maanantai, 13. helmikuu 2017

SINISILMÄINEN, HYMYKUOPPAINEN, PELLAVAPÄÄ

Oli lauantai, syyskuun 22. vuonna 1956.  Seitsemän aikoihin aamulla. Tuona kyseisenä päivänä, maailmaan putkahti duunariperheen esikoispoika ja viimeinen neitsyt, päivää myöhemmin olisin ollut Vaaka. Vanhemmat miettivät nimeä. Isä ehdotti nimeä Arto, äidin mielestä nimi ei ollut sovelias sellaiselle rääpäleelle.  Uljas Ukko Mies, olisi ollut äidille mieleen.  Jos nimeksi tulisi Arto, hänestä täytyisi tulla iso ja vahva.  Koska silloin elämä ei tiennyt tarkoittiko äiti henkisesti, vai fyysisesti vahvaa. Elämä päätti suoda  molemmat vahvuudenlajit tulokkaalle, varmaan vaan ihan varmuuden vuoksi. Eli nimeksi tuli Arto,  rovasti Rosenqvistin kastamana.

 Liekö ensimmäisessä kotitalossa leijaillut jokin kohtalolla leikkivä, toiseen ihmiseen  siirtyvä karma. Oliko elämän omia päätöksiä määrätä miehen tulevaisuuden suunta. Elämäni ensimmäinen koti oli sama talo, missä asui ja vaikutti aikoinaan tunnettu vankien hyväntekijä, Matilda Wrede. Talo oli nimetty Wreden huvilaksi. Haagan kallioilla on kallioon upotettu myös hänen muistoksi nimilaatta, aikoinaan paikalla seisseen talon viereen. Wreden huvilan vieressä oli silloin ja on vieläkin talo, mitä kutsutaan Joel Lehtosen huvilaksi. Lapsuudenkaverini asunee ja omistanee yhä  kyseisen talon.

Wreden huvilan ajasta ei minulla ole muita muistoja, kuin mitä on kerrottu myöhäisemmässä elämässä. Talon edestä otettu lastenvaunukuva on silmiini osunut,. siitä paikasta on siis vähäinen muisto, mutta kuvamuisto kuitenkin.  Wreden huvila purettiin ja jäi historiaan ja sulkeutui silloisten Etelä-Haagalaisten muistojen mappiin. Huvilan kohdalle jäi aukea, missä Pappilanmäen ja pienen miehen  talon hieman vanhemmat muksut pelasivat kesäisin neljää maalia ja viettivät aikaansa. Tänä päivänäkään paikalla ei ole rakennusta, pieni viheralue ainoastaan.

 Ollessani  n.1 vuoden ikäinen, muutettiin  siihen aivan viereen, juuri rakennettuun, Luther Instituutin  kerrostaloon. Kaksi huonetta ja pieni keittiö oli asunnon koko. Tästä tuli perheemme koti  vajaaksi yhdeksäksi vuodeksi. Suoraan vastapäätä Haagan toria, mikä silloin oli vielä kivikkoinen röykkiö.

Isäni oli kosari eli talonmies. Osoitteemme oli seuraavat yhdeksän vuotta Kylänevantie 1. Isäni myös tuurasi Pappilanmäen talonmiehiä ja hän teki satunnaisia maalaus-, tapetointi- ja remonttihommia, äitimme huolehti rapunsiivoustöitä . Seurakunnan talo kun oli, oli siellä myös välillä erityisiä naapureita. Yksi naapuri jäi mieleen, nuorehko pappismies, John Wikströn, josta tuli myöhemmin arkipiispa.

Pienen miehen muistojen mapista löytyy murusia. Esimerkiksi silloin häiritsi suuresti oma ulkoinen olemus.   Oli vallassaan kamalaa, nuorelle miehen alulle, olla tätien mielestä söpö. Täti-ihmiset tykkäsivät suurista sinisistä silmistä, huomiota herättävistä hymykuopista ja vitivalkoisesta pellavatukasta. Tuntui että aina oli joku pörröttämässä tukkaa ja sanomassa, tuollaisen pojan minä haluaisin.

Nuori miehenalku oli kiltti, villi, arka, omapäinen, kiinnostunut kaikesta, varsinkin kielletyistä asioista. Kun meitä oli 7 sisarusta ja vanhimman ja nuorimpien välillä oli viikkoa vaille 10 vuotta ikäeroa, vain nuoremmille riitti se vanhempien isoin huomio. Sain siis jo alle kouluikäisestä puuhastella paljon ja ilman rajoja. Pyhäkoulua kävin Haagan kirkon tiloissa.

Naapuriimme, Sankaritielle,  rakennettiin kerrostalo, joka valmistui muistaakseni 1961. Siitä talosta löytyi ensimmäinen lapsuudenystäväni. Sankaritiellä, alle kouluikäisenä. Olin silloin 4- ja Risto 3-vuotias. Ripan kanssa käytiin esimerkiksi ostamassa "isälle"  aski pikku partneria. Oli ensimmäinen kokemus polttaa tupakkaa ja  vielä koko aski, yhteen menoon Ei tuo iskenyt nuoreen mieheen. Tupakkamiestä minusta ei koskaan tullut, sikareita kyllä polttelin. Aikuisiällä senkin nautinnon lopetin 51-vuotiaana. Savupommeja tehtiin filmirullista. Vespertiellä oli pieni rihkamakauppa, mistä saatiin ostettua koiranpommeja.

Ensimmäinen elämää suurempi suudelmani oli väistämätön, taisin olla 5- tai 6-vuotias. Siihen aikaan  pojalla oli kaksi suurta rakkautta. Eija asui puutalossa Sankaritiellä.  Arja asui Pappilanmäessä kerrostalossa Eijan kanssa kevyt huulipusu, eikä tuntunut miltään. Oli varmaan ylimainostettua touhua jo siihen aikaan.

Ensimmäisen kerran muistoissa tulee esille nykyinenkin aikuisiän luonne. Pelastusarmeijan kesäsiirtolassa leikittiin, isojen puolen kaveri meni ja rikkoi pienempänsä rakennelman. Siihen puolustamaan pienempää ja sain nyrkistä tuta, päin näköä. Kiusaajalle  tuli valvojan toimesta selkäsauna ja arestia. Minut  auttaja, vei paikattavaksi.  Varmaan tuokin kokemus asetti  tämän pienen miehen ensimmäisiä rakennuspalikoita kohdilleen. Hyvää kannattaa puolustaa. Se opettaa ajattelemaan muita, fyysiset napautukset  auttoivati vahvistumaan henkisesti.

Haagan aika oli kaiken kaikkiaan hyvien muistojen aikaa. Vanhimpana poikana sain myös tutustua ruumiilliseen kuritukseen, siitä on jäänyt myös katkeria muistoja. Pienelle pojankoltiaiselle silloin fyysinen kipu tuli tutuksi oman isän käden nahkaremmi, jopa solkipäänkin kautta.  Ehkäpä tuo henkinen kipu vieläkin ajoittain pulpahtaa esille. En voi tuosta olla katkera. Tottahan tuo kaikki kasvatti myös henkisesti vahvemmaksi. Loppupelissä vaikka olin vilkas, en kuitenkaan ollut ilkeä tai paha. Pikemminkin olin melkoisen arka, vaikka minusta sai silloin ja saa vieläkin toisenlaisen kuvan.  Piilottelin arkuuttani suurella suulla. Päätin kuitenkin jo aivan pienenä, jos joskus minulla on omia lapsia, en heitä tule koskaan ruumiillisesti kurittamaan. Enkä koskaan ole vitsaan tarttunutkaan, ei avutonta, pelokasta lasta saa pahoinpidellä. Siihen aikaan puhuttiin kurituksesta ja kurinpalautuksesta. Joka tapauksessa se oli pahoinpitelyä kaikessa julmuudessaan. Vanha sanonta hieman muunneltuna on hyvä muistaa: Joka vitsaan tarttuu, se vitsaan hukkuu. Pysyvä kunnioitus haetaan siis viisaudella, ei väkisin ja voimalla.

Yksi positiivinen asia oli urheilullinen intoni ja lahjakkuuteni. Ei minua kukaan innostanut eikä opettanut. Otin itse kiinni kaikesta mikä tuntui urheilullisen mukavalta hyvältä. Veikko Kankkonen, Timo Mäkinen, Pauli Nevala, siinä muutama ensimmäisistä idoleistani. Joskus pyysin isääni mukaan ja viemään johonkin urheiluseuraan, ei hänellä vaan koskaan ollut sellaiseen humpuukiin  aikaa.

Lastentarhaan en koskaan ei laitettu, koska äitini oli koko ajan kotona ja lähellä. Eihän tuo pikkumiehen elämää ainakaan rajoittanut. Muistan kuinka kierrettiin ympäri Etelä-Haagaa ristiin rastiin, siis me koltiaiset Ripa ja minä. Joskus mentiin jopa Ilmalaan asti. Haagan- ja Kivihaan kalliot oli varsinkin kesäisin ne seikkailupaikat. Lapsuudenkavereistani Tuuliaisen Julle asuu vieläkin Pappilanmäessä samassa asunnossa. Vileniuksen Leo jäi muistoihini, kuten  Aarnion Jukka , Malisen Heikkikin.

Minulla on nykyisinkin vielä kaveri, jota usein näen. Peter Sundmanin kanssa aloitettiin kansakoulun eka luokka yhdessä. Meillä on myös yhteinen kilpailu-urahistoria samassa lajissa. Samassa maajoukkueessa ollaan oltu MM- ja EM-kisoja myöten. Nykyisinkin, silloin tällöin meillä mukavia muistelutuokioita vanhoista ajoista.

Berta Hermansonin  vanha huvila oli Sankaritiellä iso huvila, pohjilla oli hoitamaton vanha puutarha. Kyseisessä talossa toimi myös lastentarha. 1960-luvulla muistaakseni ihan loppuvuosina, talo purettiin ja paikalle rakennettiin Berta Hermanssons minne- niminen vanhusten koti.

Kesäisin mentiin Haagan leikkikentälle päiväksi, sinne otettiin ruoka-astia mukaan. Siellä oli Helsingin kaupungin järjestämä paikka ja ruoka meille muksuille. Leikkikentällä oli useita opettajia ja paljon erilaisia leikkejä. Kentällä oli myös uima-allas lasten käytössä.

Talvisin hiihdettiin Maunulan majalle juomaan kuumat Viri-kaakaot vanhempien siskojeni kanssa. Luistelemaan opin Haagan urheilukentällä, luistimina oli hokkarit.

 Haagan kansakoulussa aloitin koulunkäyntini Koulu oli Steniuksentiellä. Samainen rakennus on vieläkin pystyssä, vanha kivitalo. Vanha  koulu, mistä ovat ensimmäiset lapsuusmuistot kouluajoilta. Opettajana toimi Tuulikki Holttinen. Koulusta tuli myöhemmillä vuosilla tietääkseni pelastusopisto. Meidän kansakoulumme siirtyi upouuteen koulurakennukseen, Isonevantielle, taisi olla vuosi 1964. Uuteen Haagan kansakouluun opettajaksi saimme kolmannella luokalla Johannes Ylikojolan. Englanti oli kansakoulujen uusi oppiaine,  siihen aineeseen sain tutustua ensimmäisten kansakoululaisten joukossa. Englannin opettajan nimenkin muistan, hän esitteli itsensä Missis Aalto.  Koulu jossain myöhäisemmässä vaiheessa sai nimen SYK. Koulua vastapäätä oli Haagan VPK ja Haagan urheilukenttä.  Koulun sivustaan saatiin upouusi kirjasto. Kirjastoon tutustuin tuolloin ja luin sieltä lainaamiani kirjoja intohimolla. Esimerkiksi tuolloin Kalevala kiinnosti kovastikin. 

Vanhassa koulussa ei meillä ollut veistoa, pojatkin tekivät käsitöitä. Kun pääsimme uuteen kouluun, saatiin upea veistosali ja oma veistonopettaja. Hammashoidoista huolehdittiin Pohjois-Haagassa, Tolarin koulun yhteydessä  olleessa kouluhammasklinikalla.

Haagan vuodet loppuivat minulta reilut 51 vuotta takaperin, tammikuun 1966 puolessa välissä. Ehkä joskus kirjoitan ajoista Haagan jälkeen. Kun joskus maailma potkii ja näyttää huonompaa puoltaan elämästä, voin ajaa auton parkkiin ja mennä vaan kävelemään ja fiilistelemään lapsuuden maisemieni sisälle,  ihan muuten vaan. Hetkeksi voin muuttua juuri siksi Artoksi, joka olin reilu puoli vuosisataa takaperin. En silloin osannut edes kuvitella, mikä minusta elämäni aikana tulee ja miten voin omalla tekemiselläni vaikuttaa äärettömän usean ihmisen elämään.

On tärkeää, että ihmisellä on juuret.  Minun juureni ovat Etelä-Haagassa. Juuret ovat Haagassa, itse puu on kasvanut monessa muussa paikassa, mutta juuret ratkaisevat. Vielä aikuisenakin on rikkaus että ei ole unohtanut menneisyyttään.  Niin kauan kuin elää, entinen menneisyys on joskus ollut oman elämän tulevaisuutta. Itse ainakin mietin, onko menneisyyteni tulevaisuus parempi, vai huonompi, kuin olin haaveillut. Joka tapauksessa menneisyyteni on ollut rikas, enkä antaisi yhtään kokemustani pois, vaikka silloin aikoinaan, se olisi ollut tuskaista kokea. Kaikki tämä on elämää, en edes sure isojakaan sairauksiani, ne ovat minun elämääni, joten ne ovat myös omia kokemuksiani.

Sydämessäni oma kolonsa jokaiselle hetkelle elämässäni. Jokainen kolo on yhtä tärkeä ja kuuluu kokonaisuuteen.  Juurista kasvaa se puu, minkä kasvuun kuluu koko yhden ihmisen elämä, kokonaisuus ratkaisee millainen .  Välillä siis vedän jonkin rasian muistojeni arkistoista. Näin tällä kertaa, toisella kertaa joku toinen muisto.

Arto Hannolin



torstai, 2. helmikuu 2017

Sairas terveen näköisessä kuoressa

Joskus naurattaa, joskus itkettää, joskus suututtaa, joskus vaan kysymyksen sivuuttaa. Ajatuksia joita taas tullut viime päivinä mieleen, eilen viimeksi.  Kipu- ja kohtalotoverit sairauksien myötä tietävät mistä puhun. Jos et näytä sairaalta, et voi olla sairas. Useimmiten kun kysytään kuinka voit, monelta kysymys tulee retorisena, eli ei odotetakaan vastausta. Kyllä tällaisen kysymyksen useimmiten tunnistaa. Vastaukseni on normaalisti, ihan hyvin.

Vastaus "ihan hyvin" voi pitää hyvinkin aivan mahdottoman paljon asioita sisällään.  Vastaus voi kertoa juuri sen hetken tilanteesta, on hetken tauko kivuista, tuskista, lisäkasvuista, hoidoista ja monesta muusta sairauksiin liittyvistä asioista. Vastaus voi siis olla aukottoman rehellinen vastauksen antajalle, kyseisessä tilanteessa. Vastaus voi myös kertoa siitä, ettei halua esittää lisävastauksia, jotka rassaavat vastaajan henkistä sisintä. Vastaus voi myöskin olla sellainen, ettei halua tai jaksa jostain syystä kertoa itsestään. Joskus vaan todellisuuden kertominen voi raastaa kertojan sielun syövereitä. Ei siis jaksa, ei kykene.

"Ihan hyvin" vastaus voi myöskin olla kertomatta yhtään mitään. Jos kysyjä tuntee ja osaa lukea vaikkapa minua oikein, kyllä moni asia kertoo enemmän kuin suullinen avautuminen asiasta.  Joku joskus kysyy "ihan hyvin" vastaukseni jälkeen, miten oikeasti jaksat ja voit. Silloin on hän ehkä nähnyt hieman pintaa syvemmälle. Silloinkin voin valikoivasti kertoa, mutta en aina silloinkaan kerro. Paljon siis riippuu siitä, tunnenko kysyjän tarpeeksi hyvin ja luotanko häneen satasella. Toiseen luottaminen on usein pääsylippu oven aukaisemiseen Ei suinkaan sisälle päästämiseen, siihen tarvitaan jo paljon enemmän.

Kaikki ei aina ole miltä näyttää. Minulla on paino tipahtanut korkeimmista kiloista 53 kg alaspäin, joista viimeisinä kuukausina parikymmentä kiloa. Ihmisiä tulee ja menee aktiivisessa elämässäni todella paljon vastaan. Osa ihmisistä jää vääjäämättä elämääni, osa katoaa kokonaan, joskus osa käy uudelleen elämässäni, kadotakseen uudelleen ja osa tulee takaisin jäädäkseen.

Ulkoinen muutokseni herättää lähes aina huomiota, josta saan myös kommentteja. Ei ole mitään harvinaista, ettei pitkään näkemättä ollut tuttuni sanoisi: "Vauuu, oletpa vetänyt itsesi timmiin kondikseen". Jos silloin kipujen ja jaksamisen kanssa on hyvä hetki, voin hieman avautua tilanteestani. Monasti kuitenkin tulen myös surulliseksi siitä, että näen toisesta, ettei edes ole harkinnut tätä todellista toista vaihtoehtoa. Painostani kun saan toisen mielestä hyvää palautetta, vastaan usein: "Painon tippuminen on hyvä asia, kunhan se tapahtuu oikeista syistä". Jos näin sanon, voin ehkä hieman raottaa ovea.

Ihmiset jotka taas tietävät viimeisten vuosien historiani, viimeksi heiltä odotan sitä kommenttia, minkä eilen viimeksi sain: "Upeaa nähdä sinut noin hyvässä kunnossa, olet saanut itsesi kuntoon". Ei se vaan näin mene. Minulla on menossa todella kovat päänsärkysarjat, mitkä taas kerran ovat kestäneet viikkotolkulla. Helpottavista hetkistä ei etukäteen tiedä, koskaan kivut eivät kokonaan poistu ja helpommat hetket voivat kestää pienestä hetkestä ehkä maksimissaan 1½-2 viikkoa. Tämä on elämässäni jo eliittiä, jos ei muut sairaudet sitten väliaikoina kiusaa.Tuo äskeinen kommentti tuli ihmiseltä, joka tietää sairauteni ja tietää, että tulen kantamaan sairauttani lopun ikääni.

Jos hymyilen moikatessa ja sanon ystävällisen sanan, se ei tarkoita todellakaan sitä, että olisin parantunut. Tuolloinhan lääkäreitäkään ei enää tarvittaisi, kun hymyilet ja puhut mukavia, olet terve ihminen. Toisaalta välillä tuntuu siltä, että joskus myös potilasta katsotaan juuri noilla perusteilla. Kaverin kommenttiin sen verran vielä sen verran, minulla ainakin tulee joskus moisista  kommenteista paha mieli ja suuttumuskin. Tällaiset kommentit laittavat siis minut ainakin miettimään, kenelle kerron ja mitä kerron.

Itse tapaan paljon ihmisiä, jotka kertovat minulle asioita, joita ei muille haluta kertoa. Useimmat näistä ihmisistä tietävät tilanteeni ja tietävät paljon minun vastoinkäymisistäni. Omista asioista kerron "lajitovereille" paljon itsestäni, mutta se mitä muut itsestään kertovat, kuuluvat omaan pieneen tallelokeroni sopukkaan. Sopukan nimi on luottamus. Toisen asioista ei huudella, jollei hän ole nimenomaisesti antanut siihen pyytämättäni suostumustaan.

Moni meistä on aluksi varovainen kertoessaan sairauksistaan ja tuntemuksistaan muille. Olen myös sen havainnut, että alkuvaiheessa tulee avauduttua sairauksistaan isommalle yleisölle helpommin. Mitä pidempään sairaus vie mennessään, alkaa se vaihe, milloin alkaa valikoimaan kelle kertoo ja mitä kertoo.

Kun on päässyt sairauksiensa ja kipujensa kanssa sinuksi, silloin on valmis henkisesti saamaan paremman elämän. Henkinen toipuminen on usein kroonis-sairailla se ainoa selviytymiskeino jatkaa elämää niin tasapainoisesti, kuin vaan on mahdollista.

Sairaan näköinen ei siis aina ole sairas ja terveen näköinen ei siis myöskään aina ole terve. Sen minkä silmä näkee, siihen ei aina ole uskominen. Sen minkä korva kuulee, on kuulijan korvassa ja  useimmiten siis mitä korva haluaa kuulla on kuulijan totuus. Miltä näytät ei siis aina kerro koko totuutta toiselle, toiselle taas kertoo... kerronko minä tai sinä loput totuudesta, se jää arvoitukseksi, sen päättää kertoja. Ei omasta elämästään tarvitse muiden tietää kuin se, minkä itse kertoo. Loput muuttuu legendaksi.


Arto Hannolin


sunnuntai, 29. tammikuu 2017

ELÄMÄNI PÄÄASIA

Ihminen, jolle asiat lähtevät selkäytimestä

Pohjoisen ystäväni kanssa on meillä yhteinen sanaleikki. Hänellä kaikki lähtee selkäytimestä ja minullehan se on pääasia. On hyvä oppia olemaan huumorintajuinen ihminen, kun asioita on vaan sattunut elämän karikoissa. Musta huumori on monessa murheessa lyömäase, mutta monessa murheessa myös pelastavaa ja ajatuksia  herättävää. Ystäväni elämä jatkuu positiivisella asenteella, vaikka hänen liikkuminen onkin sidottuna pyörätuoliin Hän kuuluu arvokategoriassani ryhmään, maailman positiivisimmat ihmiset. Hän sairastui jo nuorena sairauteen, joka sananmukaisesti vei häneltä jalat alta. 

2015 kesällä tapasimme Validiassa. Olimme sopineet treffit Validian ala-aulaan.   Odottelin aulassa häntä ja kun hissin ovi aukeni, näin aurinkoisen ihmisen, joka katsoi minua, suu hymyssä kysyen: Oletko se sinä Arto , oletko sinä siinä ja elävänä ? Hän oli silmin nähden liikuttunut ja oli odottanut tapaamistamme. Ystäväni olemus loisti positiivisuutta, laitoin muistojeni lokeroihin hänen ilmeensä ja hymyilevän persoonansa. Meillä oli aivan mahtava kahvilatapaaminen.  Hänen kohdallaan asiat siis lähtevät nimenomaan selkäytimestä Tuo mahtava positiivisuus kuuluu mahtavan asenteen omistavalle ihmiselle.

Ihminen, jolle elämä on pääasia

Minulta löydettiin muutama vuosi takaperin kasvain aivolisäkkeestä (Makro Adenooma). Isolta mieheltä löydettiin iso kasvain, näin sen varmaan kuuluikin mennä. Kasvaimen myötävaikutuksella, leikkauksen jälkimainingeissa, sairastuin Hortoniin, josta sain uskollisen kaverin loppuelämäkseni. Tämä kaveri sitoutui olemaan joka hetki kanssani lopun elämääni. Siis kaverin joka ei koskaan halua minusta erota, tätähän se ystävyys on.

Nykyään elämäni on pääasia, jonka ehdoilla minun on elettävä.  Pää on ihmiselle elinehto. Oma pää on se, jonka kanssa on ihmisen hyvä olla kanssa sinut. Jos joku sattuu kysymään, vaikkapa yrittäen olla ilkeä, onko sinulla päässä vikaa. Voin hymyssä suin vastata, kyllä on ja oikein lääketieteellisestikin todettuna.

Sanotaan että rajoitteet löytyvät vain omasta päästä. Kohdallani asia pitää paikkansa, ainakin osittain. Päänsairaudet rajoittavat paljonkin elämääni. Olen joutunut paljosta luopumaan, mutta kuitenkaan rehellisesti voi sanoa luopuneeni mistään. Päin vastoin, eräällä lailla koko elämäni on valmistanut minua jo alusta alkaen, tähän nykyiseen elämääni. Elämähän on kuin korttipakka, huonot kortit voi seuraavassa pelissä muuttua joko huonommiksi, tai paremmiksi.

Se ei aikanaan riittänyt, että jalat vietiin alta kuullessani kasvaimesta. Silloin itkin oman itkuni, myös silloin alkoi mieli saman tien toipumaan mielenjärkytyksestä. Seuraavaksi tuli Horton, eli sarjoittainen päänsärky. Tämän sairauden kanssa on ollut omat ongelmansa, mutta olen paiskannut tämänkin sairauteni kanssa kättä kumppanuuden merkiksi.

Kuten sanoin, en ole joutunut luopumaan mistään, ainakaan henkisellä tasolla. Fyysisellä tasolla kylläkin on tullut aika miettiä asioita. Elämässäni on nykyään valtaosa vanhoista harrastuksista mukana, muotoaan muuttaneena, mutta mukana kuitenkin. Urheilun tekeminen niin kotimaassa, kuin muuallakin maailmassa. Muissa tehtävissä olen nyt keskittynyt itse kokonaisuuteen, en pelkästään omaan pakertamiseen.  Voin olla ylpeä, tai ainakin onnellinen asioista joita  en uskonut koskaan saavani kokea.

Pääasioita on elämään tullut kohdallani paljonkin lisää. Olen saanut, en siis joutunut, vaan saanut tutustua aivan uuteen maailmaan. Jos joku olisi minulle reilu kymmenen vuotta sitten sanonut, että saan (taaskaan en joutunut, vaan saan) olla mukana ja vaikkapa auttamassa, vaikuttamassa ja omalla tavallani tukemassa, maailman ihanimpia ihmisiä. Ihmisiä jotka taistelevat sairauksiensa ja murheittensa kanssa, usein jaksamisen äärirajoilla.  

Pääasia on myös huolehtia omasta jaksamisesta. Tämä tuntuu joskus elämäni suurimmalta haasteelta. Kirjoitan paljon, monen mielestä kirjoitan myös paljon hyviä, voimaannuttavia asioita. Kirjoitan paljon omasta elämästäni, elämä, jonka tulisi olla minulle se kaikista tutuin. Kun vesiputkeen tulee tukos, on tukos aukaistava, jotta saisi veden esteettä virtaamaan tarvittaessa. Jos tukosta ei aukaisen ajoissa, voi tulla isompiakin ongelmia. Minulla on ajan virrassa rakentunut sisälle erilaisia "putkenavaajia". Harrastuksiksi niitä moni voisi kutsua, itse usein käytän sanoja omaehtoinen terapia. Tämä terapia kohdallani on usein tekeminen, esimerkiksi liikkuminen.

Olen joskus, jo aikojen alussa, oppinut kirjoittamaan kaikenlaista. Aikanaan kun aloittelin, oli outoa nähdä oma kirjoituksensa painettuna lehdessä. Varmaan sama tunne, kuin kuulla ensimmäisen kerran oma ääni mikrofonin kautta kovaäänisestä, en nyt ihan ensimmäisenä sitäkään ääntä omaksi tunnistanut.

Oma ääni, oma kirjoitus, molemmissa on paljon samaa. Julkaistu kirjoitus ja mikrofoniin sanotut sanat, ne ovat ikuistettu. Toinen häviää kaikuna ilmaan, mutta vaikutus säilyy kuulijallaan. Pakittaa ei voi, selitykset saavat aikaan epäilyjä puhujan osaamisesta. Näin myös julkaistuissa teksteissä. On hyvä muistaa, puhut tai kirjoitat, pääasia on pääasia. Kannattaa siis miettiä, mikä on oma pääasia, kannattaa siis antaa ajatuksen tulla harkinnan kautta, ei suoraan tokaisten. Kun kerran menee uskottavuus ja saa tietyn maineen, voi se oma pääasia kadota ja esille tulee joku aivan toinen, erilainen ajatus.

Ajatellaan asioita lämmöllä, muut huomioon ottaen. Tehdään pääasioista pääasioita siten, että ne lähtevät selkäytimestä.

Arto Hannolin

perjantai, 27. tammikuu 2017

Elämäni enkelit ja demonit

Rakastan suomalaista laulun riimitystä, kuinka moni oikeastaan ajattelee taitavien sanoitusten nerokkuutta. Suomi on rikas kieli, asiat voi tuoda julki todella monella tavalla. Meillä on näitä sanoituksien neroja ollut siitä lähtien, kun kansanlaulut keksittiin. Itse olen kokenut koskettavia hetkiä, keskittyessäni sanoituksiin. Oikein osuva sanoitus saa joskus kyyneleet silmiin, vielä kun se sattuu osuvasti omaan elämäntilanteeseen. Mietin miten sanoitukset on vaikuttaneet elämääni, varmaan enemmän kuin osaan arvatakaan.

Itse pidän erilaisista sanakiemuroista ja kirjoittaessani puntaroin tarkkaan, miten saisin tuotua itseäni ymmärretysti julki. Haluan kirjoittaa, ettei tekstini loukkaisi ketään, paitsi jos en itse halua näpäyttää. Jos haluan näpäyttää, ei lukijan tarvitse heti ymmärtää tarkoitusperiä. Ymmärrys  voi paljonkin myöhemmin iskeä tajuntaan, tai sitten ei. Jos iskee, olen saavuttanut yhden tavoitteen. Kirjoittamisen taito on myös kirjoittaa asiat siten, että halutessa, toinen joutuu miettimään pohjimmaista ajatusta. Puhuessa ei aina ehdi puntaroimaan kaikkea, mikä tuottaa haluttua lopputulosta. Kirjoittaessa voi lukea tekstin, sen jälkeen antaa sen seistä vaikkapa "yön yli". Useimmiten tämä onkin hyvä toiminta tapa, koska silloin vielä kerran lukiessa tekstin, huomaa ja ajattelee asiat usein toisen ihmisen näkökulmasta. Tekstiä voi siis helposti vielä muokata. Joskus ei kirjoitusta  aloittaessa ole aavistustakaan mitä tekstiä itse tuottaa.

Monasti huomaan että tuijotan tyhjää paperia/ruutua vaikka kuinka kauan.... mietin...mietin ja mietin... sitten tulee ensimmäinen sana ja sanoja alkaa tulla solkenaan. Lopputulos usein yllättää itsenikin, kuitenkin minulle riittää se, että olen itse tyytyväinen lopputulokseen ja kokonaisuuteen, enkä joudu kirjoittamaan pakonomaisesti. En riimittele, taitoni ei siihen riitä. Kuitenkin riimittelen asioita omalla tyylilläni ja pyrin antamaan tätä kautta ajattelemisen aihetta lukijoilleni. Todella usein saankin haluamani palautteen. Henkisesti paras palaute on sitä, että lukijani kertoo sisäistäneensä itsensä tekstiini. Silloin tiedän, että olen voinut antaa pienen osan elämästäni myös jollekin toiselle, ehkä juuri sitä kaipaavalle lähimmäiselle.

Mennäkseni takaisin näihin sananikkareihin, arvostan siis heidän sanankäyttöään todella paljon. He ovat olleet ja ovat ammatti-ihmisiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Monelle olen jopa kade, heidän kynäilytaidoistaan. Nämä asiat tulivat mieleen Miljoonasateen Heikki Salon nerokkaissa sanavalinnoissa tässä nimenomaisessa runossa. Kappale "Enkeleitä, onko heitä" kertoo pienen ihmisen ongelman synnyn ja syvyyden. Kuinka äidin lapselle luoma mielikuva, muuttuu elämän pyörteiden viedessä virtaa eteenpäin. Lopulliseen ratkaisuun asti tarina ei mene, mutta ajatuksen alku onkin se ratkaiseva. Kuinka pienestä, tällä kertaa pienen lapsen maitomukista, saa elämää koskettavan tarinan.

 

Enkeleitä onko heitä

 (San.Heikki Salo)

 

Kun olin lapsi äitini neuvoi

juo poika mukisi tyhjäksi

niin sen pohjassa nähdä saat

lentävän ihanan enkelin

 

Vain luoja tietää nyt kuinka monta

lasia pohjaan mä oon litkinyt

eikä vielä enkeli yksikään

sieltä lentoon oo lähtenyt

 

Enkeleitä onko heitä

sitä vieläkään tiedä en

mä kuljen kapakasta kapakkaan

ja tuopin pohjia katselen

 

Enkeleitä onko heitä

sen milloin mä tietää saan

vain piruja ja perkeleitä

juoppo onkii lasistaan

 

Voi olla jokainen meistä enkeli

saarnas rippikoulussa pappi

kun vain antaa toiselle lohtua

ja antaa rakkautta tarpeeksi

 

No, näillä kulmilla asuu yks kerubi

se antaa pintaa jos hintaa saa

mutta sekään ei enää välitä

kun aamu konkurssiin sut julistaa

 

Enkeleitä onko heitä

sitä vieläkään tiedä en

mä kuljen kapakasta kapakkaan

ja tuopin pohjia katselen

 

Enkeleitä onko heitä

sen milloin mä tietää saan

vain piruja ja perkeleitä

juoppo onkii lasistaan

 

Kun siis ajatellaan, voisin vaikka itse olla tarinan päätähti, kuten useimmat meistä. Ainakin minulla oli aikoinaan oma vastaavanlainen tarina nuorena miehenalkuna. Silloin vielä opettelin elämääni ja selviytymään myös henkisellä puolella, kiertämällä elämän kuoppia, niissä pahemmin kompuroimatta. Kompurointeja tuli, mutta jokaisesta kompuroinnista jäi järjen hitunen tulevaan loppuelämääni. Joskus on vaan hierottava muistinystyröitä peilinkin edessä, että, ettei unohda kaikkea oppimaansa. Kompuroinnit kuuluvat elämään, niitä tulee vieläkin, vaikka elämää ja kokemusta on kerääntynyt, ei näistä vaan eroon pääse, enkä tahdokaan. Jos en kompuroisi, en olisi enää valmis oppimaan mitään uutta elämästä. Olen joutunut aivan itse, kenenkään auttamatta ja joskus jonkun toisen tukemanakin, itse päättämään mille raiteelle elämäni haluan. Suuntaa antoivat vastoinkäymiset, milloin itse jouduin valitsemaan asian, otanko opikseni, vaiko vaivun itsesääliin ja surkutteluun. Varmaan jokaisella meistä on ollut elämässämme, se oma lasin pohja ja tulee olemaankin, vaikka ihmisiä olisi kuinka ja paljon ympärillä. Siis sellainen yksinäisyyden sellainen tunne, ettei kukaan voi auttaa. Lasin pohja olisi ollut silloin se luonnollisen helppo valinta. Pienikin asia, vaikka vain sana voi sisältää ajatuksen siemenen, jostain muustakin.

 

Ei minun tarinani ole erilainen, kuin muidenkaan tarina. Jokaisen tarina elämästä on kuitenkin erilainen tarina, kuin kenenkään muun tarina. Pitkässä parisuhteessa. missä sanotaan, että elämä on kasvattanut kaksi ihmistä yhteen, on kaksi aivan erilaista tarinaa. Useimmissa tarinoissa on yhteneväisyyksiä toisen ihmisen tarinaan aivan varmasti. Ratkaisut, joka ikinen siis, on jokaiselle omanlaisensa. Tämä on ihmiselämän rikkautta parhaimmillaan, joskus myös pahimmillaan. Valinta voi ratkaista lopputuloksen, mutta ei onneksi aina. Se mahdollisuus mikä meille annetaan, sen mahdollisuuden jokainen meistä käyttää asetettujen rajojen, joskus ilman rajoja, omalla tavallaan.

 

Olen itseni kohdalla tullut siihen lopputulokseen, että olen ollut onnekas elämässäni. Kokonaisuudessaan olen varmaan monellakin lailla käynyt kivikkoisemman polun, kuin ihminen keskimäärin. Haaveita ei lapsena ollut paljoakaan tulevaisuuden varalle asetettu. Joka ikisen askelman olen itse etsinyt, joka ikisen harha-askeleeni jonka olen läpikäynyt, on opettanut varomaan ainakin jotakin. Kuitenkin kun onnistumiset antavat hyvän olon tunteen hetkeksi, epäonnistumiset kasvattavat kestämään koko elämän epäonnistumiset, kunhan muistaa sen, minkä on läpikäynyt.

 

Päivän ajatuksiin siis tällä kertaa auttoi, yksi sanankäytön mestareista, Heikki Salo. Hänen sanoituksensa on monenkin ajatuksen arvoinen. Jos olet elämässä onnistunut, olet kohdannut niin enkeleitä, kuin demojakin ja kaikkea siltä väliltä.

 

Kiitos että jaksoitte lukea ajatuksiani tälläkin kertaa.

 

Arto Hannolin

 

keskiviikko, 11. tammikuu 2017

Kun ei jaksa, kun on jaksettava

Kun on polttanut itsensä loppuun, silloin syy oli monista syistä kasaantunut elämän suuruinen patti. Asiat kasaantuivat ja virtaus tukkeutui, jos tukkeumaan ei ole ajoissa osannut varautua. Joskus tuntuu, että elämä on kuin viemäri. Jos et pidä poistoputkistoa kunnossa, se ensin tukkeutuu ja lopulta voi rikkoutua. Tukkeumat on helpompi ja vaikkakin välillä vaikea korjata. Joskus on siis hyvä tehdä ajoissa tämä putkiremontti. Usein varoitan muita ottamasta liikaa ja enempää itselleen, kuin takuuvarmasti jaksaa kantaa. Itse yritän heittää jarrua päälle ajoissa, joskus kyllä menee ihan viime tippaan.  Kokemistani sairauksista olen pitänyt masennustani kaikkein raastavimpana. Tuo sairaus opetti paljon elämästä ja elämän raadollisuudesta.

Aika vierii ja elämän edetessä tulee uusia ilon hetkiä, mutta myös koettelemuksia eteen. Silloin on nautittava, kun annetaan mahdollisuus. Koettelemukset taas on niitä arjen välttämättömyyksiä, jotka myös helposti murentavat mieltä. En koskaan ole ajatellut sitä, että osaisin ja saisin olla se huoleton veikko, joka selviää tilanteesta, kuin tilanteesta ilman kolhuja. Päin vastoin, kolhuja tulee koko ajan. Välillä tuntuu siltä, että olen töissä elämän kolhutehtaalla kolhumestarina. Jonkunhan on ne testikolhutkin koettava. Palkkana kaikesta elämänkokemusta, ilman rahallista korvausta. Teen siis iloisesti hyväntekeväisyystyötä, jakamalla muille tietoa vaikutuksista. Joskus vielä tässä iässä haluaisin päästä oikeasti eläkkeelle, muistelematta vanhaa tointani ilman sarvia ja hampaita.

Kun kolhuja tulee yhdestä suunnasta ja ne paikataan, se on helppoa. Kun kolhuja alkaa tulla monelta taholta, se vaatii jo tietyissä tapauksissa  muidenkin osaamista.  Itse olen miettinyt omaa jaksamistani ihan siltä kantilta, minkälaista vastetta olen saanut sairauksieni hoidossa ja seurannassa.  Kun kyseessä on kasvainsairaus, joka kuuluu ryhmään erittäin harvinainen, ei oikein kukaan tiedä ja osaa asiasta mitään. Tunnen Suomesta vain yhden "lajikaverin", häneltä saan vaikeisiin kysymyksiin parhaat vastaukset. Hänellä oli aikoinaan hankalampi tilanne kuin minulla, 12 vuotta hän sairasti, ennen kuin minä tulin hänelle vastaan erään kirjoitukseni muodossa. Meillä monessa oheissairaudessa myöskin on huomattavia yhteneväisyyksiä, mistä hoitavat tahot voisivat oppia enemmän yhteistyötä tekemällä.

Aikanaan  kun ensimmäiset oireet kasvainsairaudestani alkoivat, alkoi elämässä uusi uskottavuuden oppitunti. Näin jälkeenpäin olen oppinutkin asioita, joita en toivoisi enää vastaantulevan kohdalleni. Esimerkiksi opin sen, että minun kuuluisi tietää asioista jo etukäteen enemmän kuin paljon. Oireista kerroin ja sain aina suoran vastauksen. Ensimmäisen tajuttomuuskohtauksen jälkeen, olisi pitänyt vaatia se toinenkin mielipide. Viimeisen tajuttomuuskohtaukseni jälkeen ei enää tarvinnut toista mielipidettä pyytää, silloin asia otettiin tosissaan.

Kaiken jälkeen olen käynyt läpi kasvainleikkauksen, sädehoidot, estolääkekokeiluja, korvaavia lääkehoitoja, uusia sairauksia. Olen myös saanut rinnakkaiselämän ja tutustunut ihmisiin, joiden elämään olen päässyt tutustumaan sairauksien myötä. Tämä elämä on monasti raskasta, mutta samalla hyvässä mielessä henkisesti rikasta ja itsellenikin terapeuttista.

Viime keväästä lähtien on tapahtunut paljon erilaisia asioita. Nykyään muistelen aikaa, jolloin alkoivat  nuo oireet masennukseen viittaavasta sairaudesta nousta pinnalle. Silloin oli tilanne toinen ja se erilaista ja syytkin olivat silloin toiset. Vääjäämättä kuitenkin on terveydessäni tullut taas niin sanotusti selittämättömiä asioita vastaan. Reilu puoli vuotta sitten minulla alkoi esiintyä käsittämättömiä nenäverenvuotoja. Kaksi kertaa suonet poltettiin  ja kolmannella kerralla laitettiin verkko. Tuon kerran jälkeen nuo vuodot loppuivat. Kuitenkin noiden tapahtumien jälkeen alkoi painoni laskea. En ole kamalasti saanut vastetta lääkäreiden puolelta, olen jotenkin taas alkanut ajattelemaan, ollaanko tilanteessa nimeltä alkupiste. Viimein minulle luvattiin, että asiat tutkitaan. Paino tippui yli 20 kiloa. Kun laskee vielä kasvainsairauteni alkupainon ja aiemman , entisenä voimailijan kropan, kaiken kaikkiaan korkeimmasta painosta on saldona -53 kiloa.

Kun kroppa reagoi, silloin se antaa omia merkkejään kantajalleen, minulla esimerkiksi jatkuva väsymystila, vapinakohtaukset stressitilanteissa, ajoittaiset huimaukset, tuo mainitsemani laihtuminen, keskittymiskyvyn huononeminen asioissa, jotka tuntuvat ajatuksilleni vieraita, nimimuistin huononeminen ja paljon muutakin.

Olen tottunut tekemään aina ja paljon, nyt on vastaan tullut ajatus, enkö hallitsekaan omaa tekemisen määrää. Kyllä varmaan hallitsekin, mutta jarruja on pakko välillä painaa isolla jalalla. Välillä on aika tehdä asioita, jotka auttavat jaksamaan. En minä muita asioita tekemättä jätä, mutta maltin yritän taas muistaa pitää maltin mukana. Pitää muistaa siirtää itselleni toissijaiset asiat mahdollisuuksien myötä syrjään.

Itse yritän ymmärtää kanssaihmisiä ja heidän ratkaisujaan elämässä. On kuitenkin tehtävä myös omia ratkaisuja silloin kun ei vaan jaksa ja kun vaan on jaksettava. Välttämättä ratkaisuni eivät aina miellytä jokaista, se ei sitten enää olekaan minun ongelmani, vaan sen, joka ei osaa sisäistää juuri minun elämäntilannettani. Ystävät minua ymmärtävät, ymmärrätkö juuri sinä.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa, jospa taas jossain vaiheessa taas iloisemmilla ajatuksilla.


Arto Hannolin