torstai, 15. helmikuu 2018

SUOJAMUURI SILLOIN KUN NIIN PALJON SATTUU

Aivan vaan joskus tuntuu, että on maailmassa aivan yksin. En minä kipusairaana halua olla niin julma läheisille, että kerron läheskään kaiken miltä minusta tuntuu. En voi kertoa sitä fyysistä tuskaa, enkä halua huutaa sitä ulos. Olen varovainen omien asioiden vuodattamisessa. Kuuntelen useiden ihmisten kertomuksia heidän sairaasta elämästään. Oikeastaan se on eräällä lailla työni, harrastukseni ja ennen kaikkea kutsumukseni. Vertaistuki työ antaa paljon saajalle, se antaa paljon myös tekijälle Mitä enemmän näitä tarinoita ja tuntemuksia kuuntelen ja kuulen, sitä enemmän haluan pitää omat kipuni sisälläni. Useimmiten tuntuu siltä, etten edes halua kertoa muuta, kuin pintapuolisesti siitä, mikä minua raastaa.

Minulla on omanlaiset tunteet, en halua sitä tunnetta, että joku murtautuisi sisälleni syvimpiin  tuntemuksiini. Kun joku iskee moukarilla, väärillä sanoilla liian syvälle, vahvistuu muuri entisestään. Henkinen isku sattuu enemmän henkisesti, kuin fyysisesti. Henkinen haava pahimmassa tapauksessa ei sulkeudu milloinkaan, ei ainakaan ilman oikeanlaista apua. Ei kukaan saa minusta ulospäin näitä oloja lukea, en vaan tahdo muiden tietävän. Oikeastaan, jos minua osaa oikein lukea, on mahdollisuus tarrata kiinni minuun sellaisena, kuin luen muita. Tällaiselle ihmiselle saatankin kertoa asioita, jotka muuten hautaan sisimpääni. Salaisuuksien aukaisemiseen tarvitaan ehdoton molemminpuolinen luottamus ja sinetti, jota ei saa ilman lupaa muille avata.

Haluan osata muita sellaisena ihmisenä kuin he ovat, en sellaisena ihmisenä, kuin he haluavat muiden heidät näkevän. Sanon, että lähes jokainen yrittää ainakin aluksi rakentaa suojamuurin, minkä lävitse ei pääse, jos ei itse halua. Suojamuuri on usealle, aluksi ainakin omasta mielestään se ainoa keino selviytyä seuraavaan vastoinkäymiseen. Monesti kuulostellaan ja opetellaan toista, ennen kuin avataan itsestä pala kerrallaan. Paloista ajan myötä kootaan toivottavasti ehjä palapeli.

Kolhut tekevät ihmisen varovaiseksi. Varovaisuus ei ole pahasta, mutta se voi tehdä ihmisestä yksinäisen ei siis välttämättä pelokasta vaan nimenomaan yksinäisen. Joskus on hyvä olla yksin, mutta yksinäisyys onkin jo erakoittavaa ja syrjäyttävää. Yksin oleminen ja yksinäiseksi tuleminen on kaksi aivan eri asiaa.

Useat minut tuntevat ihmiset pitävät minua erityisen vahvana, tuokin riippuu juuri siitä miltä kantilta asioita katsoo. Kun itse mietin, miksi minua pidetään sellaisena, kuin minua pidetään. Voisiko johtua siitä, että entisestä pelokkaasta ja arasta lapsesta ja miehenalusta on tullut enemmän itsekkäältä vaikuttava jääräpää. Tuosta pelokkaasta nuoresta miehestä, tuli jossain vaiheessa urheilija, joka ei osannut armahtaa itseään. Pakko oli ruoskia itseään kohti asettamiaan tavoitteita. Tämä nuori mies on koko ikänsä ruoskinut ja pakottanut itsensä menemään tarvittaessa, vaikka läpi harmaan kiven. Ikä ja sairaudet ovat kyllä tuoneet malttia itseä kohtaan, joskus voi hieman joustaa itselleen.

Pakkohan minun on myöntää, olen ihminen siinä muutkin. Kun minun on vaikea olla, kun sattuu ja sattuu  ja sattuu, kun en kykene keskittymään mihinkään. Ensin voi sattua fyysisesti, jos se jatkuu loputtoman kauan, siirtyy sattuminen helpommin myös henkiselle puolelle. Pienenkään häiriöäänen tarttuessa tajuntaani kun en jaksa, lasken silloin tällöin suojaukseni alas ja sanamukaisesti poltan päreeni. Miksi en voisi näin tehdä, niin tekee valtaosa meistä ihmisistä, en ole poikkeus. Tuo on olotila, missä joskus pelkään itseänikin.

Pakko on myös myöntää, että joskus toivoisin edes hetkeksi antaa oloni ja tunteeni sellaiselle ihmiselle, joka aiheuttaa minulle ei niinkään fyysistä, vaan sisäistä tuskaa. Sisäistä tuskaa tahallaan härnäämällä, osaamatta lopettaa ajoissa, varoituksista huolimatta. Olen monien mielestä tuolloin pelottava. En minä kiusaamisiani koskaan unohda. Hyväntahtoisen huumorin ymmärrän, mutta pinnan alle sattuvan osuvan loukkauksen kanssa on eri asia.


En minä käytöstäni häpeä, päinvastoin. Ajattelen asian näin: "On hyvä, että ihmiset oppivat minusta myös toisen puoleni. En vaan hyväksy sitä, että kohdallani ne ihmiset, joiden en halua ylittävän tiettyä rajaa kohdistuen minuun, pääsevät tilanteesta ilman palautettani. Palaute voi tulla pitkälläkin viiveellä, mutta varmasti tulee tavalla tai toisella. Ystäviltä  hyväksyn paljon, en niiltä, jotka luulevat olevansa ystäviäni. Mielistelijät eivät ole koskaan olleet ihmisiä, jotka saavat arvostukseni. En myöskään ole sitä tyyppiä jota neuvotaan ilman, että ensin kysytään saako neuvoa. Kyllä minäkin apua ja neuvoja kaipaan. Kukaan ei ole seppä syntyessään, en minäkään.

Lasken ihmiset raa'asti kolmeen ryhmään mm. näin. Tuttu on ihminen joka tuntee minut ja minä hänet. Kaveri on ihminen jonka kanssa voin olla hieman vapaammin, mutta en välttämättä luota häneen. Luottamus pitää ansaita. Ystävä on ihminen, jolle voin kertoa kaiken itsestäni ja elämästäni ja luotan häneen. (Jos luottamukseni joku pettää, ei kyseinen ihminen pääse koskaan enää lähelleni)

Minulla on lähipiirissä onnekseni paljon ihmisiä. Olen sosiaalinen ihminen ja "imuri", joka tutustuu helposti muihin ihmisiin. Suojamuurin pidän ympärilläni koko ajan. Elämä on opettanut minuakin kovalla kädellä. Ystäviä ei koskaan ole liikaa, kavereita ja tuttuja on pilvin pimein. Lisäksi on paljon ihmisiä, jotka olen poistanut elämästäni, on myös ihmisiä jotka ovat minut poistaneet elämästään. Ihmisiä tulee ja menee, mutta ystävän kun tunnistaa, hänestä kannattaa kiinni pitää. Sydän kertoo paljon enemmän kuin uskotkaan.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Ei niin iloisia välttämättä, mutta ei myöskään kovin surullisia. Jokaisella meillä on suojamuuri, itsestäsi riippuen päätät, ketä päästä omalle puolellesi muuria.

Arto Hannolin

sunnuntai, 4. helmikuu 2018

KIRJOITTAMINEN-TAPA OMAAN AIKAAN JA AJATUKSIIN

Minulla on usein tarve laittaa ajatuksiani paperille. Tällä hetkellä on tunne, että haluan kirjoittaa. Voinkohan sanoa tätä ongelmaksi, kun kerrottavaa itselle olisi, mutta en osaa kuin tuijottaa tyhjää sivua. Samanlainen olo tuli aikoinaan, kun kirjoitin urheilujuttuja, liittomme lajilehteen. Yksi sana oli usein kuin padon avaaminen, eli vuolas virta otti omansa ja näytti voimansa.

Kuppi kahvia, kuulokkeet korviin, etsin koneelta Edward Griegin Peer Gyntin. Rauhoittavaa musiikkia ja kaikki muu saa hetkeksi ympäriltä unohtua. Tämä on juuri sellainen hetki, josta nautin. Musiikki on kuulunut elämääni jo nuoresta alkaen. Oikeanlainen musiikki on minulle pakotie murheista, helpottaa pahaa oloa ja jokahetkisiä kipuja. Samaan aikaan kun olen perheelleni fyysisesti läsnä, olen henkisesti aivan omassa maailmassani. Tähän maailmaani ei kuulu alkoholi, kuten ei muutenkaan nykyiseen elämääni, ei muutkaan mieleen vaikuttavat aineet, eivät koskaan ole kuuluneetkaan.

Nuorena, kun koko elämä tuntui kaatuvan niskaan, lähdin ulos lenkkeilemään. Silloinkaan en kaivannut muita ympärilleni. Elämäni ääripäät ovat sosiaalisuus, nautin oikeanlaisesta tekemisestä ja ihmisten seurasta. Toinen ääripää on erakkoluonne, haluan olla yksin ja vetäytyä kaikesta ja kaikista omaksi ajakseni irralleen ja yksin. Yksin ollessani saan jakaa ajatukseni itseni kanssa. Voin iloita asioista, voin tehdä asioita. Ennen kaikkea yksin ollessani ei tule kenenkään kanssa riitaa.

Joskus aikaisemmassa elämässä, ennen sairastumistani, vetäydyin mökille yksin viikoksi tai pariksi.  Olin onnellinen siellä, missä on oma mökki, ympärillä metsä ikkunasta näkyy järvi. Silloin kun haluan, saatan heittää repun selkään, painaa menemään, korpeen kuljeksimaan. Metsässä kuulee mitä haluaa, luonnon kanssa on mukava keskustella. Karhuun en koskaan ole törmännyt, mutta mökin lähimaastossa kylläkin karhun ja emon jälkiin ja jätöksiin. Joskus on ollut ketun kanssa tuijotuskilpailu, villiminkin kanssa olen jutellut ja pyytänyt poistumaan minun reviiriltäni. Hirviin olen törmännyt, iso kyy on luikerrellut jalassa olevan kenkäni ylitse. Supikoirapariskunnan  olen myös nähnyt. Joskus kuuluu taivaanvuohen omanlaatuinen ilmoittaminen siitä, että on maisemissa. Kanahaukka istui kerran tikkataulutelineen päässä ja tuijotti minua muutaman metrin päässä villin ja epäluuloisen näköisenä. Yöllä ulkona käydessäni on huuhkaja pelästyttänyt minut huhuilullaan.  Iltaisin joskus katselen mökin yllä lentäviä lepakoita, jotka etsivät hyönteisistä itselleen ruokaa. Olen sinut luonnon ja eläinten kanssa. Annan niiden olla rauhassa ja ne antavat minun olla rauhassa.

Mökillä minulla on tapana keräillä metsästä erilaisia puunkarahkoita ja veistellä niistä esim. ovenkahvoja tai jonkinlaisia koriste-esineitä. Järven rantavesistä löydän usein veden muovaamia asioita, lähinnä kiviä ja puita. Noitakin keräilen ja luon niistä itselleni omanlaista silmäniloa.

Jos olo ja elämä käy liian yksinäiseksi, voin mennä hetkeksi ihmisten ilmoille Etelä-Savon pariin kylään kaupoille. Joskus taas ajan Savonlinnaan katsomaan savolaisten elämänmenoa ja ehkä poikkean salilla moikkaamassa lajikavereitani. Usein myös kiertelen ja kävelen nauttien kauniista kaupungista.

Mökki-illat on mukavia. Joskus saunon, istun järven rannalla. Joskus soutelen peilikirkkaan järven pintaa ihaillen, veneen jättäessä kauniin auramaisen vanan siniseen, kirkkaaseen järveen. Joskus otan virvelin ja heittelen tai vedän uistinta. Mökissä iltaisin tykkään pitää takassa tulta ja polttaa kynttilöitä. Nojaan kuistiin ja kuuntelen hiljaisuutta. Mökillä useimmiten nukun lattialle levitetyllä patjalla, vilttiin kääriytyneenä, matkaradion soidessa hiljaa vieressä.

Elokuun yöt ovat kauniita tuolla keskellä ei mitään. Kuutamo öinä voi katsella upeaa kuunsiltaa. Kirkkaina öinä tähtitaivas on aivan valtaisan kaunis. Kuikka ja joutsenet antavat järveltä ilmoituksiaan äännellen, että täällä ollaan. Usein aamulla herää ropinaan. Oravat ja oravanpoikaset leikkivät juosten mökin seiniä.

Usein aamuinen järvi on kuin peili, ei missään, minkäänlaista värähdystäkään. Mieli ja sielu lepäävät tässä luonnon omassa elävän taulun sisällä olevassa kolkassa. Toivon, että jälkipolvet eivät paikasta luopuisi, vaan oppisivat arvostamaan ja kunnioittamaan suurta ja mahtavaa suomalaista luontoa.

Viimeiset vuodet on minulle näissä asioissa olleet raskaat. Elämä kun ei kerro mitä se kunkin kohdalle on suunnitellut. muutama vuosi on mennyt terveyden ehdoilla. Satunnaisesti olen päässyt ainoastaan käväisemään mökillä. Tulevaisuudelta odotan taas enemmän tässä asiassa.

Tänään kirjoittelin tämänkaltaisia asioita ja seuraavan kerran kirjoitan taas toisenlaisia. Nämä kirjoitukset ovat jollekin mitään sanomattomia, mutta minulle itselleni tärkeitä. On kuin olisin terapeutti itselleni ajatuksen ja sormien kautta.  Edward Griegin, Solveigin laulu saattelemana olen saanut asiani kerrottua itselleni.

Siitä on vuosia, kun ensimmäisen kerran huomasin itselleni tärkeän asian., Ollessani henkisesti aivan poikki, kirjoitin A-4 lehtiöön kaiken pahan olon ylös. Olin silloinkin yksin mökillä. Loin tekstiä sivutolkulla. Kun olin kirjoittanut tuon kaiken ylös, laitoin tulen takkaan ja poltin lukematta kaiken luomani tekstin. Tuolloin oloni keveni huomattavasti. Takkaan meni ja jäi monta murhetta pysyvästi, haihtuen savuna ilmaan. Jäljelle jäi vain pieni läjä tuhkaa.

Arto Hannolin/ Karhukuningas

lauantai, 25. marraskuu 2017

Onko kipu sairaus vai seuraus

Olen kohdallani tullut siihen lopputulokseen ettei selkäkipuni ole sairaus, vaan se on seuraus siitä, ettei minun loukkaantumistani tutkinut lääkäri -80-luvulla osannut ottaa asiaa tosissaan. Eihän nuorella ihmisellä siihen aikaan voinut olla sellaista sairautta. Kipuni nyt, on seuraus sairaudesta. Varmaan asialle voitaisiin jotain tehdä, mutta lasken riskit liian suuriksi. Haluan kulkea omilla jaloillani lopun ikääni.

 

Päänkipusairaus on  seuraus siitä, että ensimmäisten oirevuosien diagnoosit eivät osuneet lähimainkaan kohdilleen, koska oireiden syitä ei suostuttu tutkimaan. Tuli vaihe, jolloin asialle ei enää ole voitu tehdä mitään. Kummastakaan asiasta en ole katkera. Olen enemmänkin kiitollinen siitä, että olen saanut kokemuksia, jotka ovat suunnattomasti vahvistaneet minua henkisesti.

Ei se minua syö, että sairauksia on näidenkin lisäksi ja seurauksena, kerääntynyt aikamoinen liuta. Jos haasteita ei voi selättää, on niiden kanssa hyvä oppia elämään.

Millaista elämäni on seurauksien kanssa?

Minulta kysytään mitä kuuluu ? Miten menee? Lähes aina vastaan, kaikki ihan ok. On myös ihmisiä, joille vastaus on tuttu. Osa heistä osaa lukea minua ja saattavat kysyä: Kuinka oikeasti jaksat? Heille saatan kertoa. Toki joskus "piruuttani" kerron sellaisillekin, jotka eivät haluakaan kuulla. Todenmukaisesti kerrn heillekin kuinka voin. Nämä ovat niitä, jotka vaan muodon vuoksi kysyvät. Joskus on vaan mukava katsoa ihmisten reaktioita. Erävoiton saan, kun kysyjän ilme on oletko tosissasi ilme.

 

Olopäiväkirjaani lyhennellen, mutta kaunistelematta kerron ,miten arkeni sujui muutaman päivän aikana.

Torstai-ilta ja perjantain alkuyö: Aiemmin illalla olin nukahtaa "pystyyn". Enää ei väsytä, jossain vaiheessa silmäluomet voittivat taistelun unta vastaan, en nukahtanut alkuillasta, jonkinlainen rytmi on elämässä hyvä pitää.  

Ties kuinka mones ilta jo peräkkäin, varmaan neljästoista, kun sarjoittainen päänsärky alkoi heräämään voimslla,  kuin nakutettu kello, 21.00. Kipusarjojen seurauksena koko kehon valtaa käsittämättömän paha olo. Paha olo tulee usein ilman kovia kipujakin, mutta nykyään pahoinvointikin aktivoituu viimeistään kipusarjojen kovetessa. Nykyistä elämääni. mitä en halua jakaa varsinkaan läheisilleni. Paremmat hetket kuuluvat heille. Huonot hetket eivät millään lailla kuulu ulkopuolisille. Kerron asioista niille, joille kerron, on oma asiani kenelle haluan elämääni jakaa.  Jaksamiseni on henkilökohtainen asia, sitä ei tarvitse selitellä. Kyllä joskus tuntuu siltä etten kestä, mutta kestän kuitenkin. Joskus yön yksinäisinä tunteina mietin ja itken yksin kipujani. Ei muiden tarvitse tietää tätä osaa elämästäni.

Miltä nyt tässä hetkessä tuntuu, no tuntuuhan se. Tällä hetkellä en kykene kääntämään päätäni, katseeni on suoraan eteenpäin katsoen tyhjyyttä. Jos katseeni siirtyy muualle,  kaivertaa kipu syvälle silmänpohjista sieluun asti. Joka ikinen silmän sivuliike on yhtä tuskaa. On siis pidettävä katse yhdessä kiintopisteessä. Tänään ei tule sitä tuskan itkua, vaikka sen soisikin. Ei itku tuskaa poista, mutta joskus helpottaa. Yksin ollessani itkuni itken, olkoon sitten ulkoisia tai sisäisiä.

Yöllä on paras aika, silloin ei tule turhauttavia kysymyksiä. Sääliä en halua, myötätuntoa en halua. Halaus oikeilta ihmisiltä silloin tällöin auttaa. Ymmärrystä ei voi saada keneltäkään muulta, kuin ihmiseltä, joka on saman tuskan ja kivun läpikäynyt.

Päänsäryn lisäksi on taas vaihe, että nuo kuuluisat kulumat ja välilevyn pullistumat on alkaneet aktivoitua. Nouseminen istualta tai makuulta on työlästä ja tuskaista. Liikkeelle lähtöön täytyy varata  oikealle jalalle pari varmistusaskelta varovasti. Pienikin väärä liike ja tähtitaivas loistaa tuskallisesti edessäni. Oikea etureisi on taas kipeytynyt kivun aiheuttamasta paineesta ja siitä, että joudun varaamaan askeleet oikealle jalalle.

Seuraava päivä: Aktiivisuudestani en halua laskea irti. Lauantaina oli rankka ja aktiivinen päivä. Koko päivän olin erityisen väsynyt, tein paljon asioita, mitkä monelle muulle ovat normaalia isompaa tekemistä. Olin aamusta, kello kymmenestä alkaen reissun päällä ja kotiuduin klo 19.45. Kotiuduttuani otin ainoan iltalääkkeeni ja söin jotain. Ruuan suhteen olen muuttanut elämääni ja pyrin olemaan ehdottoman tarkka. Ruoka on asia, minkä vaikutuksen entisenä urheilijana olen oppinut. Terveellinen ruoka on monen asian peruskivi kehossa. Paheeni silloin tällöin kuitenkin on makean syönti. Suklaalla hieman herkuttelin tänäkin iltana. Puolustelen itselleni paheiden summan olevan vakio. Moni pahe on elämästäni sairauksien myötä jäänyt. Elämä on elämää ja nautin siitä siinä, missä muutkin elämästään nauttivat.

Tämän päivän iltana myöhemmin väsymys valtaa alati kehoani, mutten välitä. Koko päivän normaalit päänkivut pysyivät mukana, mutta kohtalaisen maltillisina. Iltasyömisen jälkeen koko sisimpäni tuntui heräävän. Ensin aktivoituivat päänkivut monta tasoa ylöspäin, paha olo alkoi samaan hengenvetoon. Huomasin taas istuvani mykkyrässä olohuoneen sohvan reunalla. Vatsanseutu, sitä ei polttanut, mutta oli kaiken kaulasta alaspäin alkavan kivun ydin. Mitenkään ei ollut hyvä olla. Makailin sohvalla mitä omituisemmissa asennoissa, mikään ei tuntunut hyvältä. Selkäkipujen vuoksi, on oltava tarkka, missä asennossa on helpointa jaksaa. Pieni virheliike ja selässä, sekä jalassa viiltää tuskaisen raastavasti.

Menin puolen yön aikaan, normaalia aiemmin, omaan sänkyyn. Onneksi taas, niin kuin yleensä, nukahdan omiin kipuihini nopeasti.

Nukuin aamuyöhön asti  sikeästi, kunnes kuulin naapurista jonkin pienen sivuäänen, kolahduksen tai mikä lie ollutkaan. Herättyäni yöllä, ei nukahtaminen olekaan se yksinkertaisin asia. En halunnut katsoa kelloa, en halua tietää missä kohtaa ajan kanssa mennään. Loppuyö meni tavallisen repaleisesti. Nukuin Suurin piirtein vajaat kuusi tuntia.

 

Uusi päivä: Päänkivut alkoivat oman leikkinsä väkevästi heti aamusta. Vähäiset unet ottavat veronsa kipuiluna. Huono olo ei taaskaan anna periksi. Tänäänkin olen päättänyt olla aktiivinen, lähden ensimmäisen testaamaan, miten sateinen ulkoilma auttaa olotilaani. Syksyn sateinen sää on happirikas ja sopivan viileä, helpottaa hieman hetkeksi. Käveleminen kipeytyneen selän kanssa hidastaa menoa huomattavasti ja on haastavaa. Kroppaa en kykene pitämään suorassa, lantiosta ylöspäin olen oudolla mutkalla ja toista jalkaa laahaan mukana, nyt askel on lyhyt ja laahaava.

Aamupäivällä mentiin kauppaan. Vastaan tuli totuus siitä, etten paljoakaan pysty, en kykene. Kun hetken joudun seisomaan paikallani menee olo kurjaksi. Selän massiiviset, vanhat välilevyjen pullistumat eivät aktiivisina anna seistä paikallaan. Selän vaivat vaikuttavat kaikkeen tekemiseen. Myös päänkivut nostivat muutaman pykälän tasoaan. Huono olo seurasi jälleen koko päivän mukana.

Silloin kun sattuu, tulee riitaa kotona helpommin. Vaikka toinen tietää ja näkee, ei aina malta olla hiljaa. Tänään tuli kotona kysymys miksi teet asioita kun sattuu…. teen asioita siksi, että se helpottaa. Jatkokysymyksiä ja kommentteja kun alkaa tippumaan, minulta palaa päreet. Kun ajatus ei vaan kulje, en halua myöskään selitellä.. Vaimo sanoi olevansa surullinen puolestani ja säälivänsä. Sääliä en missään nimessä keneltäkään halua, enkä hyväksy.

Normaali päivinä näytän ulospäin terveeltä. Kukaan ei voi tietää miltä minusta tuntuu , kun minuun sattuu, en anna kivun näkyä, kuin pakon edessä. Tämä on minulle jokapäiväistä joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Tänään päätin lähteä dartskisaan.  Harrastus, joka opettaa sietämään asioita. Harrastus, jonka avulla yritän ylläpitää käden ja pään motoriikkaa, sekä lajinomaista matematiikkaa. Sen minkä useimmat noissa kisoissa tekee suoritustaan parantaakseen esimerkiksi olut tuopposilla ja siidereillä, minä pärjään vedellä ja kahvilla.  Alkoholin olen jättänyt elämästäni jo vuosia sitten. Joskus pärjään jollain lailla kisoissa ja joskus en onnistu. Pointtini on vaan se, että teen sellaista, mikä on minulle ja keholleni on haaste, jonka yritän voittaa. Darts-kisat kertoivat minulle totuuden, missä päänsairauden kanssa menen. Muutama erä sujui mallikkaasti, jossain vaiheessa voimat eikä tekniikka riittänyt heittämään 26 gramman tikkoja edes reilut 2,7 m matkaa.  Kotiin päästyäni olo onkin taas kipuisen utuinen. Samoissa merkeissä kului koko koti-ilta.

Olen, siis elän, teen enemmän kuin jaksan ja kykenen. Jos joku minua arvostelee tällaisina hetkinä, ehkä tunteeni on enemmänkin sääli häntä kohtaan. Katseeni on pelottavan halveksiva. Ei pitäisi välittää, mutta minun luonteellani se ei aina onnistu.  Koskaan kun ei voi tietää mitä kenellekin nurkan takaa vastaan tulee ja se voi tulla kenelle tahansa meistä. Tämän olen kokenut, joten tiedän mistä puhun.

Tässä muutaman päivänhetket ja tuntemukset kaunistelematta. Ei nämä ole läheskään pahimpia aikoja. Paljon kerron itsestäni, mutta en juuri mitään.

Vaimo saa turhaan osansa tästä kaikesta Kukaan ei ole syyllinen perinnöllisyystekijät vaan ovat näyttäneet suunnan. Elämä on opettanut asennoitumaan. Kun usein sattuu, siihen tottuu.

Sääli on sairautta. Se mitä joskus toivon, on ymmärrys pitää kommentit asiallisina ja joskus myös mölyt mahassa. Jos joku haluaa minulta kuulla sairauksistani, lupaan kertoa, kunhan kysyjä sitoutuu kuuntelemaan mitä kerron.

Arto Hannolin

 

maanantai, 6. marraskuu 2017

Kipu liikuttaa-Miksi liikkumista ei saa unohtaa kipusairaanakaan

Kipusairas, monisairas, elämänpituinen suhde liikkumiseen. Kuinka paljon asioita mahtuukaan kokonaisuuteen, jota voidaan kutsua myös sanoilla jaksaminen ja selviytyminen.  Kirjoittaessani tätä kirjoitusta kuulokkeet korvissa, kuuntelen kappaletta  "Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu niin". Tietynlainen musiikki, varsinkin sanoitukset iskevät minuun niin satasella. Käännän musiikin ja sanat  usein omaan elämäntilanteeseeni.  Voin fiilistellä entistä kilpaurheilijan ja himoliikkujan elämääni jälkikäteen. On ollut pakko luopua asioista, koska terveys ja jaksaminen asettavat omat rajoituksensa.

Elämässä tapahtuu paljon, koskaan ei voi etukäteen olla varma seuraavasta  askeleestakaan.  Sanat saaminen ja luopuminen kuuluvat ihmiselämään, asiat vaan tulevat ja menevät. Joskus tuntuu siltä, että menettää liikaa, harvemmin tuntuu siltä, että saa aivan liikaa. Nämä kaksi asiaa kannattaa pitää kuitenkin molemmat mielessä. Sana vastoinkäyminen on sana joka on minun mielestäni aliarvostettu.  Jokaisella tulee joka tapauksessa joskus vastoinkäymisiä vastaan. Joskus sanat vastoinkäyminen ja luopuminen ovat toistensa synonyymejä, usein etenevät käsi kädessä ja merkitsevät yhtä ja samaa asiaa.

Pienestä pitäen olen myös saanut jotain, menettäessäni jotain. Olen saanut sellaisia asioita, mitä olen vasta myöhemmässä elämässäni oppinut arvostamaan. Nämä asiat ovat arvokupissani saman painoarvon omaavia osasia.  Jokainen menetys on minua omalla tavallaan vahvistanut. Jos minulla ei olisi jo lapsena ja nuorena ollut vastoinkäymisiä ja omaa selviytymistarinaa, tuskin minusta koskaan olisi tullut urheilijaa ja ihmisenä sitä minua, mikä nyt olen.

Olin edelleen aktiiviliikkuja, kun viisikymppisenä pidin päätökseni ja lopetin urheilijana pitkän kilpaurani.  En kuitenkaan lopettanut urheilun kanssa tekemistäni. Jatkoin entiseen malliin ollen entisen lailla lajin ja tekemisen ytimessä, rakkaudesta lajiin, urheiluun ja liikkumiseen. Hiljalleen  alkoi kuitenkin elämääni hiipiä lisää pieniä demoneja, uusien sairauksien myötä. Enhän minä halunnut  periksi tuolloinkaan antaa. Kun minulle iski loppuun palaminen,  silloin ensimmäisen kerran olin tilanteen edessä, henkisesti huomasin, ettei tästä tule mitään vaikka kuinka yritän. 

Loppuun palaminen oli vasta alkua monelle asialle. Urheilu-urani aikana oli minun tultava kipujen kanssa sinuiksi. Oli kuin minua olisi koko ajan valmisteltu tulevaan. Olin päättänyt, että teen asioita,  hamaan loppuun asti.  Jossain vaiheessa opin tietämään mitä on krooninen kipu.  En tuolloinkaan halunnut unohtaa  sitä, että kroppani on temppelini mitä en halua päästää rapistumaan. Temppelini on paikka, mikä on elämäni, samalla se on myös rakennusi, josta on huolehdittava, paikka josta olen aina pitänyt huolta tavalla tai toisella. Kaveria ei jätetä, jos kaverin jättää,  jää helposti aivan yksin tähän raadolliseen maailmaan omine tuskineen.Fyysisenen ja henkinen elämä tukevat toinen toisiaan, sitä ei sovi unohtaa. Tasapainoluahan siis koko elämä on, tämän tien minä olen yrittänyt takoa sisimpääni. Joustovaraa myös on jätettävä, joustovara tahtoo vaan olla sana ja teko, minkä itse unohdan liiankin usein. En osaa olla armollinen itselleni, eikä mieli muista sitä, etten ole enää nuori ja terve.  

Olen ennenkin joutunut ennenkin sen asian eteen, mitä voin tehdä, kun en kykene tekemään mitään. Tottahan toki järjen käyttö on välttämätön taito, myös silloin kun rajoitteet astuvat elämään. Muistan aikoinaan kun minulta urheilusuorituksessa repesi oikeasta kädestä jänne ja se jouduttiin leikkaamaan ja jänne ankkuroimaan kiinni. 4 kuukautta käsi oli käyttökiellossa kaikesta. En voinut käydä salilla, enkä harrastaa oikeakätisenä edes toista lajiani dartsia. Päätin opetella heittämään vasemmalla kädellä. Osaan tuon taidon vieläkin.

Päänsärkysairauteni estää minua tekemästä tietyn tason ylittäviä fyysisiä ponnistuksia, huomaan kyllä mikäli menen tietyn rajan yli. Ylitys nostaa määräämättömäksi ajaksi kipuni todella korkealle tasolle. Kuten epikriisiissäni sanotaan, invalidisoiva kipu.  Aina en malta olla kokeilematta matalan kynnyksen rajoja. Toki minulla on muitakin rajoittavia kipusairauksia, en vaan malta aina olla kiusaamatta itseäni. Mielelläni maksan siitä tekemiseni vaatiman hinnan siitä, että saan välillä edes hieman maistaa muistojen vuoksi vanhaa elämääni.

Olen nykyään kehittänyt itselleni kevyemmän kynnyksen liikunnallista tekemistä. Hyötyaskeleet otan pois, aina kun on mahdollisuus. Toisin sanoen jätän auton usein seisomaan kadun varteen, kävelen mieluummin kipujeni kanssa muutaman kilometrin matkat päivittäin. Tämän hetken minimitavoite on 5-7 km päivässä. Joskus onnistuu korkojen kera, joskus ei onnistu lähellekään. Askelten reippaus ei ole se ykkösasia, vaan liike. Annan nykyään paljon enemmän itselleni anteeksi, kuin joskus aikaisemmassa elämässäni.

Minulla on jumppakeppi aina kotona saatavilla, teen sillä erilaisia jumppaohjelmia, koko kropan huomioiden. Liikkeet teen teknisesti puhtaasti, samalla siis ylläpidän liikkuvuutta ja tukilihasten toimintakuntoa. Leikittelen kevyehköillä käsipainoilla ja kahvakuulilla. Usein itsekseni harrastan mielen- ja kehon rentouttamista. Pyrin siis hyödyntämään monin eri tavoin urheilu- ja valmennusosaamistani itseeni, tavoitteenani on oma hyvinvointini ja jaksamiseni.

On asioita joita voi ja ehdottomasti kannattaa tehdä. Monella meistä on isojakin rajoitteita, mutta asioita voi myös mielikuvituksen avulla kiertää. Vaikka se liike olisi kuinka mitättömältä ja turhalta tuntuvaa, kuitenkin se on liike. Pienikin liike on lääke, mikä voi jollekin meistä olla elämää suurempi asia. Meille jokaiselle on annettu oma temppelimme, oma kehomme, siitä kannattaa pitää huolta oman jaksamisen ehdoilla.  En vaadi itseltäni juurikaan mitään liikkuessani, kuitenkin vaadin kaiken. Toiselle kaikki voi olla sormien liikuttaminen, jalan nosto, pään kääntäminen. Minulle se  kaikki taas on erilainen. Itseään ei pidä verrata muihin. Muut on muita ja jokainen itselleen on se tärkein joka tapauksessa.

Arto Hannolin

tiistai, 3. lokakuu 2017

Arvet on muisto eletystä elämästä

Arvet on kuin muistojen kansio, jokaisella arvella on oma tarinansa. Näkyvät arvet muistuttavat monesta asiasta. Moni arpi kohdallani kertoo minun uskaltaneen ylittää rajoja. Joku arpi  kertoo, etten ole muistanut varoa asioita. Osa arvistani kertoo minunkin olevan ihminen, joka voi epäonnistua. Osa arvistani kertoo minun onnistuneen, mutta samalla jättäneen muiston kehooni.

Sisäiset arvet ovat usein paljon rankempia juttuja. Ei tarvita kuin pieni viilto elämän kolhuissa, viilto paranee, mutta arven aiheuttama sisäinen tuska voi kalvaa mieltä ja kehoa koko loppuelämän. Pieni ilkeä sana juuri minuunkin kohdistettuna voi joskus vaikutukseltaan olla joskus kuin kohdalle osuva lumivyöry. Muistan sanonnan : Ei siinä järkeä tarvita, että osaa toista loukata. Tuo sanonta on vaan niin totta.

Henkinen arpi on julma muisto, mistä ei fyysistä jälkeä jää. Lähes poikkeuksetta henkinen arpi on tuskaisempi, kuin arvaakaan. Henkinen arpi voi jättää saajalleen ikuisen merkin pelkona, vihana, inhona, raivona, arkuutena läheisyyden kaipuuna, läheisyydenpelkona, taikka minä muuna tahansa ikävänä muistona, mikä ei koskaan unohdu. Henkisestä arvesta voi jäädä jälki katkeruutena, kuin polttomerkin jättämä kuva. Usein henkisestä arvesta selviää ainoastaan arven avaamisen kautta, jos silloinkaan. Jos henkisen arven jättää hoitamatta tavalla tai toisella, sen arven paraneminen harvoin on mahdollista. Arven aiheuttama tuska palaa sisällä kuin hehkuva hiillos.

Kun kysymys kuuluu: Haluatko puhua?

Vastaus kysyjälle on: Haluatko ja oletko valmis kuulemaan ja kantamaan kuulemisen vastuun?

Olen  usein tehnyt tuon kysymyksen, silloin kun huomaan ystävän tai kaverin kantavan asioita sisällään. Harva pyytää kuuntelijaa, koska monelle luottamuksen kynnys on asetettu korkealle. Ehkä  joskus joku on pettänyt vaitiolon luottamuksen. Kysyjän tulee aina olla luottamuksen arvoinen. Tuo kysymys voi olla ihmiselle, jolle kysymys esitetään, elämääkin suurempi asia. Ei aina ole helppoa avautua mieltä painavista asioistaan. Asiat usein ovat liian henkilökohtaisia. Olen hyvä kuuntelija, mutta huono ja arka kertomaan omista tuskistani.

Itse en ole elämässäni ollut niin onnekas, etteikö minua olisi kolhittu. Varmaan oman itseni puolustaminen opetti jo lapsena minulle monia asioita. Olin juuri sellainen lapsi, joka oli vilkas ja arka. En lähtenyt tilanteesta pois, vaikka olisin halunnut. Jossain vaiheessa pyöristyin ja minusta tuli pullukka. Tuolloin tietyissä kaveripiireissä joku sai aiheen alkaa kiusaamaan ivasanoilla. Sanat plösö, läski, fittan gris jne. tulivat liiankin tutuiksi. Kiusaaminen on yleensä oli silkkaa suunpieksentää ja muun ryhmän hyväksynnän hakemista ja ajattelemattomuutta. Minulle nuo sanat sattuivat syvälle lapsen sieluun. Se mikä oli heikkouteni, oli myös vahvuuteni, eli se,  kun en lähtenyt tilanteesta pois. Olen tehnyt elämässäni paljon asioita, mitkä ovat vahvistaneet minua henkisesti ja fyysisesti. Elämässäni vaan kävi niin, että jossain elämänvaiheessa kiusaajistani tuli niitä reppanoita, jotka haikailivat kunnioitustani. Tähän ryhmään on heidän vaikea päästä, koska mielessäni pyörii ajatus heikon itsetunnon omaavista "koulukiusaajasta".  Kiusaajalle heikommaksi katsottu on vain se heikompi kohde, jota kohtaan saa olla julma ilman armoa. Kyllä minä näidenkin lapsuudenkavereiden kanssa olen väleissä, mutten osaa unohtaa kohteluani ja mietin, ovatko he kasvattaneet  jälkipolvistaan samanlaisia reppanoita.  

Silloin tällöin voin mainita noille kiusaajilleni asiasta. Usein näen kiusaantuneita ilmeitä ja kuulen vähättelyä.  Anteeksi voin antaa, mutten koskaan kokonaan unohtaa. Toista ei saa, eikä kannata satuttaa tai loukata, maksu tulee tavalla tai toisella suoritettua.  Toisin sanoen tavalla tai toisella jokainen saa jossain vaiheessa elämäänsä palkkion hyvistä teoistaan. Toinen puoli asioissa on, että joutuu myös maksamaan , tavalla tai toisella tekemänsä vääryydet. Noiden asioiden vähättely asiasta minulle, on kuin polttoaineen heittämistä liekkeihin.

Ei elämä minua ole silkkihanskoin missään tapauksessa ole kohdellut. Tuosta asiasta olen elämälle erityisen kiitollinen. Tiedän tuskan, kun sairastuu vakavasti. Itse sairastuminen ei välttämättä aina fyysisesti satu ja henkinen puoli joutuu kovemmalle. Tunnen hetkellisen fyysisen kivun aiheuttaman pelon, enää en kipua pelkää. Olen kipukroonikko ja se on iso osa elämääni Vaikka sairaus kiusaakin, ei se minua estä elämästä . Luovuttaminenkaan ei ole oikea ratkaisu, asenne ratkaisee ja näin  vaan on minun kohdalleni  määrätty. Sairaudet kasvattavat henkistä vahvuutta, siis miksi näitä suremaan. Oppia sain nykyistä elämääni varten vuosikymmeniä kestäneestä, fyysisestä urheilu-urastani. Kun tekee paljon asioita, kolhuilta ei voi välttyä. Nimenomaan näistä kolhuista on minulla muistona ulkoisia arpia, jokaisesta arvesta olen ylpeä. Jokaisella arvella on mainitsemani tarinansa.

Toki näkyvät arvet voivat olla todella rankkoja merkkejä, jotka ajoittain syövät kantajaansa.

Aina ei toimi laulun sanat:

"Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa, anna muistojen katkerain  kuolla, koita kaikki pois hiljalleen unhoittaa".

Usein onnistun siinä, että arpiset haavat jäävät unholaan. Henkiset arpeni ovat toki asia erikseen, ihmisenkin muisti on ihmisiän mittainen

Arto Hannolin