpaineet olivat selkeästi alimmimmillan. Lääkäri teki sen enempää tutkimatta diagnoosin eli minulla on ortostaattinen verenpaine, joka tarkoittaa sitä että seistessä saattaa lukemat valahtaa hälyttävän alhaisiksi. Nina kuitenkin sanoi minulle taas kerran, vaadi päänkuvausta. Sain viimein ajan omalle TK-lääkärille ja hän oli samaa mieltä siitä, että diagnoosi oli oikea. Kysyin omalta lääkäriltä päänkuvasta ja hän sanoi ettei siihen ole mitään syytä laittaa.

Kesä sitten oli jo lopuillaan, välillä huippasi, mutta normaalisti etsin paikan missä kykenin rentoutumaan hetkeksi. Elo-syyskuunvaihteessa työtoverini pyysi minua mukaan isoon luontotapahtumaan Nuuksioon. Siellä tehtäväni oli kertoa Suomen Ladun toiminnasta ja myydä Ladun jäsenyyksiä. Tiskin takana seistessäni minulle tuli jälleen samanlainen olo, kuin keväällä Tillikassa, ikävä kyllä samoin seurauksin. Kohtaus ei ollut aivan yhtä kova kuitenkaan kuin aiempi, mutta tajunnanmenetys oli jälleen seurauksena. Pääsin makuulle takahuoneeseen, missä piristyin. Soitin pojilleni, jotka tulivat noutamaan minut kotiin. Taas kerran juttelin TK-lääkärini kanssa terveydentilastani, hän piti tiukasti kiinni diagnoosista, joka oli tehty.

Kevät 2014 oli minun kokonaistilassa käänteentekevä. Kun tulin töistä kotiin olin väsynyt ja yleensä nukuin aina kun oli mahdollista, töissä taas olin erittäin väsynyt koko ajan. Salilla yks kaks alkoivat voimat huveta ja outoja loukkaantumisia alkoi tulla, joiden seurauksena harjoitukset oli sitten mitä oli. Välillä olotilan ollessa huono ja menin pitkäseni salin penkille, hieman energiaa ja vettä...taas pystyin hetken toimimaan.  Aikaa vierähti elokuun 10. päivään 2014. Oltiin vaimon kanssa pihalla kauniina kesäiltana, juteltiin mukavia ja mietittiin seuraavaa mökkireissua. Enpä silloin tiennyt että tämä ilta oli viimeinen vanhassa elämässäni. Yöllä heräsin aivan jumalattomaan kiertoon sisälläni, kömmin vessaan, jonne hetkeksi pyörryin. Kun jollain lailla pääsin takaisin sänkyyn, herätin vaimon ja sanoin että nyt ei kaikki ole kohdillaan, lähdin takaisin vessaan, jonne pyörryin kaksi kertaa. Minusta tuntui että nyt on helvetti irrallaan. Vaimo haki ylkerrasta pojat apuun ja he soittivat ambulanssin. Taas matkalla Mariaan. Mariassa oli tilani jo hieman kohentunut ja juttelin lääkärin kanssa, kerroin aikaisemmista kohtauksista. Minulta taas otettiin ne normi labrat ja pääsin nukkumaan. Aamulla otettiin vielä uudet labrat ja lääkäri sanoi että kaikki näyttävät hyvältä. Kuitenkin hän sanoi, että nuo kohtaukset on syytä tutkia. Tämän seuraavan sairaalareissun välissä minulla oli vuositarkastus omalla lääkärillä, Marian lääkäri oli jo kieltänyt minulta verenpainelääkkeet. Oma lääkäri kertoi minulle että minulla on pitkäaikainen verensokeri jo niin hyvässä jamassa että dabetes-lääkkeet saan heittää nurkaan. Kerroin kyllä tapahtumista, mutta hän ei niitä kommentoinut sen enempää.

Syyskuussa minulle tuli kutsu labraan,  oli tiistai aamu kun siellä kävin. Samana päivänä soitto Mariasta, mene huomen aamulla uudeleen ja samat näytteet... kysyin mikä on, sieltä sanottiin että nähtävästi jotain vakavampaa, mutta täytyy vielä varmistaa. Seuraavana maanataina menin sitten muutaman päivän kirvistelyn jälkeen Mariaan juttelemaan lääkärin kanssa.... oli tosi sekavat mietteet siitä mitä olisi tulossa.Lääkäri kertoi minulle että sinulta on löydetty kasvain aivolisäkkeestä ja siitä tullaan ottamaan (se Ninan vaatima) päänkuva, se mikä oli jo tuossa vaiheessa selvää, oli se että siihen ei auta mikään muu kuin leikkaus. Kuuntelin totisena ja epäuskoisena, puristin tuolin käsinojia ja tunsin kuinka kyynel valui poskea pitkin. Lääkäri sanoi että, enää ei ole mitään hätää, kun syy on löydetty. Hän kertoi jo keskustelleensa kirurgin kanssa ja sopineensa aikataulut. Hän myös kertoi että tämä on harvinen kasvain ja varmuudella hyvänlaatuinen eli ei syöpää kuitenkaan. Sain pikavauhtia kutsun magneettiin ja silmäpolille. Magneetti kertoi että herneen kokoinen aivolisäke oli puristuksissa suuren eli 2,25 cm x 2,6 cm x 3,03 cm kokoisen kasvaimen alla, samoin kasvain painoi näköhermoa. Meilahdessa kävin juttlemassa myös lääkärin kanssa, hän ihmetteli ettei asiaa oltu aiemmin tutkittu kohdallani. Hän myös sanoi että tämä sairauteni eli kasvain on kehittynyt jo vuosia ja että elämäni on ollut aivan hiuksen hienon langan varassa jo todella pitkän aikaa. Toisin sanoen kohdallani ruvettiin toimeen aivan viime tipassa.

Lokakuulle minulle oli määrätty leikkausaika ja saavuin Töölön sairaalaan eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Kaikki oli silloin reilassa. Illalla minulle tuli kuitenkin hieman lämpöä ja yöllä sitten kuume nousi 40 asteeseen. Eihän minua sitten leikattu kuumeen takia silloin, vaan kotiutettiin samana päivänä.

Kolme viikkoa kotiutuksesta viimein saavuin uuteen yritykseen ja 12.11.2014 minulta poistettiin iso osa kasvaimesta. Leikkaus tehtiin nenän kautta tähystämällä. Sieraimien kautta porattiin reiät aivolisäkkeen koteloon ja se poistettiin, mikä turvallisesti pystyttiin poistamaan. Aivolisäke kuitenkin vapautettiin kasvaimen puristuksesta. muutaman tunnin leikkauksen jälkeen minut siirrettiin teholle, josta seuraavana päivänä sitten myöhemmin iltapäivällä takaisin osastolle. Muutama päivä Töölössä ja pari päivää Meilahdessa, missä seurattiin hormonitoimintojen palautumista osastolla.

Sitä en vielä kertonut mitä harmeja tuo kasvain toi tullessaan. Aivolisäke tuottaa elintoimintojen kannalta tärkeää kortisooli nimistä hormoonia ja se oli kasvaimen vuoksi kokonaan tyrehtymässä. Osa hormoonitoiminnasta oli vieläkin huonommassa jamassa, eli esim testot olivat jo käytännössä nollilla. Tuo kasvaimen paikka vaikutti myös lisämunuaisen ja kilpirauhasen toimintaan. Lääkitys, mikä minulle Mariassa alunperin määrättiin, oli hydrokortisoni, joka piti minut hengissä viimeiset ajat ennen leikkausta.

Nyt olen toipumassa ja lähes kaikki mitä haluan tehdä on vielä kiellettyä. Kuitenkin aloin ensimmäisestä kotiutumispäivästä lähtien tehdä kävelylenkkejä. Ensimmäinen lenkki oli 2x500 m ja nykyään iltakävelyni venähtää helposti 2- 2,5 tunnin mittaisiksi lenkeiksi.

Olen myös sairauden myötä oppinut huomaamaan ja tietämään ketkä ovat niitä todellisia ystäviä ja myötä eläneet viimeaikojen taivallustani rämeiköstä kovalle tasamaalle. Myös mukaan on tullut aivan uusia rakkaita ihmisiä, olen siis saanut rikkautta elämääni uusien ihmisuhteiden kautta.

Näinä kuukausina sairauden toteamisen jälkeen olen laittanut elämäni palikoita uuteen järjestykseen. Tiedän että olen jatkoajalla ja nautin täysin siemauksin elämästäni. Pikkumurheita en halua ajatella, kun elämää  suuremmat asiat on lusittu. Kiitos kun jaksoitte lukea kertomukseni.....