Aivan vaan joskus tuntuu, että on maailmassa aivan yksin. En minä kipusairaana halua olla niin julma läheisille, että kerron läheskään kaiken miltä minusta tuntuu. En voi kertoa sitä fyysistä tuskaa, enkä halua huutaa sitä ulos. Olen varovainen omien asioiden vuodattamisessa. Kuuntelen useiden ihmisten kertomuksia heidän sairaasta elämästään. Oikeastaan se on eräällä lailla työni, harrastukseni ja ennen kaikkea kutsumukseni. Vertaistuki työ antaa paljon saajalle, se antaa paljon myös tekijälle Mitä enemmän näitä tarinoita ja tuntemuksia kuuntelen ja kuulen, sitä enemmän haluan pitää omat kipuni sisälläni. Useimmiten tuntuu siltä, etten edes halua kertoa muuta, kuin pintapuolisesti siitä, mikä minua raastaa.

Minulla on omanlaiset tunteet, en halua sitä tunnetta, että joku murtautuisi sisälleni syvimpiin  tuntemuksiini. Kun joku iskee moukarilla, väärillä sanoilla liian syvälle, vahvistuu muuri entisestään. Henkinen isku sattuu enemmän henkisesti, kuin fyysisesti. Henkinen haava pahimmassa tapauksessa ei sulkeudu milloinkaan, ei ainakaan ilman oikeanlaista apua. Ei kukaan saa minusta ulospäin näitä oloja lukea, en vaan tahdo muiden tietävän. Oikeastaan, jos minua osaa oikein lukea, on mahdollisuus tarrata kiinni minuun sellaisena, kuin luen muita. Tällaiselle ihmiselle saatankin kertoa asioita, jotka muuten hautaan sisimpääni. Salaisuuksien aukaisemiseen tarvitaan ehdoton molemminpuolinen luottamus ja sinetti, jota ei saa ilman lupaa muille avata.

Haluan osata muita sellaisena ihmisenä kuin he ovat, en sellaisena ihmisenä, kuin he haluavat muiden heidät näkevän. Sanon, että lähes jokainen yrittää ainakin aluksi rakentaa suojamuurin, minkä lävitse ei pääse, jos ei itse halua. Suojamuuri on usealle, aluksi ainakin omasta mielestään se ainoa keino selviytyä seuraavaan vastoinkäymiseen. Monesti kuulostellaan ja opetellaan toista, ennen kuin avataan itsestä pala kerrallaan. Paloista ajan myötä kootaan toivottavasti ehjä palapeli.

Kolhut tekevät ihmisen varovaiseksi. Varovaisuus ei ole pahasta, mutta se voi tehdä ihmisestä yksinäisen ei siis välttämättä pelokasta vaan nimenomaan yksinäisen. Joskus on hyvä olla yksin, mutta yksinäisyys onkin jo erakoittavaa ja syrjäyttävää. Yksin oleminen ja yksinäiseksi tuleminen on kaksi aivan eri asiaa.

Useat minut tuntevat ihmiset pitävät minua erityisen vahvana, tuokin riippuu juuri siitä miltä kantilta asioita katsoo. Kun itse mietin, miksi minua pidetään sellaisena, kuin minua pidetään. Voisiko johtua siitä, että entisestä pelokkaasta ja arasta lapsesta ja miehenalusta on tullut enemmän itsekkäältä vaikuttava jääräpää. Tuosta pelokkaasta nuoresta miehestä, tuli jossain vaiheessa urheilija, joka ei osannut armahtaa itseään. Pakko oli ruoskia itseään kohti asettamiaan tavoitteita. Tämä nuori mies on koko ikänsä ruoskinut ja pakottanut itsensä menemään tarvittaessa, vaikka läpi harmaan kiven. Ikä ja sairaudet ovat kyllä tuoneet malttia itseä kohtaan, joskus voi hieman joustaa itselleen.

Pakkohan minun on myöntää, olen ihminen siinä muutkin. Kun minun on vaikea olla, kun sattuu ja sattuu  ja sattuu, kun en kykene keskittymään mihinkään. Ensin voi sattua fyysisesti, jos se jatkuu loputtoman kauan, siirtyy sattuminen helpommin myös henkiselle puolelle. Pienenkään häiriöäänen tarttuessa tajuntaani kun en jaksa, lasken silloin tällöin suojaukseni alas ja sanamukaisesti poltan päreeni. Miksi en voisi näin tehdä, niin tekee valtaosa meistä ihmisistä, en ole poikkeus. Tuo on olotila, missä joskus pelkään itseänikin.

Pakko on myös myöntää, että joskus toivoisin edes hetkeksi antaa oloni ja tunteeni sellaiselle ihmiselle, joka aiheuttaa minulle ei niinkään fyysistä, vaan sisäistä tuskaa. Sisäistä tuskaa tahallaan härnäämällä, osaamatta lopettaa ajoissa, varoituksista huolimatta. Olen monien mielestä tuolloin pelottava. En minä kiusaamisiani koskaan unohda. Hyväntahtoisen huumorin ymmärrän, mutta pinnan alle sattuvan osuvan loukkauksen kanssa on eri asia.


En minä käytöstäni häpeä, päinvastoin. Ajattelen asian näin: "On hyvä, että ihmiset oppivat minusta myös toisen puoleni. En vaan hyväksy sitä, että kohdallani ne ihmiset, joiden en halua ylittävän tiettyä rajaa kohdistuen minuun, pääsevät tilanteesta ilman palautettani. Palaute voi tulla pitkälläkin viiveellä, mutta varmasti tulee tavalla tai toisella. Ystäviltä  hyväksyn paljon, en niiltä, jotka luulevat olevansa ystäviäni. Mielistelijät eivät ole koskaan olleet ihmisiä, jotka saavat arvostukseni. En myöskään ole sitä tyyppiä jota neuvotaan ilman, että ensin kysytään saako neuvoa. Kyllä minäkin apua ja neuvoja kaipaan. Kukaan ei ole seppä syntyessään, en minäkään.

Lasken ihmiset raa'asti kolmeen ryhmään mm. näin. Tuttu on ihminen joka tuntee minut ja minä hänet. Kaveri on ihminen jonka kanssa voin olla hieman vapaammin, mutta en välttämättä luota häneen. Luottamus pitää ansaita. Ystävä on ihminen, jolle voin kertoa kaiken itsestäni ja elämästäni ja luotan häneen. (Jos luottamukseni joku pettää, ei kyseinen ihminen pääse koskaan enää lähelleni)

Minulla on lähipiirissä onnekseni paljon ihmisiä. Olen sosiaalinen ihminen ja "imuri", joka tutustuu helposti muihin ihmisiin. Suojamuurin pidän ympärilläni koko ajan. Elämä on opettanut minuakin kovalla kädellä. Ystäviä ei koskaan ole liikaa, kavereita ja tuttuja on pilvin pimein. Lisäksi on paljon ihmisiä, jotka olen poistanut elämästäni, on myös ihmisiä jotka ovat minut poistaneet elämästään. Ihmisiä tulee ja menee, mutta ystävän kun tunnistaa, hänestä kannattaa kiinni pitää. Sydän kertoo paljon enemmän kuin uskotkaan.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Ei niin iloisia välttämättä, mutta ei myöskään kovin surullisia. Jokaisella meillä on suojamuuri, itsestäsi riippuen päätät, ketä päästä omalle puolellesi muuria.

Arto Hannolin