Elämä ei aina ole lempeä. Haasteet mitä kehoni sisällään pitää, ei ole oma valintani, moni asia on sukuperimäänäni geenien kautta.

Koska luoja on antanut minun osakseni olla se mikä olen, olen myös oppinut hyväksymään itseni vahvuuksineni, samoin heikkouksieni kanssa.

 Ei minun ole vaikea olla sinut itseni kanssa…. paitsi hyvinkin usein.

Usein kuulen sanottavan: ”Ole armollinen itsellesi”. Tuo lausuma, se on helppoa sanoa toiselle, itselleni olen velkaa pitää sanaa armollinen häilyvänä rajana. Tietyllä tavalla olen itselleni armollinen

Entisenä tavoitteellisena urheilijana opin olemaan ankara ja armoton itselleni, tavoitteeni saavuttaakseni. Elämän korkeakoulu itseni kanssa.

Loukkaantumiset, niistä on jäänyt näkyviä arpia, eli muistoja urheilun tuottaman tuskan kunniamerkkejä.

Sairaudet, ne ovat toisenlaisia monumentteja. Perinnöllisyys on monelle sairaudelleni yhteinen tekijä.

En ole milloinkaan ollut katkera saamalleni ”perintöosuudelle”. Ajan myötä0n selvinnyt ”perintövero-osuuteni” suuruus.

Allergiat ja useimmat autoimmuunit sairaudet, toiset näistä on kausiluonteisia ja hetkellisiä, osa kuitenkin vaikuttaa konkreettisesti joka hetkeen elämässäni.

Myös basedowin sairaus kuuluu samaan ryhmään, sen diagnoosin saatuani tutustuin aiheeseen uudesta näkökulmasta. Tiedän, että useat sairaudet ovat linkittyneet ja lukkiutuneet juuri perinnöllisyystekijöiden kautta kehooni.

Kasvain, mikä oli viedä hengen, siitä selvisin. Kuitenkin kasvainleikkauksen jälkiverona, sain lopun iän päänkipusairauden. Tämänkin kanssa olen oppinut elämään.

Vaikka tuo kaikki muistuttaa joka hetki menneestä, muistuttaa se myös nykyisestä elämästä, tulevaisuudesta puhumattakaan.

Fyysinen kipu on hyvä kasvattajana, se on opettanut selviytymään myös henkisen kivun koukeroissa. Voisiko tuota verrata paljain jaloin kulkemista soratiellä, minne on viskottu nastoja. Ei elämän pidä, eikä se voikaan aina olla tuskatonta.

Vuosia sitten hoitovirheet veivät elämäni peilin eteen tarkastelemaan itseäni uudessa valossa. Luovuttajana en milloinkaan ole itseäni pitänyt, mutta kovimmat paikat ovat pysäyttäneet miettimään ja kysymään itseltäni: ”Mitäs nyt?”

Kun annan aikaa itselleni ajatella seuraavaa askelta, olen sata varma siitä, että (kohdatessani)kaiken mitä vastaan tulee, en voi kohauttaa olkapäitäni ja vaan luovuttaa. Neuvoja kuulee paljonkin, mutta ainoastaan sellainen, joka on käynyt samoja asioita lävitse, kuin minä itse, voisi ymmärtää.

 Tässä kohtaa pysähdyin miettimään, voin vakuuttaa, että ei ole aina helppoa kirjoittaa sellaisista asioista, jotka on vaan sivuuttanut ja sanonut, tämä on vaan elämää…

Omasta sairastumisestani on vierähtänyt jo tovi.  Omaisille minunkaan diagnoosini ei ole vain olankohautus. Kun saa kuulla, että sairastaa sellaista sairautta, mikä ei ole pelkästään yhden ihmisen sairaus, vaan myös omaisten, lähipiirin, ystävien sairaus.

Vaikutuspiirini on tavanomaista suurempi, joten en ole salannut asiaa, siten säästyn turhilta kommenteilta.

Sairaus mikä ei kontaktissa tartu, mutta ajan myötä muuttaa kantajaansa, kunnes lopulta vaan vie mennessään.

Ihmisiä vierestä katsoen, myötätuntoa sydämessäni tuntien. Minulla tämä sairaus on sukurasitteena, mutta se sama tulevaisuus voi olla meistä kenen tahansa.

Ei tätä sairautta ulkopuolinen välttämättä edes havaitse. Usealle se tulee hiljaa hiipimällä. Ei moni muukaan elämää suurempi sairaus näy kuin harvalle, joilla itse on kokemusta asiasta.

Näin aikuisena saan kiittää itseäni kohtalaisen hyvästä asemastani, olen tapauksessa pitänyt itsestäni keskimääräistä paremmin huolta, lähes koko ikäni, jo nuoruusvuosista alkaen.

Silloin kun muisti sairastuu ja ensimmäisen kerran sen osuneen omalle kohdalle, sisälleni iski suuri ajatusten myrsky. Muuten en tunnetta osaa kuvailla.

Elämä on mielestäni ollut minulle armollinen, olen saanut vuosia aikaa valmistautua tulevaan. On siis hyvä mennä askel kerrallaan kohti suurta tuntematonta, ei juosten, vaan ajan kanssa. 

Kuten aiemmin kerroin, luovuttaja en ole, mutta kuitenkin tiedän tämän taistelun lopputuloksen jo etukäteen, kohtaloni on jäädä kakkoseksi.

Kuulin sairaudestani jo vuosia myöhemmin, diagnoosi tarkennettiin oikeaksi. Alzheimer, useimmille sairauden nimi on tuttu. Suvussamme on erilaisia ”perinne päänsairauksia” tämä on yksi niistä. Ei sairaus jokaiseen iske, mutta todennäköisyys sairastua, on suuri.

Jatkoaikaa elämän polulle, ”hakemukseni on” ollut vetämässä jo vuosikymmeniä.

Koska haluan olla mahdollisimman pitkään toimintakuntoinen, on minulla ollut tapana astua myös asioiden tekemisissä mukavuusalueitteni ulkopuolelle. Jos haasteita ei voi voittaa, voi ainakin asioiden etenemistä edes hieman hidastaa omalla tekemisellään.

Aikuisiän olen ollut erityisen aktiivinen, ei muistisairaus ole minua hidastanut, päinvastoin, nyt on tullut aika pitää kiinni kaikesta sellaisesta, mikä on itselleni ollut jo vuosikymmeniä ”omaterapiaa”.  harrastuselämääni mm. järjestötoiminta, missä voin auttaa ja tukea muita, Suomen Kipu ry:n hallitutuksessa ja aluekoordinaattorina, voimanostossa kansainvälisenä 1.luokan tuomarina ja tuomarivalokunnassa, jäsenenä HUS-asiakasraadissa, kilpadartsissa, bloggaajana jne., välillä valmennan ja autan oman lajini urheilijoita. laulaminen isollekin yleisölle on minulle tuttua….   on paljon muutakin, kannustan samalla muitakin pitämään kiinni vanhasta elämästä, kunnes ote ei enää pidä, mutta olen päättänyt, että en luovuta ennen kuin sen aika on.

Riman korkeus on saman tekevää, kuinka ylös sen olen asettanut, ainakin olen tehnyt jotain asioiden eteen. Pienikin voitto voi olla suuri saavutus, kun sen on saanut tuskan kautta. Kaikki tämä on minulle elämää suurempaa, niin on aina ollutkin. Jokaisen elämä on uniikki, ei minulla ole tarkoitus ilman taistelua päästää irti helpolla.

Harrastan monia asioita, en ainoastaan itseni vuoksi, vaan esimerkiksi muille, ettei esteen taakse ei kannata jäädä murehtimaan.

Olen mukana järjestössä, urheilumaailmassa, vaikuttajana, auttamassa ja tukemassa jne.

 Jossain vaiheessa tulee se sairauden aiheuttama raja vastaan, kun ei enää kykene, eikä enää jaksa. Olen monelle toimijalle sanonut: ”Kertokaa minulle sitten, kun en enää ole mukana tässä maailmassa”.

Tiedän, että olen saanut lisäaikaa elämääni, Kasvain leikattiin silloin, kun olin enää hiuskarvan varassa kiinni elämässä.

 Muistini ja toimintani niin henkisellä, kuin fyysisellä tasolla oli viemässä minua alamäkeen. Kiitollinen olen silloin uudelle muistilääkärilleni, joka alkoi selvittää sairauttani. Diagnoosi meni ”vaihtoon” ja todettiin Alzheimeriksi.

 Parantavaa lääkitystä ei tällekään sairaudelle ole, mutta hoitava lääkitys löytyy, mikä antoi minulle paremman elämän ja paljon lisäaikaa.

Ei elämä ja terveys murehtimalla parane. Jo ikuisuuden on lempilausahdukseni ollut: ”Elämä on asennekysymys”!

Näillä mietteillä jatketaan matkaa.

Arto Hannolin

Vuodatus.net

Karhukuningas