lauantai, 17. elokuu 2019

KAUNIS HILJAISUUS

Laitoin kuulokkeet korviin, avasin koneen ajatuksena päästä omaan maailmaani ilman häiriötekijöitä. Klikkasin YouTuben päälle, ensimmäisenä tuli eteen Kaija Koon kappaleen: ”Niin kaunis on hiljaisuus”. Automaattinen iskelmähaku ja seuraava kappaleen ”Enkeleitä toisillemme”. Melankoliaako tämä päivä on?  Samanlainen päivä kuin viime aikoina muutkin päivät. Kyllä alakuloisuus on vallitseva mieliala tällä hetkellä. On aikaa miettiä asioita ja elämää. Joskus aurinko säteilee, silloin ajatukset juoksevat iloisena purona solisten omaan jouhevaan tahtiinsa. Joskus tummat pilvet ahtautuvat elämääni, nyt on juuri sellainen hetki.

Musiikki on jo nuoresta asti ollut minulle eräänlainen todellisuuden harava. Haravoidessa erottuvat roskat ja siloisempi maapohja. Musiikki toimii elämän siloittajana. Tässä kirjoittaessani, päivittäin kasvavissa kivuissani, saan musiikista sisäistä rauhaa. Saadessani tuon rauhan, selviydyn sekä fyysisistä ja henkisistä kivuista, sekä tuskista. Varsinkin koskettavista sanoituksista löytyy yllättävän paljon voimaannuttavia elementtejä elämän kolhuisella polulla. En minä sentään itsesääliin vaivu.

Etsin usein lauluista sanallista sisältöä ja sanoman tarkoitusta. Kuulokkeet korvissa, läppäri edessäni, kotimaisia elämää suurempia haaveita. Tuo on monelle mitään sanomatonta sanan helinää, minulle se monen kynäntaitajan saavutuksia riimityksineen. Lauletun musiikin tarkoitus on antaa kuulijalle omanlaisiaan elämyksiä, minä haikailen niistä tavalla tai toisella koskettavia tarinoita.

Mietin tarinaa kappaleesta ”Niin kaunis on hiljaisuus” sanoja. Tarina kertoo nuoresta sotilaasta, joka kirjoittaa rakkaalleen.

Sotilas tuntematon kulkee
Ei muista mutta tuntee
Aamulla tulimeren
Kuumilla aalloilla keinuneen
Juurelle puun hän istuu
Kuvaa tyttönsä katselemaan
Silmiä se kirvelee
Kun on nähnyt  liikaa
Mutta enemmän se koskee
Kun kotiin kirjoittaa
Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa
Hänelle kerrottiin ett kotiin
Kohta kuljetaan kuka ties
Mutta…

Jos joku moittii tällaista lyriikkaa, voi itse vapaasti kirjoittaa koskettavampaa tekstiä, jos uskoo osaavansa.

Minulle kuitenkin on tällä hetkellä sana ”Hiljaisuus”, sitä kaipaan usein elämässäni. Kaipaan yksinäisyyttä silloin, kun sitä ei ole tarjolla. Kaipaan yksinoloa sairauksissani, en ainakaan muiden myötätuntoa enkä varsinkaan sääliä.

Kirjoittaessani ja puhuessani omista kivuistani. Tämän hetken fyysiststä kivuista kiroan sisäisesti selkääni. Vanha vaiva, mutta uskollisesti seurannut minua jo nuorukaisesta asti. On taas se hetki, kun selkä ei tahdo kestää istumista, makaamista, ylösnousemista, kävelemistä, ei pienintäkään liikettä. Onneksi urheilu-uraltani on jäämistönä tukeva voimanostovyö. Sen laittaessani vyötärölleni voin jollain lailla liikkua.  Mielessäni soi Froikkareiden ”Mustelmilla” kertosäe:

Voi tuijottaa tyhjään, voi raivosta juopua,

huutaa mitä sillä on väliä ja luopua,

mut se ei hyödytä, jos muuta ei.

Viha heikentää sydämistä voimakkaimmankin,

ja ennen kuin huomaat, olet itsesi vanki,

murheittesi kahleilla kytkettynä katkeruuteen.

……….

Ei pitkä se pudotus, oo varmastikaan, marmori portailta katuojan likaan,

siitä mustelmasi muistuttavat vain mihin menetkään.

Pekka Myllykoski herätti varmasti monenlaisia tunteita. Rankka elämäntyyli. kuitenkin lääkäriksi itsensä lukenut. Sanoittajana tämän tyylin musiikille hän oli aivan ylivertainen.

 

Itse kuuntelen monenlaista musiikkia, annan kaikelle mahdollisuuden. On hyvä muistaa, että meillä jokaisella on omanlaisensa musiikkimaku. Niin kuin alussa sanoin, tänään ja viime aikoina ollut alavireinen olo, jospa syksy toisi aurinkoa enemmän ajatuksiinkin.

Tänään niin kuin usein aiemminkin on tullut olo, että jonnekin on purettava itseään. minulle tämä on keino ja terapiaa. Näin olen näissä blogeissani tehnyt jo 99 kertaa aiemminkin. Itselleni tämä kirjoitus on eräänlainen juhlanumero. Parin kuukauden päästä 5 vuotta olen tätä terapiamuotoa tehnyt ja tämä kirjoitus on NRO 100.

 

Karhukuningas

Vuodatus.net

Arto Hannolin

 

torstai, 8. elokuu 2019

Minullakin on joskus lupa olla surullinen

Uskon omaan suojelusenkeliin, kutsun sitä KV:ksi

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,

niin pitkä on matka, ei kotia näy,

vaan ihana enkeli vierellä käy.

Viimeisen viiden vuoden aikana on kohdallani maailma mullistunut täydellisesti. Neljänkymmenen vuoden aikana on minulle ollut henkisenä pakopaikkana, pieni mökki keskellä hiljaista, mutta elämää vilisevää korpea, järven rannalla. Paikkaa ei löydä kukaan muu, kuin paikan tunteva ”matkaaja”. Joskus vietettiin kaikki lomat tuolla, siis keskellä ei mitään, mutta keskellä kaikkea mistä ihminen voi imeä hyvää ja sisäistä rauhaa itseensä.

Viisi vuotta sitten, kun terveys meni, käyntikerrat tuntuivat jäävän vähemmille kerroille, vihdoin kokonaan pois. Ei kyennyt käymään rakkaassa paikassa. Alkuvuosina en uskonut jaksavani suorittaa edes pakollisia, jokavuotisia raivauksia ja mökin vuotiskunnostuksia. Kuitenkin olen kerran kesässä, näidenkin vuosien aikana käynyt paikat tarkistamassa. Suru on tullut puseroon, kun on jäänyt niin paljon asioita hoitamatta, omien terveysrajoitteiden vuoksi.

Pari viikkoa sitten tein päätöksen, että ainakin viikoksi on mentävä tuonne, keskelle ei mitään ja keskelle kaikkea. Päätin nauttia rauhasta, kuten ennenkin. Ensimmäinen ilta ja yö muistutti minua monista asioista. Miksi etsin rauhaa sieltä, mistä itse tiedän rauhan löytyvän.

Ensimmäinen yö antoi paljon!

Kuuntelen metsän yöllisiä ääniä.

Kuuntelen järven yöllistä, hiljaista liplatusta.

Kuuntelen yöllistä metsää ja sen huminaa.

Kuulen hiljaisuuden, kuulen henkisen rauhani palaavan.

Kuulen kuikan ääntelyä yöllisellä järvellä. Kuulen joutsenten lentoon lähdön. Kuulen aisteillani jopa sen, miltä kesäinen luonto tuoksuu sisimmissäni, hiljaisuuden tuoksua.

Tunnen oman pienuuteni, tunnen sisäisen voimani jälleen vahvistuvan, mutta vain rajalliseksi ajaksi.

Miksi menen öiseen metsään, miksi menen öisen järven rannalle.

Siksi menen, koska tunnen voimavarojeni puutteellisuuden.

Tunne, etten jaksa itseni kanssa henkisesti hyvin, tästä saan voimaa.

Haen voimavaroja luonnosta. Haen itselleni henkistä jaksamista.

Muille kelpaan sellaisena kuin ulkoisesti olen, en kaikille, enkä itselleni.

Kun olen oma itseni, on sen riitettävä muille ja sen pitäisi riittää myös itselleni.

Jos en riitä muille itsenäni, se surettaa, joskus itkettääkin.

Moniko ymmärtää, ettei läheisyydestä ja ystävyydestä pyydetä taukoa!


Minullakin on oikeus joskus ja niin usein kuin on tarvis, olla surullinen. Olen ihminen, tavallinen sellainen, aivan kuin muutkin. En pyri muiden yläpuolelle, mutta en myöskään anna itseäni jättää muiden poljettavaksi.

Miksi ihmisen lapsesta joskus tuntuu todella pahalta. Paljon on ihmisiä ympärillä, paljon teen asioita. Joskus on sellainen tunne, että minua pidetään itsestään selvyytenä, joskus olen mielelläni se itsestään selvyys, elän asioitten mukaan.

Osaan myös sanoa sanan ei.

Onneksi minulla on sellaisiakin ihmisiä elämässäni, jotka hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen, heikkouksineni ja vahvuuksineni. Nämä ihmiset ansaitsevat isomman roolin elämässäni.

Öinen korpi, öinen järvi, öinen luonto kaikkine äänineen. Paljon pääsin asioita miettimään. Mieleen muistuu ne hetket, kun ensimmäisiä kertoja paiskasin tuon tutun paikan kanssa kättä päälle ja tehtiin sinunkaupat.  Oman piilopirttini luonnon ja ympäristön kanssa tulemme toimeen, paikka auttaa ja antaa aikaa syvällisille ajatuksille.


Otsikon alla tutun kappaleen ”Suojelusenkeli” on minullekin henkilökotaiseksi annettu. Ajatukset auttavat selvittämään asioita. Minä kannan aina mukanani turkoosia suojelusenkeliä (kiitokset, kun sen olen saanut).

Arto Hannolin

Karhukuningas

Vuodatus.net

lauantai, 13. heinäkuu 2019

TÄMÄN OLEN KÄYNYT LÄVITSE ENNENKIN

Joskus on tunne, että on elänyt ja kokenut tiettyjä asioita ennenkin. Tuo voi olla ainoastaan tunne. Kun on omassa elämässä kokenut paljon niin hyviä, kuin huonojakin asioista, voi näistä asioita mieli yhdistää asioita keskenään ja luoda mielikuvan tapahtuneesta. Asioissa voi olla hiven totta, hiven muunneltua sisäistä totuutta. On myös asioita, joiden tietää varmasti tapahtuneen. Ei ehkä aivan samalla tavalla, mutta kokemuksena, mikä on jäänyt aivoihin muistijälkenä. Muistijäljet eivät aina ole niitä positiivisia asioita. Usealla muistijäljelläni on yksi yhteinen tekijä, välillä käy mielessä, että tämä on elämäni Déjà vu , olen käynyt tämän läpi ennenkin. Mainitsemani yhteinen tekijä kohdallani minun sairaanhoidon kokemukseni.  Kuinka monta kertaa olen ammattilaisten pakeille mennyt? Vastaus on vähintään satoja kertoja. Kuinka monta kertaa olen avun saanut? valtaosalla käynneistäni olen avun saanut.  Kuinka monta kertaa olen joutunut pettymään? Aivan liian monta kertaa olen joutunut nöyrtymään pettymyksen sekaisiin tuntemuksiin.

Sen mitä minä olen joutunut läpikäymään, ei sitä voi yleistää. Kohdallani tahtovat samat ennakkoasenteet iskeä joustamattomina vastaan, jos havaitsen itsensä ja osaamisensa julkituovaan vastapuoleen. Toki vältän tiettyjä asioita ja yhteydenottoja hoitaviin tahoihin. Aina ei koe olevansa edes potilaana ymmärretyn ihmisen asemassa. Omiin lääkäreihini luotan, he kuuntelevat ja ymmärtävät sairauteni. Usein uuden tuttavuuden hoitopuolella tavatessani huomaan, ettei papereihini etukäteen ole tutustuttu, siinä vaiheessa tekee jo mieli nostaa kädet pystyyn. Osaamattomassa ”hoivassa” tunnen olevani henkilökunnan arvauspussin arpalappu. Kaikki tietoni löytyvät järjestelmästä. Joskus luulin vastaanotolleni mennessäni, että lääkärin/hoitajan velvollisuuksiin kuuluisi tutustua potilaan sairauksiin etukäteen. Monesti ajanvarauksesta tai lähetteen saamisesta menee fyysiseen kohtaamiseen vähintään kuukausi, aikaa siis olisi. Minullakin on harvinaisia sairauksia, jotka eivät edes ammattilaiselle heti aukea. Miten minä kykenen muistamaan nuo kaikki harvinaisista harvinaisimpien sairauksien etenemiset ja menneet oireet, niihin liittyvine sivuoireineen, jos lääkäri eikä hoitohenkilökunta osaa esittää minulle sairauksiin liittyviä, oikeita kysymyksiä. Olisi siis vähintä mitä voitaisiin tehdä, että katsottaisiin sairaudet etukäteen. Yksi sairauksistani on, kuitenkin onneksi vielä alkuvaiheessa oleva muistisairaus. Tämä kuitenkin vaikuttaa jo nykyään omaan muistiini ja lääkärien väärin ohjaamiin kysymyksiin, väärinä vastauksina. Hoitopuoli ei missään tapauksessa saa vedota resurssien puutteeseen, eikä pitkillä varausajoilla liian lyhyeen aikaan tutustua potilaan vaivoihin.

  Tuo ulkopuoliseksi ja ylimielisesti kommentointi kovettaa minua tietyllä tavalla. Näinhän se muussakin elämässä menee. Aikansa voi hyväksyä ajoittaisen luotaan työntämisen, lopulta jätän luotaan työntäjän ihmettelemään itsekseen, mikä tuolle nyt tuli, miksei se enää välitä minusta. Päätöshän ei ole minun, vaan olen kyllästynyt tulla torjutuksi yhden kerran liikaa. Tuloksena on se, etten enää vaivaudu nöyryytettäväksi hoitoon, mistä en koe saavani kuin pahan mielen. Tuosta voi koitua kohtalokkaat seuraukset minulle myös. Ei hoitavalla taholla ole mielestäni oikeutta edes kyseenalaistaa potilasta ja potilaan ymmärrystä. On muistettava se fakta, että potilaskin on ymmärtävä ja itsenäisesti ajatteleva ihminen.

Niin kuin aiemmin mainitsin, minulle on tiettyjen henkilöiden kanssa syntynyt 100-%:n luottamus hoitopuolella. Ikävä kyllä törmään vieläkin ihmisiin, joista tulee tunne, etteivät he ymmärrä, eivätkä sen myötä osaa tarrata kiinni asioiden ytimiin.  Pakko nostaa hattua useimmille virkavuosissa iäkkäimmille lääkäreille, heiltä löytyy osaamista ja heiltä löytyy nöyryyttä pyytää apua, jos itse ole täysin varma asioista.

Itseni kovettamisella tarkoitan sitä, etten tee valituksia, vaikka joskus pelottaa ja usein harmittaa. Joskus sain huomata, kuinka kohtalokkaita seurauksia voikaan seurata, jos lääkärin ylpeys ei anna periksi.

 Lääkäri oli hyvä, mutta ei halunnut kuunnella muuta, kuin mitä hän oli itse päästäkseen helpoimman kautta tulokseen. Minun, hänen mielestään lievät, mutta todellisuudessa erittäin vakavat oireet ja kohtaukset saivat vähättelyä. Muutaman viikon päästä tulee 5 vuotta siitä, kun nämä ”lievät ”oireet veivät minut hiuskarvan päähän omasta hautapaikasta. Minusta ei tuon enää ollut työelämään noiden tapahtumien jälkeen. Kohtalaisen kovan hinnan olen siis joutunut maksamaan. 

Pian tuon viiden vuoden tehdyn kasvainleikkauksen jälkeen löysin yhden nykyisistä terapialähteistäni. Ystäväni, joka tiesi minun osaavan tuoda julki asioita kirjoituksien muodossa, hänen ehdotuksestaan ensimmäisen kerran avauduin yllättävän vastaanottavalle lukijakunnalle.

En osaa sanoa, onko se itseni kovettamista, että kirjoitan asioista, mitkä ovat vaikeita niin ammattilaiselle, kuin potilaallekin. Joka tapauksessa minun on helpompi olla kirjoittamassa koneen ääressä, kuin istua mielenterveyspotilaana psykiatrin pakeilla. Näin myös jätän jälkeni kohtalotovereilleni siitä, ettei ketään meistä saa yksin jättää. Yksin ei siis saa jättää sairastuneita, mutta ei myöskään paineen alla työtään tekeviä terveyspuolen ammattilaisia.


Arto Hannolin

Vuodatus.net Karhukuningas


maanantai, 8. heinäkuu 2019

NIMET UNOHTUVAT-KASVOT MUISTAN

Nimet unohtuvat, kasvot muistan, mikä on tulevaisuuteni ennuste? Paljon puhutaan muistisairauksista, ei kuitenkaan varsinaisesti omasta, vaan tutun lähipiirin tai ulkopuolisista muistisairaista ihmisistä.   

Minä olen viimeisinä vuosina olosuhteiden pakosta joutunut astumaan peilin eteen ajattelemaan muistisaurauksia. Minulla on mielikuvia omasta tulevasta elämästäni. Minulle on kerrottu sairaudestani, se mikä on tapahtunut, sille ei kukaan voi mitään. Tapani mukaan kaunistelenmielessäni asioita. Minulle on annettu määräämättömän ”pitkä” aika elämää asiani kanssa. Hitaasti etenevän sairauden eteneminen on edessäni joskus tulevaisuudessa, mutta ei vielä. Olen onnekas, minulle on annettu aikaa tutustua johonkin sellaiseen, mihin kaikille muille ei mahdollisuutta anneta.

Uskon olevani sellainen ihminen, joka ei koskaan luovuta, olen kuinka sairas tahansa. Näin uskottelen itselleni ja muille. Ennen en halunnut pelätä tulevia asioita, pyrin sivuuttamaan kaiken mahdollisen negatiivisen. Ei tuosta sivuuttamisesta mitään hyötyä ole. Asiat kuitenkin tulevat joskus kuitenkin karusti vastaan. Toisaalta sivuuttamisesta ei kyllä haittaakaan. Päinvastoin, se antaa lisää aikaa elää parempaa elämää. Tapahtumattomien asioiden sivuuttaminen mielestä vähentää henkistä stressitilaa ja antaa mahdollisuuden hengittää elämään enemmän tunteella ja sydämellä.

Vakavista terveysongelmista miettiminen on minulle korkean kynnyksen takana. Olen käynyt ja elänyt tietämättäni jopa vuosia rajalla ja vilkaissut toiselle puolelle, siellä oli suuri hiljaisuus ja pimeää, aivan erilaista kuin unitila.

Kun elämässä kokee paljon, on se rikkaus, jos sen osaa oikein ottaa.  Pumpuliin upottautuminen vääristää kokonaisuutta, se jossain kohtaa elämää tulee murentamaan pohjan jalkojen alta. Silloin ei olekaan, minkä päällä seisoo, tai mistä ottaa tukea.  Kokonaisuus vääristyy, jos ei milloinkaan saa iskuja. Kokemattoman on vaikea olla tarpeeksi nöyrä ja sitkeä iskuja ottamaan vastaan. Kokemuksien kautta voimaa, se on hyvä tavoite. Oikotiet helpoimman kanssa on huono tie valittavaksi. Muiden tehdessä asiat puolestasi, voi jossain vaiheessa elämän raippa opettaa. Joku oppii ja joku ei opi koskaan, kaikki eivät raippaa kestä.

Rankka elämä, koettelemuksineen joko opettaa kestämään, tai opettaa luovuttamaan ajoissa. Rankan elämän hyvä puoli on se, että usein oppii selviytymään asioista muuttumatta katkeraksi. Katkeran ihmisen elämä on tuskallisen kitkerää. Katkera ihminen menettää muut katkeruudellaan muut ihmiset läheltään. Kukapa haluaa olla katkeran negatiivisessa yksinäisessä energiassa osallisena.

Muistisairaus on varmaan ollut aina ihmisissä läsnä. Päässä vaan tapahtuu asioita, mitkä kuuluvat aivojen ja pään mekanismin vauriotilaan. Dementia ja Alzheimer taitavat olla niitä tunnetuimpia muistisaurauksia mitä ihmiset sairastavat. Monet muistisairauksista sairaudet kulkevat sukuperintönä, kuin liimapaperi. Joskus olen miettinyt itseäni ja tulevaisuutta, mahdanko sairastua noihin sairauksiin. Kirjoituksen alussa jo kerroinkin asiasta. Minulla oli noihin hyvä mahdollisuus sairastua. Suvussamme on useissa polvissa, noita sairauksia ollut.

Jokunen vuosi sitten, pään kuvien jälkeen, neurologini kysyi minulta: Oletko koskaan lyönyt päätäsi, tai saanut siihen kovan iskun? Tuo kysymys herätti sisälläni aikamoisen tunnemyrskyn, koska tiesin näin käyneen. Ajatuksissani esitin itselleni kysymyksen: ”Mitä nyt taas?” Silloin kuulin minulla olevan hitaasti etenevä ohimo- ja otsalohkon rappeumasairaus, kauniimmalta nimeltään ”otsalohkon dementia”.  Sairaus on harvinainen ja Suomessa sairastavien määrä on vähäinen, lasketaan muutamassa kymmenessä. Se mikä tuossa sairaudessa on kannaltani surkeaa, sairautta ei voi hoitaa, eikä siihen ole lääkettä. Se mikä minua lohduttaa, koska sairaus etenee hitaasti. Lääkärini sanoi, että eteneminen on todella hidasta ja voi kestää vuosikymmeniä, ennen kuin sairaus alkaa etenemään nopealla vauhdilla.

Otsikko ”nimet unohtuvat-kasvot muistan” kun tästä kulmasta katson asiaa, ei tuo elämääni pitkään aikaan miksikään muuta. Sattumoisin eräs tuttuni, tiesin hänen sairastava muistisairautta jo varmaan reilut 20 vuotta, kertoi minulle harvinaisesta muistisairaudestaan. Hän sanoi minulle asiaa kysyessäni, että tuskin olen hänen sairaudestaan kuullut. Hänellä on kuitenkin samainen sairaus kuin minulla.

Nykyään teen todella paljon asioita katsoen peiliin. En enää mieti ”miksi minä?”. Mietin ”miksen minä? Voi pitkittää asioiden vääjäämätöntä etenemistä. En minä ainakaan aktiivisena ihmisenä ja paljon asioita tehneenä, näe yhtäkään syytä luovuttaa, koska en ole ennenkään luovuttanut.

Nimet unohtuvat, tunnen keskimääräistä enemmän, enkä koskaan ollut mikään muistihirviö. Voinhan tutuiltakin kysyä: Kukas sinä olitkaan.

Kasvomuistini on aina ollut yllättävän hyvä, siitä en huolta kanna. Voin kysyä kasvoilta: ”Anteeksi muistini, mutta mikäs sinun nimesi olikaan?”  Ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät hymyilevien kasvojen takana asustaa sellainen mustan huumorin edustaja. Ei kukaan vielä vuosikymmeniin huomaa, etten heitä enää tunnekaan.

Jos taas omille kasvoilleni teen saman kysymyksen, ei silloinkaan huolta. En osaa silloin enää tämän mukavan miehen puolesta murehtia.

Vuodatus.net Karhukuningas

Arto Hannolin

 

Näillä mietteillä:

Vuodatus.net. Karhukuningas

Arto Hannolin

sunnuntai, 2. kesäkuu 2019

TIE, JONKA OMAKSI VALITSET

Kuunnellessani ihmisten kertomuksia omasta elämästään, kuulen monesti sanottavan: ” Minulle ei annettu muuta vaihtoehtoa, porukka määräsi ja mukaan oli mentävä”

Jo lapsena tiesin osasin erottaa sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Jos muuta opettajaa ei löytynyt, niin isäni antama selkäsauna. Normaalisti kerran varoitetiin ja toisella kerralla paukkui. Olin varmaan seitsemästä sisaruksestani se kaikista villein. Kolmanneksi vanhin ja vanhin poika, minun täytyi ymmärtää, niin annettiin ymmärtää. Ei annettu sellaista mahdollisuutta pienelle ihmisen alulle, ettei tehdä asioita ymmärtämättömyyttään. Milloinkaan en nähnyt, että kukaan muu sisaruksistani olisi saanut selkään. En tiedä saiko, en koskaan ole kysynyt heiltä?

Näin kypsään ikään päässeenä ymmärrän sen mitä isäni ei ymmärtänyt, uskalsin päättää rangaistuksen uhallakin omat tekemiseni. Isäni opetti minulle tietämättään, ettei elämä ole jokaiselle tasa-arvoista, eikä oikeudenmukaista. Tämän taas jouduin opettamaan isälleni kantapään kautta ollessani jo aviossa eli mittapuuni mukaan jo aikuinen. En ollut hänelle enää se, joka tekee, kun käsketään. Käänsin hänelle vain selkäni pitkäksikin ajaksi kerrallaan, kunnes hän nöyrtyi pyytämään anteeksi. Nuo vuodet olivat isälleni kovia oppivuosia ja hänen oli tunnustettava, että olin tasa-arvoinen hänen kanssaan, ylitse en halunnut mennä, hän oli joka tapauksessa isäni.

Ensimmäisen tupakkakokeiluni tein alle koulu ikääni, parhaan kaverini Ripan kanssa.  Ostettiin kaupasta aski pikku Partneria ja poltettiin koko aski kerrallaan, piilossa talomme nurkan takana. Onneksi tämä kokeilu, huomasin etten ollut ”tupakkimiehiä”. Kyllä joskus aikuisella iällä kokeilin, mutten silloinkaan tullut tupakin kanssa sinuksi. Vuosia poltin pikkusikareita, siitäkin luovuin ilman tuskia aikanaan.

Urheilu tuli tutuksi jo lapsena, pihaleikkien kautta.  Vaihtoehtona olisi ollut esimerkiksi osan lapsuuden- ja nuoruudenkaveripiirin elämä päihteiden ja huumeiden kanssa. Se ei vaan kiinnostanut, ei ollut halua edes kokeilla muuta kuin alkoholia tietyssä iässä. Meni todella pitkään, ennen kuin huomasin, että alkoholikaan ei ole minun juttuni. Nuorena painostus oli piinallisen kovaa kaveripiirissä päihteiden ja tupakan käyttöön. Tupakasta sanoin, jos oma päätökseni ei teille riitä, siihen loppuu kaveruus. Tuohon loppui tuputtaminen.

Onnekseni minulla oli lapsena myös kavereita, niin koulussa, kuin koulun ulkopuolella. Heidän kanssaan urheiltiin paljon, kaikkea mahdollista. yleisurheilua, pallopelejä, lenkkeilyä jne. Tuolloin oli helppoa, kukaan ei painostanut leveälle polulle, tuo valinta oli meille siihen aikaan itsestään selvyys.

Urheilusta tuli iso hallitseva asia elämässäni, vielä nyt 62-vuotiaana olen mukana tekijänä, en enää kilpailijana. Vuonna -68, 11 vuotiaana, tutustuin tankoon ja rautaan. Jäin tuohon rautaan koukkuun jo silloin. Tein vuosia raakaa ”pohjatyötä” voimailun saralla, ei minua silloin kukaan neuvonut, mutta tiesin tekeväni asioita oikein. -80-luvulla olin omin avuin päässyt kohtalaisiin tuloksiin. Päätin hakeutua seuraan ja halusin kokeilla voimiani ja taitojani myös kilpailuissa.

 Itseäni pidän oikeudenmukaisena, kun asioista sovitaan ja jotain luvataan, se täytyy pitää, vaikka hampaat ”irvessä”. Ensinnäkin uusi seura ja seuralle uusi laji heiden lajikirjossaan. Meille luvattiin kuu taivaalta ja minä siihen aikaan olin jaoksen pj. Taas huomasin, että tein oman valintani, mistä en ollut edes halua pakittaa. Pian seuran johto unohti lupaukset ja olivat antamassa meille luvattua jo muualle. Kuvainnollisesti nostin kissan pöydälle. Saatiin kyllä loppujen lopuksi se, mikä meille oli luvattu. Tuolloin keräsin myös arvokkaita ”vihamiehiä”. Itse laskin sen eduksi, jääräpää, mikä jääräpää. Lempinimi, mitä minusta usein käytettiin. Olin taas se, joka etenee valitsemaansa polkua suoraan eteenpäin, esteistä välittämättä.

Tuolloin jo kilpailin ja tein kohtalaisia tuloksia, tuli vastaan seuraava porras. Harrastin lajia, missä ”doping-myönteiset” halusivat silloin ja haluavat nykyäänkin kertoa, ettei kukaan voi nostaa noin kovia rautamääriä, ellei käytä tuloksia parantavia aineita. En minäkään säästynyt tarjouksilta ja irvailuilta. Oli kova paikka monille, kun totesin että kisailen itseni kanssa mieluummin puhtaana. En tahdo elää keinotekoisten lääkkeiden maailmassa. Tulokset, mitkä tulosta parantaiaineita käyttäen tehdään, ovat niiden tekijät ikuisesti juuri sen tasoisia, kuin olivat juuri ennen ensimmäistä annostaan. Itse halusin nähdä omat rajani ja ne näin vuosikymmenien työllä ja ties, kuinka monella hikipisaralla vuodatettuna


Joskus elämästäni yritettiin tehdä rankkaa mielipiteitteni vuoksi. En silloin antanut periksi, miksi olisin antanut.  Näinä vuosikymmeninä olen kuitenkin oman paikkani lajissa ansainnut omilla valinnoillani. Tämä on tie, jonka itse olen valinnut.


Sairastuttuani vakavasti en alkuvuosina saanut mitään vastinetta vakaviinkaan oireisiin omalta lääkäriltäni. Nykyisistä sairauksista, mainitsemani ajoissa hoitamattomuuden vuoksi, jäi perintönä krooninen, ajoittain erittäin aggressiivinen päänkipusairaus. Minulle vuosia sitten määrättiin erilaisia estolääkityskokeiluja, mitkä pahensivat pysyvästi kipujani.  Oli aikoja kun menin sairaalan poliklinikalle kipujen vuoksi.aAjattelin saavani edes hetken helpotuksen. Tylysti minut ohjattiin sairaalasta ulos. Tuo oli kivunhoidoista viimeinen pisara tähän sairauteeni. Päätin lopettaa kaikki kipulääkitykset. Vielä näin vuosia myöhemmin, on minulle useampaan otteeseen ilmoitettu minulle olevan paikka, missä saan helpotusta kipusairauteeni . Tein äätökseni, mikä on  tulla toimeen omillani, ilman lääkitystä. Tämä oma valintani, en aio enää mennä nöyryytettäväksi kipujeni vuoksi. 


Oman tien voit valita, tai antaa toisten ohjata tietäsi. Valitsemani, oma tie on varmasti se rankempi valinta, mutta sen kanssa ainakin minä kykenen kävelemään selkä suorana. Kyllä kuuntelen muita ja erityisesti arvostan muita ja muiden mielipiteitä. Oman elämäni päätökset täytyy kuitenkin olla omiani, viimeisen sanan sanon itse. Jos lähtee minunlaisesti, saman suuntaisesti elämäänsä kulkemaan, silloin täytyy myös kantaa seuraukset, vaikka jokin menisikin pieleen. He jotka päätöksiäsi ohjaavat, jos se et ole sinä itse, heidän uskallettava ottaa vastuunsa teoistaan yhtä suoraselkäisesti.


Näillä ajatuksilla

Karhukuningas / vuodatus.net

ARTO HANNOLIN