keskiviikko, 19. syyskuu 2018

KUN EI OLE MISTÄ SÄÄSTÄÄ

17.9.2018, luin teksti-TV:n sivuilta ja 18.9. eli seuraavana päivänä katsoin Ylen aamu-TV:n lähetystä. TV:n lähetyksessä oli kaksi niin sanottua asiantuntijaa tai jotain asiantuntijoiden korvaavaa naishenkilöä. Heiltä kysyttiin miten saadaan menot kuriin ja 1-2 kuukausipalkan suuruinen puskurirahasto säästöön, yllättäviä menoja varten. Itse kuulun ryhmään kipu- ja monisairas pienen eläkkeen saaja. Vaimoni on Kelan pienellä työttömyyskorvauksella. Olen aktiivinen ihminen ja teen vapaaehtoistyötä mm. kroonisten kipusairaiden ihmisten hyväksi. Mietin millaisia vastauksia toimittaja olisi saanut köyhyysrajalla, tai sen alla elävältä asiantuntijalta. No eihän tuonkaltaista ihmistä voi haastatteluun päästää ääneen kertomaan mistä säästää, parempiosaiset voisivat pahoittaa mielensä.

Suomessa sanotaan olevan yli miljoona kroonista kipusairasta ihmistä. Heistä erittäin suurella osalla elämä pyörii kipujen ja siitä aiheutuneiden taloudellisten ongelmien ehdoilla. Kipusairaat ovat ryhmä, joista valtaosa ei ole itse aiheuttanut sairauksiaan. Minä olen yksi heistä. Tässä kohtaa sen näkee, kuinka useimmilla työssäkäyvillä todellisuus katoaa. Talousasiantuntijat, varmaan tienaavat ”hieman enemmän”, kuin kuntoutustuella, pienellä eläkkeellä, tai pienellä palkalla joka hetkessä taistelevat sairaat ihmiset. Monet meistä joutuvat miettimään, ostaako lääkkeet, ruokaa, maksaako vuokran, ostaako uuden kenkäparin, koska edelliset on puhki kävelty. Itseään ei pahemmin hemmottelemaan taloudellisesti pääse.

YLE on haastatellut talousasiantuntijoita, todeten kotitalouksien säästämisen laskeneen jo vuodesta 2010. Säästäminen on painunut jo miinuksen puolelle. Tutkimuksessa todetaan, että jokaisella pitäisi olla vähintään 1-2 kuukauden verran palkkatuloja säästössä. Kuinka monella meistä pienituloisista on tuohon summaan mahdollisuutta. Köyhyysrajan viivallakaan ei tuosta summasta voi edes uneksia".

Mietin todellakin kuinka reilua tuollaisesta puhuminen julkisuudessa edes on. Itse en polta, en juo ja elän niin pienellä kuin mahdollista. Jo yksi sairaala- tai lääkärinreissu kirpaisee todella kovaa, kun  kulut ovat joka kerta jostain muusta pois. Enkä minä kuitenkaan ole siellä huonoimmassa asemassa. Minulla on sentään pieni eläke ja vaimo on Kelan, sillä huimalla työttömän peruspäivärahalla.

 Tässä yksi esimerkki siitä, miten meitä voidaan kohdella oudon eriarvoisesti. Monelle tällainen asia on varsin mitätön, mutta minulle iso rahallinen kuluerä. Käyn viikottain julkisilla kulkuneuvoilla ja omalla kustannuksellani vetämässä kivun vertaistukiryhmää kaupungin laitamilta Helsingin keskustaan. Kysyin HSL:n eläkeläisten alennuslippua. Vastaus oli HSL:ltä ehdoton ei. Kysyin syytä, olen ollut työkyvytön vakavien sairauksieni vuoksi jo viidettä vuotta ja minulla on eläkekortti. Minulle on eläkkeen myöntänyt eläkevakuutusyhtiö, vaan ei Kela. Tämä oli syy siihen, etten HSL:n silmissä ole eläkkeellä, VR taas tunnustaa eläkeläisyyteni ja sieltä saan minulle kuuvan alennukseni. Tämä ei tietysti koske HSL:n hallitsemaa lähiliikennettä. Tehtäväni vertaistukityössä on tärkeä, enkä halua apua tarvitsevia unohtaa vain yhden ison esteen vuoksi. Tuo maksamani ”ylimääräinen” raha, on jostain muusta omasta elämästäni pois.

Tuon äskeisen kerroin vain siksi, että minulle nuo ovat elämää suurempia asioita, kun lasken kuukauden budjettiani. Tiedän monia sellaisia, joilla vastaavat menoerät takaavat sen, että jäädään neljän seinän sisään. Varaa ei ole avata ulko-ovea, ettei tulisi paha mieli maailman menon katselemiseen hyvinvointivaltiossa.


En aina jaksa ymmärtää noita tutkimuksia, mitkä suorastaan lyttäävät meitä vähempiosaisia. Kuinka monelta meitä paremmassa tilanteessa onkaan tuo karu todellisuuden- ja oikeudenmukaisuuden taju kadonnut. Aamu TV:ssä nuorehko nainen kertoi, kuinka hän oli vuodessa saanut säästettyä 10.000€, kun oikein laski kaikki menonsa. Se on upea juttu. Toinen naishenkilö antoi vinkkiä siitä, miten voi pärjätä sillä, että katsoo tiliotteesta mitä turhaa voi jättää pois ja mistä muusta voi vielä pihistää. Samalla kannattaa pitää omaa kirjanpitoa menoistaan. Näin tulee kerättyä se 1-2 kuukauden puskurirahasto kasaan. Näissä on vaan monelle, siis suurelle määrälle suomalaisia yksi mutta ja se on, että rahaa tulee vähemmän, kuin pakolliset menot ovat.Vuokra, lääkkeet, sairaala ja joskus joku vaatteenparsikin on hankittavat kirppikseltä, ilman vaatteita on huono elää.. Tuo 10.000€, voisiko joku miettiä sitä, että ihmisen on tultava toimeen ehkä puolella tuosta summasta, tai vähemmälläkin vuodessa. Itsenäisessä Suomessa on varmaan ennätysmäärä köyhyysrajan alla eläviä ihmisiä. Sen ainakin tiedän, että äärettömän suuri määrä suomalaisia ihmisiä tuntee tällaisten tutkimusten jälkeen, punaisen vaatteen heiluttamisen kasvojensa edessä. Punainen vaate heiluu ja suututtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulee neuvoja ihmisiltä, jotka eivät koskaan voi ymmärtää meidän elettyä niukkaa elämäämme.Itse lohduttaudun sillä, ettei koskaan voi tietää, mitä nurkan takaa tulee vastaan. Elämä voi muuttua sekunnin murto-osassa, samoin yhteiskuntaluokka ja terveystilanne.


Jonnekin oli pakko tämä vuodattaa, miksi ei siis blogiini. Monet taistelevat päivittäisestä selviytymisestä. En edes kykene ajattelemaan, että saisin 1-2 kuukauden "tuloja" säästettyä, kun muutenkin useimmat päivät menevät tyylin kädestä suuhun.

Näillä mietteillä siis tänään.


Arto Hannolin


maanantai, 13. elokuu 2018

ONNEKSI EN TIENNYT

Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kun olin täysillä työelämässä. Voimanostossa ja penkkipunnerruksessa kisailin vielä viisikymppisenä. Viisikymppisenä olin avoimessa luokassa penkkipunnerruksen SM-nelonen, viisikymppisten penkkipunnerruksessa olin ikämiesten ykkönen ja joukkueSM-kisoissa hyvässä tikissä oman seurani joukkueessa, fyysisesti olin kovassa kunnossa vielä tuon ikäisenä.

Se mikä tuolloin kaihersi mieltäni, olin saanut irtisanomisilmoituksen työnantajaltani. Ajoin tuohon aikaan, kuten olin jo reilut 20 vuotta ajanut, jakelu ajoa pääosin Uudellamaalla. Työnantajani ilmoitti minulle, ettei hänellä ole varaa pitää kahta jakeluautoa, toista autoa hän ajoi itse. Olin ollut samalla työnantajalla sen verran pitkään, että minulla oli 6 kuukauden irtisanomisaika. Totta kai asia rassasi takaraivossa. En ollut valmistautunut tuohon ilmoitukseen, vaikka työnantajani oli aiemmin minulle irtisanomisenkin olevan mahdollinen.

Onneksi en silloin tiennyt mitään tulevista vuosistani

Olin perusterve ”raihnainen” urheilija ja lajini aktiivitekijä. Tuo lajiaktiivina toimiminen oli melkoisen raakaa ja sisältäpäin syövää toimintaa. Isoilta urheiluvammoiltakaan en ollut säästynyt, raudan kanssa veivaamiseni oli jatkunut kuitenkin lähes 40 vuotta. Neljäänkymmeneen vuoden aikaan mahtuu paljon.

Irtisanomisaikani jälkeen sain vielä kolme kuukautta lisäaikaa vanhassa toimessani, eli miettimisaikaani sain hieman jatkoa. En kuitenkaan ollut enää innokas istumaan ison auton rattiin, enkä tiennyt mitä olisin tulevalta elämältäni halunnut. 31.8. 2006 oli 20 vuotta kestäneen jakeluauton kuljettajan urani viimeinen työpäivä.  Sen jälkeen piti keksiä jotain muuta ja uutta, työasioideni suhteen. Silloin oli pakko myöntää, olin hukassa. Olin hukassa myös monessa asiassa yksityiselämässäni. Lähinnä tarkoitan, että olin käsittämättömän poikki ja henkisesti rikki.

Olin urheilumaailmassakin monessa muussakin mukana, kuin kilpailijana, mm. seuratoiminnassa, lajiliiton hallituksessa, valmentajana, kansainvälisenä tuomarina, sekä useammassa muussakin tehtävässä. Olin menneinä vuosina joutunut moniin henkisesti raskaisiinkin tehtäviin ja sen myötä olin polttanut lankaa molemmista päistä Arvostelijoita riittää aina, mutta juuri näistä arvostelijoista ei ole asettua vastuutehtäviin, siis tyhjänpäiväisiä pätijöitä, joilla ei ole omaa elämää. Jos ei koskaan laita itseään likoon asetu edes, kerran ehdolle eri tehtäviin, eivät he ole ansainneet valtakirjaa narista. Itse uskon ansainneeni tuon valtakirjan jo moneen kertaan.  Tuo on ollut ajatukseni jo vuosikymmenet ja samaa mieltä olen vieläkin. Se miksi tuon kerroin, on asia, mikä on vaikuttanut elämääni tähän päivään asti ja jatkuu tulevaisuudessakin.

Kun työt loppuivat, olin jo silloin muutaman reissun tehnyt TE-toimistoon. Pääsin ammatinvalintapsykologin pakeille. Tehtiin erilaisia testejä, mietin uusia aluevaltauksia työelämässäni ja juteltiin tulevaisuudestani. Hän näki minussa paljon mahdollisuuksia, myös testien perusteella. Tuolloin kuitenkin, hän tunnisti myös oireeni siihen, että olin polttanut itseni loppuun. Hän oli ihminen, joka ohjasi minut lääkärin juttusille, ennen kuin mietitään työasioita eteenpäin. Noihin aikoihin sain ensimmäisen ison ryöpyn päälleni terveysasioissa, kun ei lasketa urheiluvammojani. Minulla todettiin keskivaikea masennus, korkeat kolesteroliarvot, kakkostyypin  diabetes. Verenpainesairaus minulla oli jo nuoruudessani muutenkin. Perintönä ja sukurasitteena, se sairaus todettiin jo -70-luvulla. Hyvä setti siis perusterveelle, nuorelle viisikymppiselle urheilijalupaukselle.

Onneksi siis en tiennyt mitä tulevat vuodet toivat tullessaan. Meni muutama vuosi, tein vieläkin paljon, mutta enemmän itseäni ajatellen. Se mikä oli helpotus, olin reilut kaksi vuotta pois, pitkällä sairaslomalla. Tein kaikkia muita asioita, mutta työstressin sain harteiltani. Pääsin kolmelle Kelan kurssille, joista viimeisen kurssin tavoitteena oli minun saada työllistettyä itseni ja löytää työ, mikä olisi tilanteeseen sopiva. Löysin työn ja samoihin aikoihin aloin kuntoremontin. Sairauksieni aikaan, sain sairauksiini lääkecoktaileja, jotka aiheuttivat suuren painon nousun ja halusin jälleen saada itseni kuosiin.

Näistä kuudesta vuodesta, jotka sain tehdä samalla työnantajalla, työtä, josta pidin ja sain paljon vastuuta. Työ mistä nautin suunnattomasti. Aloin jo miettimään tulevaisuutta ja haaveilemaan jossain vaiheessa eläkkeestäkin. Tuntui pitkästä aikaa siltä, että elämä alkaa hymyilemään. Kuntoremonttini eteni suunnitelmien mukaan ja painonkin sain hiljalleen taas hallintaani. Työni ohessa toimin lajiliiton päävalmentajana ja valmentaja kouluttajana.

Onneksi en tiennyt myöskään millaisen loppuelämän saan

Oli Päivämäärä 31.3.2014. Laitoin tuona päivänä hiihtopalvelun oven kiinni, mietin tulevani syksyllä taas avaamaan putiikin. En tiennyt silloin, että tuo oli elämäni viimeinen työpäivä. Minulla oli ollut jo pitkään oireita, joita ei oma lääkärini ottanut tosissaan. Kevään ja kesän aikana oloni heikentyi. Paino tippui jo omaa tahtiaan. Tuo ei kuulunut enää kuntoremonttiini.  9.8.2014 oli vanhan elämäni viimeinen päivä. 10.8.2014 yöllä maailmani mullistui lopullisesti. Yöllä vietiin ambulanssilla sairaalaan. Kun aloin olemaan tolkuissani, juttutuokio lääkärin kanssa ja aamulla keskustelutuokio hänen kanssaan uudestaan. Onneksi en silloin, kun minua alettiin tutkimaan tiennyt mitä tuleman pitää. Tapasin vielä elokuussa oman lääkärini, hän tiesi tilanteestani, muttei sanallakaan ottanut kantaa. Olin siitä pettynyt, mutten maininnut asiasta. Onneksi en tuolloin tiennyt, miten elämä tulee vielä minua koettelemaan, en kyllä tiedä vieläkään. Lävitse olen käynyt kasvainleikkauksen aivolisäkkeestä, sädehoidot. Sairaslistaani on tullut lisää mm. basedowin sairaus ja otsalohkon dementia. Koko ajan sairauksia kontrolloidaan ja tutkitaan. On myös monia vähemmän vakavia sairauksia, joita ei edes kaikkia muista.

Tulevaisuudestani sanon yhä, etten onneksi en vieläkään tiedä mitä luoja on varalleni. suunnitellut.

Kun joku murehtii kohtaloaan, sanon usein: Se mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, sille ei voi mitään. Se mikä ei vielä ole tapahtunut, sitä on turha murehtia, koska se ei ole vielä ole tapahtunut.

Elämäni on muuttunut, sitä en murehdi ehkä joskus kuitenkin kiroan sairauksiani ja kipujani. Tulevaisuuteni tiedän näillä sairauksilla. Tämä tieto riittää minulle, sen on myös riitettävä muille.

Olen siitä onnekas, mistä jo aiemmin mainitsin. urheilumaailmassa saamani kova koulu, ei ainoastaan tekijänä, vaan myös vastuunkantajana, on opettanut hyväksymään maltilla niin onnistumiset, kuin epäonnistumisetkin.

Onneksi tiedän sen, vaikka asiat voisivat aina olla paremminkin, voisivat asiat olla huomattavasti huonomminkin. Meillä on se mitämeille on annettu ja sen kanssa on hyvä olla sinut.

Näillä mietteillä

ARTO HANNOLIN


lauantai, 4. elokuu 2018

KEINOT JA SELITYKSET ”Kumileimasimen haltijan vaativa virka”

Luin ystäväni päivityksen: Ihminen, joka tahtoo, keksii keinot. Ihminen, joka ei tahdo, keksii selitykset.

Ajattelin mielessäni, tämähän on aivan upea lausahdus, joka pätee moneen tuntemaani ihmiseen. Syvällisesti ajateltuna sanonta pätee kummin päin tahansa meihin jokaiseen.

Lähdetäänpä jälkimmäisestä: Ihminen, joka ei tahdo, keksii selitykset. Tällainen ratkaisu voi olla seuraus siitä, ettei osaa, eikä usko oppivansakaan. Kyseessä on siis tietyllä lailla luovuttaja. Jos kyky ei riitä, voihan sitä suoraankin sanoa, etten osaa ja en halua edes oppia. Työelämässä tämä asenne ei toimi. Jos ei osaa, eikä halua oppiakaan, silloin on väärässä paikassa töissä, tai töissä ylipäätänsäkään. 

Jos esimerkiksi o ihminen, joka on asioiden käsittelijä isossa valtion ”firmassa”, missä käsitellään erilaisia ihmisten hakemuksia. Asioista voi riippua ihmisten koko elämä. Ketjussa on käsittelijä, joka osaa tehtävänsä ja laittaa asian eteenpäin, puollon kera. Seuraava taso tarkastaa ja hänen tehtävänsä on antaa lopullinen päätös. Puolto tarkoittaa sitä, että hakemus on asiallinen ja oikein laitettu eteenpäin. Olisi luonnollista, että hyväksyjä lyö leiman ja asia on ok. Hakija kuuluu saada etuus, mikä hänelle kuuluukin.

Miten asia nykyään meneekään, yhä useammin tulee leima hylätty. No miksi hylky tulee? Hylky tulee siksi, että lopullisen päätöksen tekijä on kahden kumileimasimen valtias. Hänen tehtävänään on keksiä selitykset. Selitykset siksi, että hyväksytty leimasin ei saa kulua liikaa, tämä leimasin on varmaan kalliilla timanteilla vuorattu, liian arvokas runsaaseen käyttöön.  Kahden kumileimasimen haltijalla on siis kädet sidottu. Pitää säästää ”oikeissa paikoissa”.  Kumileimasimen haltijan tulee työnsä puolesta olla tunteeton Hän ei missään tapauksessa saa miettiä, miten käy ihmisen, jonka koko elämä voi riippua juuri hänen lyömästään leimasta. Ajatteleekohan kumileimasimen haltija koskaan sitä vaihtoehtoa, että hän vanhetessaan on melko varmasti, uuden kumileimasimen haltijan armoilla. Se mikä tämän viran hoitajan tehtäviä helpottaa, hänen ei tarvitse osata muuta kuin lyödä leimansa. Selitykset kuluvat sitten taas alemman tason portaalle. Oma velvollisuus on suoritettu ja tausta varmistettu. Titteli ja asema hierarkiassa on tärkein. Onhan se hienoa olla tärkeässä virassa, minkä toimenkuvasta ei kehtaa kertoa edes kavereilleen. Kumileimasimien käytöstä seurataan suurennuslasilla ja koko ajan tulee uusia määräyksiä, joita ei etukäteen tarvitse miettiä. Sehän menee nykypäivän mukaisesti, että ensin toteutetaan, sitten ihmetellään, sitten ollaan antavinaan helpotusta, mikä on murto-osa siitä mitä on alun perin otettu pois.

 

Siirrytään toiseen vaihtoehtoon: Ihminen, joka tahtoo, keksii keinot. Tällainen ihminen on juuri sellainen, joka oikein käytettynä on äärimmäisen arvokas. Äärettömän monen elämä ja kohtalo on kiinni siitä, kenen kummalle puolelle elämässä tämän ryhmän tekijät päätyvättäänkään. Hän luo oman elämänsä, ehkä muiden kustannuksella. Hän jos kuka tietää, ettei useinkaan kumileimasimena oleminen johda kuin puolivalmiiseen ja sen myötä tulos on murrettavissa. Jos halutaan pysyvää, silloin on osattava keinot ja samalla ansaitaan ”kansan kunnioitus” ja nimenomaan lainausmerkeissä.   Kun on kunnioitus, vaikka olisikin väärin perusten hankittu, on helpompi toteuttaa keksityt keinot. On tietenkin riski, että liiallinen pyrky omiin haaveisiin, vie kunnioituksen. Tässä vaiheessa ei asia ole kuitenkaan enää merkitsevä, asema on jo varmistettu. Millainen olisi tällainen virkamies. Kansalle on tämäkin vaihtoehto hyvin tuttu. Keinot keksitään, jos ei toimi, silloin muutetaan lennossa tragedia. Laitetaan kumileimasimet ja heidän apulaisensa toteuttamaan ne ”villeimmätkin unet”.  Vahinkoja sattuu vauhdissa, kun ei ehdi laatia kuin repaleisia suunnitelmia. Kun on monta suunnitelmaa, ei silläkään ole merkitystä, jos yhdestä tai kahdesta peruutellaan. Monesti peruutus merkitsee uuden vauhdin ottoa, pakitetut jäävät varasuunnitelmiksi, jotka huomaamatta myöhemmin toteutetaan kuin huomaamatta. Keinon keksijät kyllä osaavat.

 

 

 

Kauhukuvana voidaan luoda sellainen olio, että asemissa olevat keino ja selitys joutuvat samalle puolelle…. voisiko tämä joskus toteutua Suomessa. Kuulostaa mahdottomalta, kun tässä mietin, sanonkin näin, muutama vuosi sitten kuulosti mahdottomalta, ei enää, siis onnea meille kaikille. Toivottavasti selviytymistarina saa edes tyydyttävän lopputuloksen ja jossain vaiheessa saamme maastammekin kaikille tasavertaisen oikeusvaltion. Missä ei kyykytetä vähempiosaisia, ikäihmisiä, sairaita, varattomia, syrjäseuduilla asuvia, eikä muitakaan, ketkä ei saa pienenä ihmisenä ääntään kuuluville. Kumileimasimen hylätty leima osuu useimmiten, yllätys, yllätys juurikin näihin ryhmiin.  Loppupelissä ihminen, joka keksii keinot, on se suurin kyykyttäjäryhmä päättävällä estradilla. Toteuttava ryhmä kuuluu niihin, jotka keksivät mitä omituisimmat selitykset omiin tekemisiinsä ja tekemättä jättämisiinsä.

Näillä pienen ihmisen ajatuksilla tällä kertaa.

 

Arto Hannolin

 

keskiviikko, 25. heinäkuu 2018

JOS TÄNÄÄN EI JAKSA, NIIN KOSKA SITTEN?

Olen sairas, olen eläkkeellä, olen myös monella tavalla kantaa ottava, aktiivinen ihminen. Raadollisempi puoli asiasta on se, että ulospäin näytän terveeltä ja hyväkuntoiselta. Joskus joudun miettimään asiaa, jos tänään en jaksa, niin koska sitten. On paljon asioita, joita voi asettaa tärkeysjärjestykseen. Se ei kuitenkaan aina ole niin helppoa, miltä ensi miettimältä kuulostaa. Minun tilanteeni ei enää paremmaksi muutu. Tavoitteenani on vähintäänkin pysyä mahdollisimman kauan tasaisen maan tallaajana. Pyrin välttämään taka-askeleita, mieluummin välillä jarruttelen ja pysähdynkin. Voimia kerättyäni on taas askeleen suunta suoraan eteenpäin. Pakittamiseen ei luontoni anna periksi, kuin pakon edessä.

Se mikä on toiselle toisisjaista, on joskus toiselle elämää suurempi asia. Minulle ovat sairauteni aiheuttaneet paljon rajoitteita, joita muiden on vaikeaa ymmärtää. Jo pelkästään muistini vuoksi, teen asioita silloin, kun asiat ovat mielessä.  Yksi pienikin häiriötekijä voi siirtää ajatukseni muualle, siltä erää voi peli olla menetetty ja jatkan toiste, jos muistan. Tiedän, että olin jotain tekemässä, kehtaan kyllä lähipiiriltä kysyä, ”mitäpä äsken olin tekemässä”? Kuningasajatus kun katkeaa, jää se usein unohduksiin. Useimmiten asia kyllä palaa mieleen, mutta auttamattomasti ydin on jo ohitettu. Tuskaani ei voi ymmärtää kukaan, joka ei itse sitä koe. Olisikin näin vain yksi kerta, mutta tätä tapahtuu jatkuvasti, useammin ja useammin. Se sattuu itseäni syvälle sieluun, se etten ole, enkä voi tulla entiselleni. Tällaiseen elämään on yksinkertaisesti sopeuduttava. Kyllä minä sopeudunkin, kun en muutakaan voi. En voi muuta kuin toivoa, että kanssani tekemisissä olevat ihmiset sopeutuvat muuttuvaan minääni.  Syvälle sieluun sattuminen ei näy kuin harvoin ja harvoille muille. Joskus kuittaan asian hymähdyksellä, joskus hymyllä, mutta sisäisesti aina turhautumisen tunne valtaa mielen. Se joskus tuntuu raskaalta taakalta, jonka kantamisen hoidan minä. Tämän taakan kantamiseen ei kukaan muu voi minulle auttavaa kättään antaa.

Minun sisäinen tarpeeni on oppia huomioimaan aivan eri asioita käyttäytymisessäni ja arkisessa elämässäni. muutun koko ajan tahtomattani. Entiset itsestäänselvyydet ovat monesti nykypäivänä isoja haasteita. Asiat osaan mielessäni ottaa huomioon, mutta sairauteni sisälläni haraavat vastaan. Monesti kadun sanojani jo ennen, kuin tiedän sanovani ne ääneen, mutta sanon kuitenkin. Se mikä minusta tuntuu surulliselta, loukkaan ihmisiä, varsinkin läheisiäni ja vastoin tarkoitustani.

Pitkään olen miettinyt, mitä minulle on tapahtumassa. Kyllä minä sen nykyään tiedän. Tieto on hyvä asia, mutta tieto lisää tuskaa. Vaikkapa taideteokseksi muutettuna, ei se mielessäni ole kaunis teos, mutta erittäin puhutteleva se kylläkin on. Sisäinen empatiani, mikä on koko ikäni kuulunut luonteeseeni. Minulla on ikävä tunne, että sairaus tätä taistelee nyt tätä ominaisuuttani vastaan.  Osaan asettua toisen asemaan ja osaan ajatella miten itse haluaisin kuulla vaikeatkin asiat. Pelkään sitä hetkeä, kun sairauteni ottaa tästä luonteenpiirteestäni niskalenkin. Toivottavasti siihen menee vielä kymmeniä vuosia. Omaa sairauttani ei voida poistaa, parantaa, hoitaa, ei edes muuttaa sairauden etenemistä ja kulkua. Kulkua siihen lopulliseen, siihen mihin se loppujen lopuksi johtaa.

Pitäisikö ihmisellä olla lappu kaulassa, missä olisi diagnoosi ja kerrottaisiin samalla oireet. Moniko lukisi tuon lapun, montaako se edes kiinnostaisi. Ei minun sairauteni ole tarttuvaa, minua siis saa koskea ja minun kosketuksestani ei aiheudu haittaa. Luettuna ja oikein ymmärrettynä ”Pieni kyltti”kuitenkin voisi auttaa ymmärtämään käytökseni ja sairauteni.

 

Tiedän etten ole yksin ajatuksieni kanssa. Itse olen sitä mieltä, että se, mitä sairaudet meille tuovat, miten ne vaikuttavat meihin ja mikä on sairauksien lopullinen piste, kuuluvat asioihin, mistä on hyvä puhua. On monia vakavia sairauksia, mistä puhutaan paljon. On myöskin monia vakavia sairauksia, mitkä jäävät pimentoon, eikä niistä puhuta julkisesti lainkaan.

Itsestäni tuntuu, että olen perinnöllisten sairauksien imuri. Minulla on autoimmuunisairauksia, kasvainsairaus, mikä on erityisen harvinainen. En tunne Suomessa kuin yhden henkilön, jolla on sama kasvainsairaus kuin minulla. Kyseinen sairaus loikkaa sukupolven ohi, eli edes eivät useimmat erikoistuneetkaan lääkäritkään tunne sairauttamme. Tämän vuoksi en saanut aikanaan minkäänlaista vastetta oireilleni, ennen kuin hengenlähtö oli liian lähellä. Viimeisin todettu sairauteni on myöskin harvinainen, n. 1000 suomalaista maksimissaan sairastaa tähän harvinaiseen ja erilaiseen muistisairauteen.  Kaikkia sairauksiani en yhdeltä istumalta ihan heti edes muista.

Suomalaisista löytyy taatusti monia kuolemaan johtavia sairauksia sairastavaa, mistä ainoastaan asianomaiset ja hoitava taho tietävät. On kuitenkin toivottavaa, että myös harvinaisemmat sairaudet tuotaisiin yleiseen tietoon. Kun potilas tietää oireet paremmin, kuin hoitava taho, on suurempi mahdollisuus siihen, että potilas leimataan ”luulosairaaksi”. Joskus mietin, kuinka paljon helpottaisi, jos lääkäreillä ja hoitajilla olisi hetki aikaa tutustua potilastietoihin, mitkä ovat saatavilla pienellä vaivalla. Kiireeseen ei saa vedota- Kyseessä on osaamattomuus ja saamattomuus, Jos asioista ei oteta selvää. On myös hyvä muistaa sana potilasturvallisuus.  Jos asiaa ei osaa tai ymmärrä, on hyvä muistaa, se ole tyhmä, joka kysyy. Jos asioita ei halua, eikä taitoa selvittää, se osoittaa välinpitämättömyyttä tai osaamattomuutta.

Potilaan oireet ja pitää aina ottaa huomioon ja olisi ehdottoman tärkeää poissulkea myös harvinaiset ja sitäkin harvinaisempien sairauksien mahdollisuus. 

Näillä ajatuksilla ilman kynsiä ja hampaita

ARTO HANNOLIN

 

 

maanantai, 16. heinäkuu 2018

SE ON PIENESTÄ KIINNI

Kuinka ihmisen elämässä kaikki voi olla todella pienestä kiinni. Olen joskus miettinyt asioiden merkitystä elämän jatkumossa. Olen kuullut sukutarinoitamme, ne ovat myös meidän jälkipolvien historiaa. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin.

Isoisäni isä elätti perhettään Iitin Perheniemessä. Hän teki erilaisia töitä elättääkseen perheensä. Tuomas toimitti mm. kyläsepän tehtäviä ja oli myös teurastaja. Elettiin vuotta 1918, Suomen kansallissodan vuonna. Isoisäni isä oli tuolloin 61-vuotias ja isoisäni 24-vuotias. Heille saapui valkoisten tunnusten kera vieraita, joiden hevoset kaipasivat kengitystä. He kysyivät talosta apua asiaan. Tuomas auttoi ja kengitti vieraiden hevoset. Varmasti ei olisi edes annettu muuta vaihtoehtoa.  Miehet maksoivat kengityksen ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Sana oli kiirinyt, että Tuomas oli auttanut valkoisia, kengittämällä heidän hevosensa. Myös punaiset olivat kuulleet asian ja tehneet ehdottomat johtopäätöksensä. Koskisen talo sai 17.4.1918 jälleen vieraita. tällä kertaa oli reen ohjaksissa punaiset aseineen.  Talosta otettiin mukaan aseilla uhaten Tuomas ja isoisäni Arvi. Kotiväki tiesi, kuten kyyditettävätkin, minne heitä oltiin viemässä, viimeiselle matkalleen. Voin kuvitella tuntemukset isoisovanhemmillani Tuomaksella ja Marja-vaimolla, kuten Arvillakin. Synkkä hevosmatka alkoi kohti Leirimäkeä, reilun parin kilometrin päähän.

Käännyttiin Leirimäen metsätielle ja Tuomas sanoi pojalleen, ainoa mahdollisuus on nyt, hyppää kyydistä ja juokse minkä jaloistasi pääset. Arvi pääsi huomaamatta pois kyydistä ja ryömi ojanpohjaa kohti vapautta. Jossain vaiheessa kyyditsijät huomasivat toisen ”vangin” paon. He ottivat aseet ja alkoivat ampumaan. Matka oli kuitenkin liian pitkä, eivätkä osuneet. Arvi pääsi metsään piiloon, eivätkä takaa-ajajat hänen peräänsä enää lähteneet.

Tuomakselle ei käynyt yhtä hyvin, hän joutui kaivamaan oman hautansa. Näin päättyi yhden perheenisän taival 61-vuotiaana, vain sen vuoksi, ettei hänelle annettu elämässä toisenlaista vaihtoehtoa.  Myöhemmin Tuomaksen maalliset jäänteet siirrettiin Iitin hautausmaalle, hänenkin nimensä, kuten monen muun nimi on kaiverrettu hautausmaan muistolaattaan.

En ole voinut olla miettimättä sitä, että isä ja poika olisivat molemmat saaneet saman kohtalon. Jos teloitusretki olisi päättynyt punaisten alkuperäisen suunnitelman mukaan en olisi kertomassa tätä sukutarinammeliittyvää tragediaa.

 Arvi meni naimisiin, isoäitini Martan kanssa. Heille syntyi 5 lasta, joista ensimmäinen menehtyi jo vauvana. Arvi jatkoi isänsä jalanjäljillä sepän töissä ja teurastajana, sekä tehden muita pientalollisen töitä ja hanttihommia elättääkseen perheensä.

Arvin maallinen taivallus päättyi 11.6.1960. Jos teloitusretki olisi päättynyt, kuten punaisten. Heidän perheestään on elossa vielä äitini 89v. ja enoni (kummisetäni) 87v.  Toki ei voi voi unohtaa lastenlapsia, lasten lastenlapsia, lastenlastenlastenlapsia jne. nykyään on jo lähes mahdotonta pitää lukua jälkipolvista.

Meillä oli viime viikonloppuna Perheniemessä serkkutapaaminen Perheniemessä. Arvin ja Martan kotitalo on vielä pystyssä, vaikkei olekaan tällä hetkellä asuinkäytössä. Minulla on ensimmäiset muistot Perheniemestä -50-60-luvun taitteesta. Harvakseltaan käyn tuolla. mutta joka kerta muistot herkistävät mielen.  Serkkutapaaminen oli erinomaisen hyvä, minullekin selvisi moni jo pimennossa oleva asia. Onneksi tarinat kulkevat kuitenkin sukujenkin sisällä sukupolvelta seuraavalle.

Niin kuin otsikko sanoo, ”Se on pienestä kiinni”. Itsekin tiedän sen, että aktiivisena ihmisenä, myös vaikuttajana, että olen elämässäni vaikuttanut lukemattoman suureen määrään ihmisiä eri yhteyksissä.  Joissain asioissa uskon jättäneeni oman kädenjäljen suureen ihmisryhmään, enkä ainoastaan suomessa, vaan ympäri maailmaa. Se on kuitenkin käänteistäkin, lukemattoman suuri määrä ihmisiä on jättänyt minuun kädenjälkensä ja tehnyt minusta sellaisen kuin olen nyt ja tässä. Olisiko maailma erilainen, jos isoisäni teloitus olisi toteutunut vuonna 17.4.1918. Kohtalon käsi on joskus rankka, eikä aina oikeudenmukainen.  

Itseäni on elämä opettanut, joskus kovallakin kädellä. Äitini puolelta uskon saaneeni kuitenkin jotain elämää suurempaa. Olen vuosikymmenien mittaan huomannut, että suvun tuolta puolen kumpuaa empaattisuus ja oikeudenmukaisuus. Isäni puolelta taas tulee se tulisuus ja ”sanaherkyys” En ole pettynyt näihin perintötekijöihini, ehkä pieni maltillisuus voisi joskus olla paikoillaan.  Minusta joko pidetään, tai sitten ei Se ei ole minun ongelmani. Olen onnekas, että olen tässä ja onnekas, siitä, että menneisyydessä on suvussa ollut selviytyjiä. Varmaan on tulevaisuudessakin.

Jokaisen meistä pitää muistaa se, ettei kukaan meistä ole täällä itsestäänselvyys.

 

ARTO HANNOLIN

(Tuomaksen pojan tyttären poika)