torstai, 6. helmikuu 2020

KUN ELÄMÄ ON MUISTIN VARASSA

Kävin juuri lävitse yhtä monesta, mutta ei mitättömintä sairauksistani. Totisin kasvoin luin lävitse tietoa, mitä löysin. Mietin sukuperimääni, perinnöllisyystekijät tulevat eteen todella usein. Niän tätäkin sairautta painavat samat rasitteet. Olen kertonut asioita sen vuoksi, että jokaisen lukijani on hyvä muistaa todellisuus. Kerron asioista myös sen vuoksi, että suon kirjoittamisen terapeuttisen vaikutuksen sisimpääni. Joskus tuntuu elämän olevan epäoikeudenmukaista. Kuitenkin joku toinen saattaa saada lohtua huomatessaan, että sairauksista huolimatta voi elämää kulkea lävitse pystyssä päin, vastoinkäymisistä huolimatta. Ei kaikki kohdallamme ole aina sitä, miltä asiat ja minä näytämme ulospäin.

Lainaus: (Duodecim)KÄYPÄ HHOITO; Otsa- ohimolohkorappeuma ei ole yksi sairaus, vaan muistisairauksien ryhmään kuuluva oireyhtymä, johon voivat johtaa useat eri sairaudet. Yhteistä näille sairauksille on se, että ne johtavat aivojen otsa- ja/tai ohimolohkojen rappeutumiseen ja siitä aiheutuviin tyypillisiin oireisiin. Otsa-ohimolohkorappeuma alkaa usein jo työiässä, aikaisemmin kuin muut muistisairausmuodot. Työikäisten dementioista tätä oireyhtymää sairastaa noin 10 %, ja kaikenikäisten potilaiden dementiasairauksista se muodostaa noin 5 %. Suomessa näitä potilaita on alle tuhat.

 

 

Kun muisti alkaa reistailemaan, ei muistin pettäminen tule läheskään aina hetkessä, vaan asteittain.  Joskus hitaasti etenevä muistisairaus ottaa valtaa niin hitaasti, ettei asiaa havaitse edes läheisetkään kovin aikaisessa vaiheessa. Muisti ja tekeminen kulkevat käsi kädessä. Useat asiat menevät ainakin aluksi hajamielisyyden piikkiin. Edetessään muistisairaus muuttuu rasitteeksi, ei ainoastaan muille, vaan erityisesti sairastuneelle.

 Saako etenevästä muistisairautta sairastavaa osoittaa sormella ja sanoa: ”Sanomaasi ja lupaamiisi asioihin ei voi luottaa, kun et pidä sanaasi”. Tuohan riippuu siitä kuka sanoo ja miten sanoo. Joskus vaan tahtomattakin viedään jalat alta. Ainakaan minä halua olla se, joka sanansa tahallisesti pettää. Jos sanoja on ihminen, joka ei tiedä toisen sairaudesta, minä ymmärrän julmatkin sanat. Jos sanoja on tuttu, joka tietää sairaudesta, tulee surullinen ja joskus jopa toivoton olo. Monasti on tunne siitä, että olen huono ihminen, vaikka en ymmärrä miksi.

Elämä opettaa monia asioita, mutta opettaako elämä kunnioittamaan opettamiaan asioita, ennen kuin on liian myöhäistä. Vakavien sairauksien iskiessä on viimeistään hyvä oppia nöyräksi, mieluummin jo tarpeeksi ajoissa. Nöyryys on luoteen piirre ja lunnettaan ei aivan tuosta vain muokata. Sairaudet antavat luvan murehtia menetettyä terveyttä, mutta itsesäälin puolelle kumartaminen voidaan laskea askeleeksi kohti luovuttamista. Nöyryys on voimavara, mutta liian nöyräksi tuleminen sekään edesauta elämässä.

Nykyelämässäni teen asioita ja harrastan asioita, mitä olen aiemminkin tehnyt. Kirjoitan paljon, toki pähkäilen oikeinkirjoituksen eli kieliopin kanssa koko ajan isommalla haasteella. Suuria fyysisiä ponnistuksia omaavia suorituksia en enää kovinkaan suurella intensiivisyydellä kykene tekemään. Tarkkuus- ja taitolajit auttavat ylläpitämään matemaattisen ajattelukyvyn tason pysymistä keskimääräistä parempana. Muistia ylläpidän urheilun koulutus- ja tuomaritoimijana. Olen mukana monessa muussakin asiassa, missä aivojumppa on pakollista. Itse tiedän, että jossain vaiheessa tulee aika, jolloin en enää näihin asioihin kykene. Useassa asiassa on elämäni valinnat olleet oikeita. Olen tehnyt edellä mainittuja asioita pienen ikäni ja pidän niistä kiinni niin pitkään kuin mahdollista.

Kolmisen vuotta sitten sain diagnoosin: ”Hitaasti etenevä ohimo- ja otsalohkon rappeumasairaus”. Tuo diagnoosi harvoin kertoo paljoakaan kuulijalleen. Sairauden toinen nimi on ”Otsalohkon dementia”, tämä nimi kertoo useimmille kyseessä olevan muistisairaus. Lohtuna kuulin sairauden etenemisen olevan hidasta. Mahdollista on sairauden etenevän vasta 20 vuoden, jopa pidemmänkin ajan kuluttua. Nyt jatkan asioiden tekemistä terapeuttiseen malliin ja mietin laulun sanoin ”Kun aika on”

Sairautta seurataan tällä hetkellä kahden vuoden välein tehdyin kontrollein. Mitään lääketieteellistä hoitoa ei etenemiselle ole, eikä rappeutumista kyetä edes hidastamaan. Tulevaisuuteni, saatikka sairaudesta paranemiseen ei ole toivoa, joten murehtiminen ei auta asiaa, päinvastoin, se pilaisi loppuelämänikin.  Nämä asiat on kohdalleni vääjäämättömästi kirjoitettu pergamenttiin (jollei mitään muuta tapahdu).

Näillä miettein mentiin tällä kerralla. Nautitaan jokaisesta hetkestä, mikä meille täällä suodaan. Kaikesta huolimatta jokaisen oma elämä on uniikki.

Arto Hannolin

Karhukuningas

vuodatus.net

 

 

 

torstai, 30. tammikuu 2020

ÄLÄ KYSY, JOS ET HALUA KUULLA

Kuinka monta kirjoitusta olenkaan aloittanut toisen esittämällä kysymyksen: Kuinka voit? Kun kysymys tehdään minulle, monisairaalle kipukroonikolle, mietin kerran ja joskus toisenkin kerran, kerronko totuuden. Tuntuu siltä, että jokainen vuosi on omalla tavallaan ollut näiden viimeisten vuosien aikana aina vain rankempaa. Lähes jokainen sairauteni on hallittavissa, mutta yksikään ei ole parannettavissa. Painon laitan sanoille ”lähes jokainen”, muttei jokainen sairaus.

Sairauksien kirjon lisääntyessä en usein tiedä edes itse missä mennään. Oman jaksamiseni tunnen liiankin hyvin. Minua varoitetaan ja muistutetaan jaksamisestani. Teen paljon asioita ylläpitääkseni elämäni naruja omissa käsissäni. Useat tietävät ja ymmärtävät tämän, mutta useat myös eivät ymmärrä vaan antavat omasta mielestään erittäin hyviä ohjeita.

Kun ihmiseltä kysytään kuinka jaksat tai kuinka voit, silloin on hyvä olla valmis todenmukaiseen vastaukseen. Vastaus voi minunlaisellani ekstrovertillä kestää muodostua melkoisen yksityiskohtaiseksi ja pitkäksi. Toki poikkean ekstrovertin määritelmästä siinä, että kaikesta huolimatta ajattelen asioita loppuun asti.

Tuttujen kannattaa kysyä vointiani ja jaksamistani ainoastaan silloin, kun he ovat varmoja, että haluavat kuulla asioiden todenmukaisesti kerrottuna. Paljon siihen lisättynä ja mitään poistamatta olen useimmiten avoin kertomaan.

Lähipiirini kysyy ajoittain vointiani, heitä en enää nykyään halua rasittaa omalla jaksamisellani. Moni luulee olevansa valmis kuulemaan asioita, missä he ajatuksissaan joutuvat astumaan tyhjän päälle. Elämäni ei ole läheskään aina sellaista miltä se näyttää. Useimpien silmissä minä näytän hyväkuntoiselta ja iloiselta ihmiseltä. En halua näyttää sitä myllerrystä ja sotaa mitä käyn kuorien sisällä. Läheskään kaikille ei minun taisteluni näy, eikä ne muille millään tavalla kuulukaan.

Vapaaehtoistyössäni kerron usein syvällisesti itsestäni ja kokemuksistani sairairauksien ristiaallokossa. Huomaan asioiden kiinnostavan ja herättävän paljon kysymyksiä. Lempilausahduksiini kuuluu: Koskaan ei voi tietää mitä nurkan takaa tulee vastaan.

Elämä ei ole aina itsestäänselvyys, ei siis myöskään terveys. Niin kauan kuin on elämää ja terveyttä, kannattaa näitä asioita vaalia ja pitää huolta itsestään. Jokaisella meistä on ainoastaan yksi oma elämämme elettävänä.

Pidän itseäni onnekkaana ja etuoikeutettuna saadessani kertoa asioista, joita moni ei ole milloinkaan ajatellut. Jokaiselle meistä rakentuu oman elämän kokemuspankki. Kokemuspankkiin on hyvä tallentaa niin myötä- kuin vastoinkäymisten parhaat ja raskaimmat muistot. Kokemuspankista on elämän varrella taatusti hyödyllistä aika ajoin avata pankkikirjan sivuja ja suorittaa nostoja. Nostoilla tarkoitan hyvien tilanteiden kohdalla jarrutuksen hallintaa ja raskaimpien muistojen kohdalla oppia mahdollisista tekemistämme virheistä.

Kokemuspankistani löytyy esimerkiksi lokerikko nimeltään: Nykyiset tekemiseni rajoitteet. Toki teen asioita entiseen malliin, mutta estonappulaa painamalla. Tästä syntyy usein sanomista niiden toimesta, jotka muistavat vanhaa elämääni. Joskus minua aletaan neuvomaan siitä, kuinka minun kuuluisi asiat tehdä. Tuolloin saatan avautua ja sanoa otsikon sanoin: ÄLÄ KYSY (ÄLÄKÄ NEUVO), JOS ET HALUA KUULLA.

Kun kipusarjat ja vointi on ylittänyt tietyn tason, harvoin jaksan kuunnella tuota jauhantaa, saatan avautua värikkäin sanankääntein. Joskus toinen vielä sanoo ainoastaan neuvovansa ja tietävänsä kyllä sairauteni, mainitsen monesti toisen kuullun ymmärtämisen vaikeuden ja voin esimerkiksi pyytää häntä hakeutumaan terapeutille hakemaan apua korvien väliinsä. Jos joku kerjää avautumistani, usein myös saa sen mitä pyytää. Asioilla on kuitenkin hyväkin puolensa, harva kukaan toista kertaa tahtoo nähdä tietyn palon silmissäni.

Kirjoittelen usein tällaisia kirjoituksia ja säilön tallenteisiin tai deletoin kirjoitukseni kokonaan. Tällä kertaa kuitenkin päätin jakaa nämä ajatukseni muillekin. Kirjoituksestani kannattaa kaivaa itselleen asioita, joista saattaa olla yhtymäkohtia oman elämän haasteisiin.

Joskus on hyvä kirjoittaa tai piirtää paha olo silmien eteen. Aikanaan mökillä yksin ollessani kirjoitin sivutolkulla asioita paperille, laskin sen ajan pahan oloni kokonaisuudessaan ulos tekstin muodossa. Kirjoitettuani koko repertuaarini muistiin, sytytin takan ja poltin kirjoitukseni. Tuolloin huomasin oloni keventyneen. Kaikki vastoinkäymiseni haihtuivat tuolloin savuna hormista.

Näillä mietteillä tänään.

Arto Hannolin

Karhukuningas

vuodatus.net

torstai, 16. tammikuu 2020

AIKA MINKÄ HALUAN MUISTAA

Vuosi 2019, joskus on ollut helpompiakin vuosia, toki on myös ollut huomattavasti kovempia vuosia. Näitä asioita ei voi kauniisti, eikä aakkosjärjestyksessä riviin laittaa. Kokemuspankki on hyvä paikka tallentaa eletyn elämän tyveniä ja myrskyjä.  Muistini pönkitykseksi kirjoitan itselleni näitä avautumisia.

Useat meistä omaavat vastaavia kokemuksia. Ei ole ensimmäinen kerta, kun mietin miksi jälleen kerran  joudun käymään lävitse oman elämäni kujanjuoksua. Eikö vanhat syntini ole jo kuitattu tilikirjaan? Tässä viime vuotisten tuntemusten mutustelusta ja asioiden ”poistoa hampaankolosta”.

Vuoden 2018 loppupuolella huomasin olevani polttamassa itseäni loppuun. Päätin että enää halua tuollaista haastetta elämääni. Kerran olen "burn outin" kolhuineen lävitse käynyt. Kaikista terveyteeni liittyvistä koettelemuksistani on itseni loppuun polttaminen henkisesti ankarin koettelemus. Sairauksien karikko kohdallani on muutenkin ollut sanan mukaisesti aikamoisen haastava. Kaasujalan höllääminen ei onnistu pelkällä päätöksellä, aivan tuosta vaan. senkin eteen on löydyttävä oma tahto.

Suomalainen sairaanhoito ja ammattilaisten ymmärrys eri sairauksiin, saatikka usko potilaan sanaan, eivät todellakaan aina kohtaa toisiaan. Paljoa en elämältä pyydä, vain kaiken. Toive minulla kuitenkin tulevaakin ajatellen on, haluan muistaa menneen elämäni ja tietää tosiasiat tulevasta. Haluan muistaa asiat tai tärkeimmät kohdat. Jos muistan tämän kaiken, silloin tiedän olenko oppinut mitään tekemistäni virheistä ja olenko oppinut nauttimaan oikeista asioista.

Annan kiitosta hoitavalle taholle silloin, kun koen sen tarpeelliseksi. Jos kohteluni ei ole oikeudenmukaista, varoitan ensin. Joskus uskotaan, joskus on kuin puhuisi kuuroille korville. Palautteen annan myös epäoikeudenmukaisuutta kokiessani. Positiivinen palaute palkitsee vastaanottajaansa henkisesti. Negatiivinen palaute toivottavasti laittaa vastaanottajansa katsomaan itseään peilistä. Jospa syyllinen voisi löytyä peilikuvasta.

 Ensimmäisen lääkärin diagnoosi on monelle kuin ”jumalan puumerkki”. On tunne, että peruskallioon kaiverrettua päätöstä ei voi kumota, vaikka arvio olisi väärä ja potilaalle hengenvaarallinen. 2019 kävin jälleen omat taisteluni asiassa. Osaan pyytää anteeksi ollessani väärässä, osaan myös antaa anteeksi ilman itkua ja hammastenkiristystä kun anteeksi pyydetään. Minun ei kuitenkaan tarvitse ottaa vastaan aivan mitä tahansa niskaan kaadetaan. Omista asioitani voin, osaan ja saan kirjoittaa.

Jo vuosia ovat haastepankin hyllyt hiljalleen saaneet täytettä. Viime vuosi oli omalla tavallaan edellisiä vuosia raskaampi. Vapaaehtoistyötäni, enkä harrastuksiani tahdo lopettaa. Olosuhteiden eli jaksamiseni vuoksi vuonna 2019 alusta kevensin taakkaani ”puolittamalla” tekemisteni määrää. Nostin kaasujalkaa ainakin hetkeksi kevyemmälle.

Kuulen usein minulle sanottavan, teet aivan liian paljon, ”relaa hieman”. Eihän tuo niin mene. Tekemiseni on minulle myös omaehtoista ”eläkeläisen työkunnon” ylläpitämistä. Minun on näin "hauskasti sanottuna" ylläpidettävä etenevän muistisairauteni kanssa omaa toimintakuntoani. Pidän yllä elämääni täyttävää sisältöä. Minulle tekemättömyys tarkoittaa luovuttamista.

Tekeminen ei luo niinkään haastetta, kuin hoitavien tahojen jäämättä käyty keskinäinen kommunikointi. Uskoisin sen riittävän, että tutustuttaisiin potilaan sairaskertomuksiin etukäteen. Se että avataan kone ensimmäisen kerran vasta silloin, kun potilas astuu työn uuvuttaman lääkärin/hoitajan pöydän ääreen ei riitä.  On myös tiedettävä miksi aiemmat hoitokerrat ovat johtaneet näihin tapaamisiin. Ei potilaalta tule kysyä miksi olet täällä. Lääkärin tulee useimmiten tietää miksi. Ei ole asianmukaista vetää mattoa jalkojen alta. Ei myöskään ole asianmukaista kyseenalaistaa potilaan sairauksia. Kuka tuolloin on ammattilainen, kun jo kättelyssä potilasta pidetään luulosairaana. Minulle on tapahtunut näin, eikä vain yhtä kertaa, vaan useamman kerran. Kun asiakkaalla on monenlaisia sairauksia, osa erittäin harvinaisiakin, alku menee potilasajastani hoitavan tahon ”hyökkäyksen torjumiseen. Joskus jopa potilaan suutuspäissään poistumiseen hoitotapaamisesta kesken vastaanottoa. Silloin voi saada merkinnän papereihin, ”potilas ei ollut yhteistyöhaluinen”. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, että minä olen myös joutunut tähän kohteluun. En kyllä milloinkaan ole kesken tapaamisen poistunut vastaanotolta. Kyllä Joskus olen tuonut asian julki ”kaikkitietävälle”, todennut: ”Et sinä osaa hoitaa, kun et osaa lukeakaan, saatika ymmärtää luettua”. Ei saisi olla ilkeä, mutta usein vastaanottoaikaa on odotettu jopa kuukausia. Kun potilaalle tulee tunne, että matto kiskaistaan jalkojen alta pois, niin koko elämä voi kaatua tällaiseen. Päänsairaalle nämä tilanteet ovat erittäin rankkoja, joskus jopa traumaattisia kokemuksia.

Vuosi takaperin viimeksi jouduin tällaisen lääkärin pakeille. Kolmas lääkäri katsoi kolmen kuukauden kipupäiväkirjaani ja sanoi, et sinä diagnosoituja sairauksia sairasta, ei tällaisia kipuja voi kokoaikaisesti olla, en osaa auttaa sinua. Noilla käynneillä piti selvittää, miksi minulla on syksystä 2014 asti ollut jatkuvat päänkivut.

 Ei minulla pitänyt olla kasvaintakaan, joka loppupelissä oli viedä osaamattomuuden vuoksi henkeni. Vaikka näitä riittää näihin vuosiin, on minulla myös hoitopuolen ihmisiä, jotka osaavat auttaa ja ymmärtävät tilanteeni.

Jos kukaan ei milloinkaan puutu epäkohtiin, on hyvin epätodennäköistä, että asiat koskaan muuttuisivat paremmiksi.

Otsikko on: Aika minkä haluan muistaa.

Vastaus otsikkoon on: Haluaisin muistaa kaiken. Tällä hetkellä muistan paljon, mutta joka hetki myös unohtelen koko ajan pikku asioita. Tulevaisuuteni tiedän ja menneisyyteni muistan.

Se ei ole tärkeää millaisena minua pidetään, se on tärkeää millainen todellisuudessa olen.

Valtaosaa meidän legendaamme rakennetaan vasta silloin, kun emme enää ole itse, kun olemme  jo "In Memorian". Millaisena haluaisit itseäsi muistettavan. Itse toivoisin, että joskus joku hymyssä suin voisi ylpeästi sanoa: Tai enpäs sanokaan.

Arto Hannolin

Karhukuningas

vuodatus.net

 

sunnuntai, 10. marraskuu 2019

Montako kertaa?

Kuinka monta kertaa täytyy ihmisen mennä rikki elämänsä aikana? Kysymys minkä olen itselleni esittänyt lukuisia kertoja. Joskus tulee vastaan viimeinen kerta, sen jälkeen ei enää.

Juniorina ja vanhimpana, vilkkaana poikana, 7-lapsisessa perheessä. Aina ei ollut helppoa lapsenakaan. Tuolloin opin tuntemaan vitsan ja remmin voiman persauksissa ja selkänahassani. Kun aloin hiljalleen olla varhaisteini, lihoin ja sen huomasivat ensimmäisenä osa kaveripiiristäni, sain kokea kiusaamista. Kuitenkin tuolloin jo omatoimisesti ja muutaman kaverin kanssa urheiltiin paljon. Tuolloin koin ensimmäiset urheiluvammani. Osa noista vammoistani vaivaa yhä, näin kypsällä iälläkin. Jossain vaiheessa oli puolustauduttava, ettei minua jyrättäisi, silloin annoin omat näyttöni elämässä. Parikymppisenä minut oli rikottu jo moneen kertaan. Fyysinen puoli alkoi olla kunnossa, joskus henkinen puoli notkui.

Kun aloin tosissani harjoittelemaan ja saamaan tuloksia, entiset kiusaajani jaksoivat kertoa minulle, kuinka hyviä kamuja aina olimme olleet. No satun olemaan pitkämuistinen.

Vuosikymmenien ajan treenasin ja kilpailin. Vammoja tuli ja ne kuuluivat arkeeni. Kroppa oli rikki usein ja yhtä usein palasin. Urheilu muokkasi minusta minunlaiseni, kuten lapsuus ja nuoruuskin. En minä, kuten moni muukaan kesken parasta aikaa elämässään ajattelee huomista. Oli minulla perinnöllisenä allergioita sun muita, mutta vaivoja, mutta mitä silloin noista. Selvisin fyysisesti ihan mistä vaan. Jos menee rikki, kyllä siitä paranee, ajattelin.

Tuli se aika, kun olin päättänyt lopettaa kilpaurani. Olin kuitenkin kaikkine säröineni kasassa, kunnes… niin kunnes alkoivat perintötekijäni kertomaan keholleni, että nyt on aika koetella toisella tavalla. Masennus, diabetes, alkavat oireet kasvaimeeni, viimein lähes hengenlähtö, pään rappeumasairaus, sarjoittainen päänkipusairaus ja monia muita sairauksia. Jossain vaiheessa tiesin, miltä tuntuu oikeasti olla rikki. Siitä minulle tämä kysymys: Kuinka monta kertaa täytyy ihmisen mennä rikki elämänsä aikana? Jokaisella meistä on oma määränsä. Tiedän, etten anna periksi, ennen kuin on pakko. Rikki voin olla monellakin tavalla, mutta heikkona en itseäni pidä. Pidän itseäni kunnossa niin hyvin kuin osaan. Fyysinen ja henkinen puoli on minulle kuin jalustalla seisomista itseni edessä. Ehkä vielä hankin kunnon bootsit. Saappaat jalassa aion sitten joskus täältä poistua, mutten vielä vuosikymmeniin

Onko sitten edessä helpotus ennen viimeistä vai tuleeko tunne, etten vaan enää jaksa. Viimeinen vaihtoehto ei tunnu minulle todelliselta, olen kuitenkin tottunut katsomaan pelini aina loppuun asti, kesken ei luonne anna lopettaa. Itse en ole valinnut tietäni, mikä ei ole läheskään se helpoin kuljettava. Elämäni on valinnut minulle upean ja rikkaan, mutta karikkoisen polun. Joka tapauksessa, minunkin polkuni on kuin kenen tahansa polku, päätepiste on jokaiselle sama, se lopullinen. 

Kuten urheilussa, myöskään elämässä, ei vastustajaa missään auta pelätä. Vastustajaa on hyvä kunnioittaa, se on helpompi tie suoriutua, kävi miten kävi. Joskus voi pieni pelko kuitenkin olla hyvästäkin, mutta pelolle ei ole hyvä antaa liiallista valtaa.  Ennakolta heikommat vastustajat, ovat usein vaikeimmin voitettavat. Milloinkaan ei auta heittäytyä ylimieliseksi, silloin monesti joutuu nielemään tappion karvasta kalkkia. Monelle pahin vastustaja löytyy peiliin katsoessa. Aivan on ensimmäiseksi on hyvä olla sinut itsensä kanssa, sillä pärjää pitkälle.

 Itselleen on myös opittava antamaan anteeksi asioita. Kukaan ei meistä ole täydellinen, jokaisen on joskus tämä asia hyväksyttävä. Kun kilpaurheilussa opin tämän asian, opin samalla sen, etteivät voitot, vaan tappiot olivat asia, miten uskon itsestäni tulleen parempi ihmisenä. jos aina voittaa, on vaikea hyväksyä vääjäämätön joskus totuus, etten enää olekaan voittaja. Häviämisen taito on arvokkaampi elämän näkökulmasta katsottuna.

Elämä, sairaudet, haasteet yleensäkin ovat taitolajeja. Etukäteen kannattaa olla nöyrä, kuten voiton kuin tappionkin hetkellä. Nöyryys ei ole heikkouden merkki, päinvastoin. Ylimielisyys ei ole millään lailla merkki vahvuudesta, vaan väärästä asenteesta. Vastustajiaan voi harvoin itse valita, sekin tekee kaikesta monelle lailla haasteellista.

Elämä on kuin unta, mitä unille tapahtuu, kun aamulla herää. Tämän kysymyksen esitti ystäväni minulle muutama päivä takaperin, ennen en ole asiaa tuolta kantilta miettinyt. Kysymys jäi kytemään mieleeni. Uni ei jatku valvemaailmassa, vai jatkuuko? Olisihan se upeaa, jos ”pahat unet” voisi jättää heräämisen myötä unholaan ja ”hyvät unet” voisivat jatkua unen jatkeena valvemaailmassa. Nämä asiat jäivät pyörimään päänsairaan ihmisen mielikuviin. 


vuodatus.net / Karhukuningas

Ajatuksia

Arto Hannolin

sunnuntai, 10. marraskuu 2019

EILEN OLISI OLLUT SE PÄIVÄ

Harvoille kerron, ainoastaan valituille ja heitä ei ole montaa. Eilen olisi ollut juuri se päivä, kun olisin toivonut kuulijaa. Eilen alkoivat kontrollit aamulabralla. Totta kai olin sotkenut päivämäärän ja lisännyt omaan ailahtelevaan muistiini yhden ylimäärisen vastaanotto ajan. Onneksi siitä ei koitunut haittaa, mutta muistutti jälleen kerran siitä, mikä minua tulevaisuudessa odottaa. Nyt olen vielä muistisairauteni kanssa alkutaipaleella, kulkiessani eteenpäin muuttuu polkuni hämärämmäksi. Tämä on asia, mitä en halua miettiä, mutten voi mielestäni pyyhkiäkään.

Eilinen päiväni alkoi joka tapauksessa aikamoisen päänkipusarjan säestyksellä. Oloni ei ollut lähellekään paras mahdollinen. Koko maailmailma ympärilläni tuntui tse asiassa tuntui aivan kauhealta. Eilen minulla olisi ollut tarvetta kertoa ja puhua ystäväni kanssa, joka tietää, tuntee ja ymmärtää haasteeni. Eilen se ei vaan ollut mahdollista, juuri silloin, kun itse olisin sitä kaivannut. Oli taas kerran sisäinen tunne siitä, että jollekin on pakko jakaa sairauksieni aiheuttamaa pahaa oloani. toki olen monesta haastavasta asiasta aina ennenkin selvinnyt yksinkin, silloin kun on ollut pakko. Yksin selviäminen ei vaan ole se paras tie. Paras tie on saada kertoa toiselle ihmiselle, joka osaa asettua asemaasi. Hän ymmärtää ja toisen ihmisen ymmärrys auttaa henkisesti selviämään pienemmällä tuskalla. Ammattiauttaja ei ole se paras, eikä aina oikea. Harvoin hänellä on sitä sisäistä kokemusta, minkä saman kokenut vertainen voi jakaa.

Puoli tuntia kestäneiden magneettikuvien ajan eilen ja aina, nautin aina. Putkessa makaaminen, silmät kiinni yksin, silloin voin leijua omassa mielikuvitusmaailmassani. Vain laitteen koliseva ääni, se tulee tasaisena korviini, eikä maailmassa ole mitään muuta sillä hetkellä.  Minulle, toisin kuin monelle, magneettikoneessa voin irtautua kaikesta muusta, nautin vain olemisesta yksin, juuri siinä hetkessä.

Eilen oli minulla juuri se päivä, kun olisin kaivannut ihmistä, joka olisi ymmärtänyt, kuunnellut ja neuvonut. Onhan minulla joku, jolle voin kertoa, mutta minun on annettava myös hänelle levähtämisen mahdollisuus, silloin kun hän sitä tarvitsee ja ei hän tosiaan sitä tarvitsi muissa haasteissaan. Tiedän, että hänellä on elämässä omat haasteet, ei ainoastaan itsensä, myös hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Hän on ihminen, jonka viimeiseksi haluan mitään ylimääräistä rasitetta tällaisina aikoina. Minä taas tarvittaessa haluan olla hänelle se enkeli, jota hän tarvitsee. Minulla on myös huoli hänestä ja hänen jaksamisestaan. Olen erittäin onnellinen ja tunnen itseni etuoikeutetuksi siitä, että voin itseäni  vuodattaa ystävälleni ja vastavuoroisesti hän minulle. Hän on minulle se rakas suojelusenkelini.

 

Tällaiset ihmiset ovat toiselle kultaakin kalliimpia. Itse arvostan tämän ystäväni korkeimmalle korokkeelle. Irti en halua laskea. Monenlaisten kokemusten vaihto meillä on molemminpuolista. On joku, jolle voi kertoa, se on jokaiselle tärkeä asia.

Kun kirjoituksen alussa kirjoitin harvoista ja valituista, on siihen selityskin. Omat asiani ovat omiani, niitä en kykene jakamaan muille. On murskaavaa kuulla asioitteni palaavan korviini takaisin aivan eri ihmisen kautta. Juuri näiden asioiden, mitkä olen luottamuksella kertonut ihmiselle, jota pidän luotettavana. Siinä samalla menee luotto ihmiseen ja ystävyys sekä kaveruus on historiaa.

Se eilinen huono oloni jatkui viime yön mahtavina kipusarjoina, pitkästä aikaa, yön pimeydessä kyyneleet valuivat poskiani. Kyyneleet kivusta, tuskasta, kaipuusta johonkin, mihin minulta on evätty pääsy siis entiseen terveeseen elämääni.  Nyt on tämä elämä ja tämän kanssa on tultava toimeen, tahdon tai en. Vanhaa elämääni en takaisin halua, siitä minulla on kauniit muistot, joita ei saa kadottaa. Tulevalta elämältä en osaa odottaa liikoja, mutta haaveet pitävät kuitenkin vahvan tahtoni kanssa elämän ilon vahvasti yllä. Nykyinen elämä on tuonut matkalleni paljon upeita ihmisiä ja kokemuksia. On tunne, että elän omalla tavallani onnellista aikaa. Vaikka on tunne usein, että olen yksin, on myös tunne siitä, että moni kanssaelää elämäänsä nyt myös minun kokemuksiini nojaten. Olen iloinen, ylpeä ja onnellinen, jos voin jollekin antaa murusen verran apua omana itsenäni.

Joudun vertaistukipuolella itse paljon tekemisiin ihmisten kanssa, joilla ei ole ketään. Jokaisella tulisi olla joku, jolle voi kertoa surut ja vuodattaa pahaa oloaan. Sen lisäksi pitää olla joku, jolle voi kertoa elämän pienet ja isot valonpilkahduksetkin. Asioita ei ole tarkoitettu sisällä pidettäviksi, ihminen tarvitsee varaventtiilin, minkä kautta pääsee tasaamaan paineita. Jos ihmisellä ei kerta kaikkiaan ole ketään, on hyvä löytää terve keino purkautua. Itse aikoinaan kirjoitin asioita paperille, kaikki hyvät ja mieltä painavat asiat. Esimerkiksi päiväkirja, mikä on äärettömän vanha keksintö, toimii hyvin purkuventtiilinä.

Tänään näillä ajatuksilla ja askel kerrallaan.

Arto Hannolin

Karhukuningas / vuodatus.net