maanantai, 27. syyskuu 2021

KUN MUISTI SAIRASTUU

Elämä ei aina ole lempeä. Haasteet mitä kehoni sisällään pitää, ei ole oma valintani, moni asia on sukuperimäänäni geenien kautta.

Koska luoja on antanut minun osakseni olla se mikä olen, olen myös oppinut hyväksymään itseni vahvuuksineni, samoin heikkouksieni kanssa.

 Ei minun ole vaikea olla sinut itseni kanssa…. paitsi hyvinkin usein.

Usein kuulen sanottavan: ”Ole armollinen itsellesi”. Tuo lausuma, se on helppoa sanoa toiselle, itselleni olen velkaa pitää sanaa armollinen häilyvänä rajana. Tietyllä tavalla olen itselleni armollinen

Entisenä tavoitteellisena urheilijana opin olemaan ankara ja armoton itselleni, tavoitteeni saavuttaakseni. Elämän korkeakoulu itseni kanssa.


Loukkaantumiset, niistä on jäänyt näkyviä arpia, eli muistoja urheilun tuottaman tuskan kunniamerkkejä.

Sairaudet, ne ovat toisenlaisia monumentteja. Perinnöllisyys on monelle sairaudelleni yhteinen tekijä.

En ole milloinkaan ollut katkera saamalleni ”perintöosuudelle”. Ajan myötä0n selvinnyt ”perintövero-osuuteni” suuruus.

Allergiat ja useimmat autoimmuunit sairaudet, toiset näistä on kausiluonteisia ja hetkellisiä, osa kuitenkin vaikuttaa konkreettisesti joka hetkeen elämässäni.

Myös basedowin sairaus kuuluu samaan ryhmään, sen diagnoosin saatuani tutustuin aiheeseen uudesta näkökulmasta. Tiedän, että useat sairaudet ovat linkittyneet ja lukkiutuneet juuri perinnöllisyystekijöiden kautta kehooni.

Kasvain, mikä oli viedä hengen, siitä selvisin. Kuitenkin kasvainleikkauksen jälkiverona, sain lopun iän päänkipusairauden. Tämänkin kanssa olen oppinut elämään.

Vaikka tuo kaikki muistuttaa joka hetki menneestä, muistuttaa se myös nykyisestä elämästä, tulevaisuudesta puhumattakaan.

Fyysinen kipu on hyvä kasvattajana, se on opettanut selviytymään myös henkisen kivun koukeroissa. Voisiko tuota verrata paljain jaloin kulkemista soratiellä, minne on viskottu nastoja. Ei elämän pidä, eikä se voikaan aina olla tuskatonta.


Vuosia sitten hoitovirheet veivät elämäni peilin eteen tarkastelemaan itseäni uudessa valossa. Luovuttajana en milloinkaan ole itseäni pitänyt, mutta kovimmat paikat ovat pysäyttäneet miettimään ja kysymään itseltäni: ”Mitäs nyt?”

Kun annan aikaa itselleni ajatella seuraavaa askelta, olen sata varma siitä, että (kohdatessani)kaiken mitä vastaan tulee, en voi kohauttaa olkapäitäni ja vaan luovuttaa. Neuvoja kuulee paljonkin, mutta ainoastaan sellainen, joka on käynyt samoja asioita lävitse, kuin minä itse, voisi ymmärtää.


 Tässä kohtaa pysähdyin miettimään, voin vakuuttaa, että ei ole aina helppoa kirjoittaa sellaisista asioista, jotka on vaan sivuuttanut ja sanonut, tämä on vaan elämää…

Omasta sairastumisestani on vierähtänyt jo tovi.  Omaisille minunkaan diagnoosini ei ole vain olankohautus. Kun saa kuulla, että sairastaa sellaista sairautta, mikä ei ole pelkästään yhden ihmisen sairaus, vaan myös omaisten, lähipiirin, ystävien sairaus.

Vaikutuspiirini on tavanomaista suurempi, joten en ole salannut asiaa, siten säästyn turhilta kommenteilta.

Sairaus mikä ei kontaktissa tartu, mutta ajan myötä muuttaa kantajaansa, kunnes lopulta vaan vie mennessään.

Ihmisiä vierestä katsoen, myötätuntoa sydämessäni tuntien. Minulla tämä sairaus on sukurasitteena, mutta se sama tulevaisuus voi olla meistä kenen tahansa.

Ei tätä sairautta ulkopuolinen välttämättä edes havaitse. Usealle se tulee hiljaa hiipimällä. Ei moni muukaan elämää suurempi sairaus näy kuin harvalle, joilla itse on kokemusta asiasta.

Näin aikuisena saan kiittää itseäni kohtalaisen hyvästä asemastani, olen tapauksessa pitänyt itsestäni keskimääräistä paremmin huolta, lähes koko ikäni, jo nuoruusvuosista alkaen.

Silloin kun muisti sairastuu ja ensimmäisen kerran sen osuneen omalle kohdalle, sisälleni iski suuri ajatusten myrsky. Muuten en tunnetta osaa kuvailla.

Elämä on mielestäni ollut minulle armollinen, olen saanut vuosia aikaa valmistautua tulevaan. On siis hyvä mennä askel kerrallaan kohti suurta tuntematonta, ei juosten, vaan ajan kanssa. 

Kuten aiemmin kerroin, luovuttaja en ole, mutta kuitenkin tiedän tämän taistelun lopputuloksen jo etukäteen, kohtaloni on jäädä kakkoseksi.


Kuulin sairaudestani jo vuosia myöhemmin, diagnoosi tarkennettiin oikeaksi. Alzheimer, useimmille sairauden nimi on tuttu. Suvussamme on erilaisia ”perinne päänsairauksia” tämä on yksi niistä. Ei sairaus jokaiseen iske, mutta todennäköisyys sairastua, on suuri.

Jatkoaikaa elämän polulle, ”hakemukseni on” ollut vetämässä jo vuosikymmeniä.

Koska haluan olla mahdollisimman pitkään toimintakuntoinen, on minulla ollut tapana astua myös asioiden tekemisissä mukavuusalueitteni ulkopuolelle. Jos haasteita ei voi voittaa, voi ainakin asioiden etenemistä edes hieman hidastaa omalla tekemisellään.

Aikuisiän olen ollut erityisen aktiivinen, ei muistisairaus ole minua hidastanut, päinvastoin, nyt on tullut aika pitää kiinni kaikesta sellaisesta, mikä on itselleni ollut jo vuosikymmeniä ”omaterapiaa”.  harrastuselämääni mm. järjestötoiminta, missä voin auttaa ja tukea muita, Suomen Kipu ry:n hallitutuksessa ja aluekoordinaattorina, voimanostossa kansainvälisenä 1.luokan tuomarina ja tuomarivalokunnassa, jäsenenä HUS-asiakasraadissa, kilpadartsissa, bloggaajana jne., välillä valmennan ja autan oman lajini urheilijoita. laulaminen isollekin yleisölle on minulle tuttua….   on paljon muutakin, kannustan samalla muitakin pitämään kiinni vanhasta elämästä, kunnes ote ei enää pidä, mutta olen päättänyt, että en luovuta ennen kuin sen aika on.


Riman korkeus on saman tekevää, kuinka ylös sen olen asettanut, ainakin olen tehnyt jotain asioiden eteen. Pienikin voitto voi olla suuri saavutus, kun sen on saanut tuskan kautta. Kaikki tämä on minulle elämää suurempaa, niin on aina ollutkin. Jokaisen elämä on uniikki, ei minulla ole tarkoitus ilman taistelua päästää irti helpolla.

Harrastan monia asioita, en ainoastaan itseni vuoksi, vaan esimerkiksi muille, ettei esteen taakse ei kannata jäädä murehtimaan.

Olen mukana järjestössä, urheilumaailmassa, vaikuttajana, auttamassa ja tukemassa jne.

 Jossain vaiheessa tulee se sairauden aiheuttama raja vastaan, kun ei enää kykene, eikä enää jaksa. Olen monelle toimijalle sanonut: ”Kertokaa minulle sitten, kun en enää ole mukana tässä maailmassa”.

Tiedän, että olen saanut lisäaikaa elämääni, Kasvain leikattiin silloin, kun olin enää hiuskarvan varassa kiinni elämässä.

 Muistini ja toimintani niin henkisellä, kuin fyysisellä tasolla oli viemässä minua alamäkeen. Kiitollinen olen silloin uudelle muistilääkärilleni, joka alkoi selvittää sairauttani. Diagnoosi meni ”vaihtoon” ja todettiin Alzheimeriksi.

 Parantavaa lääkitystä ei tällekään sairaudelle ole, mutta hoitava lääkitys löytyy, mikä antoi minulle paremman elämän ja paljon lisäaikaa.

Ei elämä ja terveys murehtimalla parane. Jo ikuisuuden on lempilausahdukseni ollut: ”Elämä on asennekysymys”!

Näillä mietteillä jatketaan matkaa.



Arto Hannolin

Vuodatus.net

Karhukuningas

perjantai, 27. elokuu 2021

Syksy jota koskaan ei tullutkaan

31.3.2014, oli aurinkoisen kaunis keväinen päivä. Tarkistin paikat työpaikalla. Olin siivonnut kaiken kohdilleen. Takahuone tarkistettu, taukohuoneen paikat kuunattu, roskat viety, Kaikki kohdillaan. Viimeiset paperit mukaan, pohjakassa ja maksupääte kassissa, sälekaihtimet suljettu. avaimet taskuun ja ulko-ovi auki.

Jälleen kerran laitoin hiihtopalvelun oven kiinni, häly ja turvalukitus päälle. Kaikki varmistettu ja ajatus siitä, että syksyllä taas uudestaan.

Syksyllä jälleen valmiina laittamaan paikat toimintakuntoon, vanhoille työntekijöille soitot ja uusien rekryjen hoitaminen. Tämä oli tullut vuosien mittaan rutiiniksi. Tuosta päivästä tuli kuluneeksi 7 vuotta.

Oli kuitenkin yksi asia, jota en tiennyt, enkä ollut edes ajatuksissani ottanut huomioon. Tänään jälleen kerran mieti asiaa, tämä ”vuosipäivä” oli minulle näin jälkikäteen erityisen merkityksellinen, se päätti 40 vuotta kestäneen ansiotyö elämäni. Elokuun 10. päivä oli viimeinen päivä kohdallani ja päätepiste lähes kaikkeen. Tämän päivän jälkeen. En saanut kokea odottamaani syksyä, joka oli jo laitettu almanakkaani ja suunnitelmiini. Elokuun 10. päivän yönä, olin varma, että en näe enää edes seuraavaa aamua.

Tuo tapahtumasarja oli saanut alkunsa jo vuosia aiemmin, ehkäpä se olisi voitu estää kokonaan, tai ainakin lieventää seurauksia. Tuolloin yöllä onnekseni oli yksi ihminen, jolla oli aikaa ja ymmärrystä kuunnella, kaiken lisäksi taito ymmärtää se, mitä hänelle silloin yöllä sairaalassa kerroin. Hän toimi, kuten ammattilaisen kuuluukin. Olen hänelle, ei enempää, eikä vähempää, kuin elämäni velkaa.

Syyskesä ja syksy meni leikkausta odotellessa labroissa, magneetti kuvauksissa, lääkärien tapaamisissa.


Keväällä en voinut kuvitella, että tuo maaliskuinen kaunis kevätpäivä olisi elämäni viimeinen työpäivä.

Näinä menneinä vuosina olen käynyt paljon sellaista lävitse, mistä en olisi ikinä voinut edes kuvitellakaan. Olen saanut uuden ja rikkaan elämän, vanhan ja myöskin rikkaan elämän tilalle. Olen kokenut asioita, joista olen kuullut, kuitenkin ainoastaan mielikuvissa kauhistellut. Päätin kaiken tuolloin kokemani jälkeen nousta uudelleen jaloilleni. Mitä sainkaan, erilaisen elämän, osittain vanhan elämän rinnalle. Moni on kysynyt: Oletko katkera? Esitän monesti vastakysymyksen: Miksi olisin?  

Vanhassa elämässäni olen mukana, omien voimavarojeni mukaan. Teen paljon asioita. Uusi elämä on tuonut mukanaan aivan uuden maailman. Aktiivisuuttani ei ole saatu tyrähdetyttyä. Olen saanut elämääni suuren määrän upeita ihmisiä. Vastuuta en ole koskaan kaihtanut, olen mukana asioissa, mistä en ollut kuullutkaan vanhassa elämässäni.


 Näillä ajatuksilla

Arto Hannolin

Karhukuningas

vyuodatus,net

torstai, 26. elokuu 2021

Tänään kaikki ok, vaikka elän eilisen huomista!

Millaiseksi monessa mukana olevana aktiivisen ihmisen elämän, ennen niin tavoitteelliset näkymät ja katse kohti selkeää ja arvokasta vanhuutta, voivat silmän räpäyksessä muuttua. En tarkoita sitä, että asiat olisivat menneet negatiivisemmiksi, elämähän on kokonaisuudessaan asennoitumis- kysymys. On sellainen sanonta: ”Kun usein sattuu, siihen tottuu”. Tämän olen kokenut elämässäni useammankin kerran.

Enemmänkin nykyään elän täsmä- ja muistilistojen keskiössä todella monessa asiassa.

Mitä tarkoitan eilisen huomenella? Polulleni on astunut monta eri sairautta, eli useampaan asiaan olen joutunut asennoitumaan tullakseni elämäni kanssa toimeen.  Joka ikinen sairaus on erilainen, mutta mikä tahansa sairauksista voi olla se lopullinen tieni päätös.

Eilisen huomen, eli tärkeimmät asiat laitan huomisen kalenteriin tai muistilapulle ylös, etten unohtaisi.

Tilanteesta riippuen, ei mikään ajankäyttämiseni muistamisessani toisen asian ohitse, kunhan saan tarvitsemani muistutuksen tekemisistäni hyvissä ajoin, oikeaan aikaan.

Olen jakanut koko elämäni ”lokerikkoon” tärkeysjärjestyksessä. Näillä eväillä menen aktiivisesti eteenpäin. Vain harvat edes huomaavat päällepäin minussa mitään outoa, siis entiseen elämääni asioita peilattaessa.

 

Toki kannan kasvaimesta aiheutunutta taakkaa mukanani koko loppuelämäni ajan.  Oikeastaan olen hyvissä asemissa, koska sairauksiini on näiden vuosien myötä tullut myös monien muidenkin eri sairauksien diagnoosit, lääketieteellisten tutkimusten kautta.

 

 Olen joskus kuullut, että olen perineeni tiettyjä piirteitä suvun perintönä, totta tuokin.

Todellisuudessa perintönä saamani piirteet, myös luonteessani olisivat minulle riittäneet vallan mainiosti. Geeniperimäni, siis vahvat geenit ovat antaneet myös toisenlaisenkin perinnön.

Esivanhempieni molempien puolien, siis isäni ja äitini puolelta olen saanut monia” lahjoja” selviytymiseen, samaan pakettiin kuuluu myös monia perin harvinaisia sairauksia.  

Vuodesta 2014 olen karusti huomannut, että mukaan on tarttunut liiankin   monta tarinaa. Tarinoita on kyllä paljon enemmänkin, moni sukuni tarinan kantaja on joutunut luopumaan maallisesta vaelluksestaan ennen aikojaan. He eivät tyhjentäneet säkkejään, vaan jättivät ne veren perinnöksi jälkipolville. Jotain heistä muistan ja heidän tarinoistaan, mutta aivan liian vähän. Läheskään kaikkea en edes tiedä, ainoastaan murto-osan. Useat asiat ovat jääneet vain legendaksi heidän tuleville jälkeläisilleen.


 

Itselläni kivut alkoivat päässä leikkauksen yhteydessä, pieni paikka ja hermovaurioita, näin kertoi muutama vuosi sitten, epävirallisesti, silloinen neurologini. Kyseinen herra ansaitsi monessa asiassa syvän arvostukseni.  Koskaan en syyttänyt ketään kroonisista kivuistani: Kuitenkin halusin varmistuksen siitä, mistä krooninen kipusairauteni on alkunsa saanut. Kyseinen herrasmies neurologini on ainoa ammattilainen, joka on minulle tuon ääneen sanonut. Siis käsi sydämelle ja kiitos hänelle.

 

Näin pääsin tutustumaan 24/7 päänkipuihin.

 

Lapsuus, nuoruus ja pitkä urheilu-urani opettivat paljon, niin henkisestä, kuin fyysisestä kivusta. Niihin en milloinkaan ole edes tahtonut tottua, mutta kipujen kanssa olen oppinut elämään. Kipu on eräällä tavalla luonteeltaan samanaista kuin lemmikkikoiran pitäminen. Siitä saa erityisen uskollisen ”kaverin”, se ei milloinkaan isäntäänsä jätä.

Kipu on aina oire jostakin, niin henkinen, kuin fyysinen kipu. Molemmat on elämä vastaani tuonut ja kovemman nyrkin iskulla varmistanut, että opin elämän faktoja. Kuulen olevani sitkeä, senkin on elämä opettanut ja tunne auttanut kantamaan suorin selin. 

On hyvä osata myös oikeassa paikassa osata antaa periksi.  Vanhan äitini sanoin aikoinaan oli: Se ei ole fiksu joka riidan aloittaa, se on fiksu, joka sen ajoissa lopettaa ja antaa periksi. Tätä viisautta voi myös käyttää muissakin elämän karikoissa. Totuuksia on yhtä monta, kuin on tekijöitäkin. Harva vain osaa sen oikean totuuden polun kunnialla kulkea lävitse.

 

Näillä pienillä ajatuksilla kuljen omaa polkuani.

Jokaisella meillä on se tie vastassa, minkälaiseksi me tiemme rakennamme. Jokainen meistä muistetaan sellaisena kuin olemme, ei sellaisina, kuin olisimme halunneet olla. Vaikka mitä elämässä tulisi vastaan, kannattaa kuunnella omaa sisintä ja omaa sydämensä johdatusta.

Loppupelissä jokaiselle tulee se hetki, kun on tilinmaksun aika elämältä suoritettu.

 

Arto Hannolin

Karhukuningas

Vuodatus.net

 

 

torstai, 26. elokuu 2021

Laulu taivaasta ( Olen kuullut on kaupunki tuolla)!

 LAULU TAIVAASTA

Olen kuullut on kaupunki tuolla (tunnetaan myös nimellä Laulu taivaasta) on käännöskappale venäläisen Aleksander Gurilevin (1803–1858) säveltämästä ja ...

Monelle tuttu, mutta tuntematon virsi, ”laulu taivaasta”

Olen jo ensimmäisestä kuuntelu kerrastani ollut myyty tähän virteen. Kun äitini kesällä 2021 nukkui seuraavaan ulottuvuuteen pitkän elämänsä päätteeksi, olin päättänyt laulaa hänen muistotilaisuudessaan, äitini muistolle

Kaunis hyvästi, sen tahdoin antaa, jos muuta en enää kyennyt hänen eteensä tehdä.

Paikalla olijat saivat jakaa muiston hyvästä ihmisestä, jolle me, hänen 7 lastaan äitimme antoi koko elämänsä.

 

 

 

 

Olen kuullut, on kaupunki tuolla
Yllä maan, päällä pilvien usvain
Luona välkkyväin taivasten rantain
Siellä kerran, ah, olla mä saan


Halleluja, mun lauluni raikuu
Halleluja, mä kaupunkiin kuljen
Vaikka jalkani uupuen vaipuu
Joka askel mun kotiin päin vie

 

Olen kuullut, on maa ilman vaivaa
Ilman kyyneltä, taistoa, huolta
Kipu, sairaus, tuskaa ei tuota
Siellä kerran, ah, olla mä saan


Halleluja, siel riemuita voimme
Halleluja, jo epäilys haihtui
Enää koskaan en horjuen kulje
Olen saapunut Jumalan luo

 

               Olen kuullut, on valkoinen puku
              Ja on hohtavat kultaiset kruunut
              Sekä autuas taivainen suku
             Siellä kerran, ah, olla mä saan…

 

              Halleluja nyt enkelit kiittää

              Kun jo kuulla voi taivaisen laulun

               Side katkee niin maahan jo liittää

                Tiedän siellä, jo pian olla saan.

             

Halleluja nyt enkelit kiittää

              Kun jo kuulla voi taivaisen laulun

               Side katkee niin maahan jo liittää

                Tiedän siellä, jo pian olla saan.

 

Kaunis laulu !

Arto Hannolin

Karhukuningas

Vuodatus.net

 

torstai, 26. elokuu 2021

Viimeiset hetket .....Kiitos äiti!

VIIMEISET HETKET: KIITOS ÄITI

 

Tämän kirjoitin eilen illalla, en kuitenkaan lähettänyt ajatuksia silloin muille. Nämä olivat ainoastaan omia ajatuksia ja tuntemuksiani, tuossa hetkessä. Tunsin tuon hetken kosketuksen tietäen, että oma äitini on valmistautumassa viimeiselle matkalleen. Tilanne on surullinen, mutta samalla omalla tavallaan erityinen.

 Me sisarukset olemme tehneet kaikkemme, että äidillä olisi luonnollinen, kaunis ja arvokas siirtyminen siihen suureen tuntemattomaan, minne meidän kaikkien elämän pituinen taival johtaa.

Saavuin hoitokodin myöhäisiltaiseen ja jo hiljenneeseen ympäristöön, kellon ollessa jo yli 10 illalla.

Kerrokseen tullessani vaihdoin hoitajien kanssa muutaman sanan ja samalla annoin heille Suomen Kipu yhdistyksen lehtiä ja muuta materiaalia. Tätä hyvää jaan useinkin eri yhteisöille, kertoen että on myös järjestöjä, mitkä auttavat pyyteettömästi tukipalveluillaan avun tarvitsijoita, silloin kun apua tahdotaan ottaa vastaan.

Tähän käyntiin olin varannut aikaa, aivan kuin me kaikki läheiset, käydessämme äitiämme tapaamassa.

Seitsemän lasta meitä on ja ikäeroa vanhimman ja nuorimpien välillä on viikkoa vaille 10 vuotta. Äiti on ihminen, joka on antanut meille koko rakkauden täyteisen elämänsä. Aina hän laittoi meidät itsensä edelle täysin pyyteettömästi.

 

Olin varannut aikaa äidin viimeisille hetkille, tiesimme jo tuona iltana, että on lähellä hänen maallisen vaelluksensa viimeiset hetket, tällä käynnillä olin minä tukena ja turvana.

Äitini on nyt viimeisillä voimillaan matkustajana saattohoidossa.

Tänne ja tähän kun tulee ”sisälle”, silloin ei saa olla kiire, vaan on annettava aikaa ihmiselle, joka on antanut meille, hänen lapsilleen, kokonaisen elämän mittaisen ajan. Tunnen olevani äidille paljon enemmänkin velkaa.

 

7 vuotta takaperin olin kuntoutumassa omasta ristiretkestäni elämän karikoista. Minulta leikattiin aivolisäkkeestä kasvain, mikä oli viedä minulta hengen. Aloitin oman kuntoutukseni sananmukaisesti askel kerrallaan. Tein tuolloin pitkiä kävelylenkkejä.  Usein lenkeillä kävin tapaamassa äitiäni, hän asui vielä tuolloin omassa kodissaan. Juteltiin paljon erilaisista asioista. Se keskustelu jäi mieleeni pysyvästi, kun äitini istui sohvalla sanoen: Tämän pidät Arto mielessäsi, yksikään minun lapsistani ei saa lähteä täältä ennen minua.

Äitini katsoi minua määräävästi tämän sanoessaan. Muistan sanoneeni hänelle: Katsotaan mitä meille tämä elämä tuo tullessaan.

 

Nyt olen äidin vieressä ja mietin vielä syvällisemmin hänen sanojansa ja huoltaan meistä kaikista. On itsestään selvyys, että luoja voi ohittaa tämän järjestyksen, vaikka se ei tunnukaan aina ”oikeudenmukaiselta”

Tapaan paljon ihmisiä, omat sairauteni ovat antaneet minulle rinnakkaiselämän. Autan ja tuen muita sairaita, auttamiseni on lähinnä auttamista jatkamaan ja hyväksymään sen, mitä useimmat pitävät vääryytenä, ei elämä ole aina oikeudenmukaista. Minulle on suotu myös ”opettaa” ammattilaisia kohtelemaan ihmistä ihmisenä, ei esineenä, tai potilaana. Jokaisen ammattilaisenkin tulisi ymmärtää heikompiaankin vertaisinaan. Sängyn vieressä minulla on aikaa ja mahdollisuus miettiä syvällisiä.

 

Äiti makaa heikkona ja tuskaisena hoitokodin sängyllä, ei hän anna mitään merkkiä, että huomioisi sen, kuka ympärillä touhuaa ja liikkuu.

Kun tarkemmin seuraan, näyttää ensi silmäyksellä juuri tuolta. Kun aloin puhumaan ja otin varovasti hänen kätensä, kiinni omaan käteeni ja toisella kädellä silitin hänen otsaansa. Hengitys oli tuskaisan vaikeaa. Kuitenkin havaitsin, että silmäluomet olivat hieman raollaan. Näkyvää elettä ei äiti tehnyt, mutta luomien alta näkyvät silmät seurasivat koko ajan liikkuen minua ja liikkumistani. Ehkä tuolta ainoastaan vain tuntui, mutta ei, kyllä se näin kuitenkin meni.

 

Istun sängyn vieressä tuolilla, pitäen äitiä kädestä kiinni.

Mietin surullisena, olenko hänen vielä ollessaan ymmärryksessä ja voimissaan tarpeeksi monta kertaa ja riittävän usein kiittänyt siitä kaikesta, mitä hän on minunkin hyväkseni tehnyt.

Juttelin lähes koko ajan äidin kanssa, välillä laitoin musiikin hiljaa soimaan, välillä hänelle hiljaa laulaen.

Puolilta öin vielä kostutin äidin huulet ja kielen vedellä kostuttamallani vanupuikolla.  Ennen kuin lähdin kotiin, sanoin vielä äidille: Sinä olet hyvä ja tärkeä ihminen, kiitos äiti.

Kello oli jo hieman yli puolen yön, kun jätin äidin nukkumaan.

Hoitokodin öisellä käytävällä näin hoitajan. Hän oli menossa äidin luokse vielä antamaan kipulääkkeet, että olo olisi edes hieman kivuttomampi.

 

yhden aikaa menin nukkumaan, miettien vielä äitiäni. Olin hyvillä mielin, että kävin hänen luonaan.

 Varhain aamulla heräsin outoon ”etiäiseen”, katsoin kännykkääni, minne sisareni oli laittanut viestin: Rakas äitimme oli menehtynyt nukkuessaan, klo 2.30. aamuyöstä.

Tuon viestin lukiessani silmäni kyynelehtivät vuolaasti.

 

Kiitos äiti, että sain viettää viimeisen illan ja iltayösi kanssasi.

 Poikasi

 Arto

 

vuodatus.net

Karhukuninngas

arto.kolumbus.fi