keskiviikko, 15. toukokuu 2019

YMMÄRTÄMISEN VAIKEUS ON SAIRAAN HAIKEUS

Avasin itselleni asiaa, jonka sisältö löytyy YLE.fi Nuoren kirurgin ura oli katketa alkuunsa virheen takia, nyt hän etsii keinoja pelastaa hoitajan tai lääkärin ura hoitovirheen jälkeen

Hoitovirheen tekijästä tulee liian usein virheen toinen uhri. Teksti kannattaa lukea ajatuksella. Mielestäni erittäin hyvä kirjoitus. Löytyy varmasti YLE.fi sivuilta.

YMMÄRTÄMISEN VAIKEUS ON SAIRAAN HAIKEUS


Aloin miettimään ensimmäistä uhria, Mitä jos ensimmäinen uhri menehtyy, tai jää ikuisesti kantamaan virheen aiheuttamaa taakkaa. Kuka hänestä kertoo, tai kirjoittaa. Ensimmäinen uhri ei saa myöskään jäädä huomiotta.

Pohdintojani asiasta, voin itse kertoa kokeneeni asioita potilaana. Kannan kehossani lopun elämääni seurauksia sairauden vuoksi, jonka vakavuus pyyhkäistiin syrjään luulon nojalla. Vakavaa sairautta ei haluttu edes ajatella, saati poissulkea tätä vaihtoehtoa. Marian sairaalan yö päivystäjänä toiminut nuori naislääkäri osasi kuunnella ja reagoida kuulemaansa.


Ymmärrän hoitovirheitä sattuvan suuressa potilasmäärässä ja kiireessä. Ymmärtääkö tämän hoitovirheen kohde. Häntä ei missään tilanteessa saa unohtaa, ei myöskään potilaan omaisia. Sain itse monta väärää diagnoosia peräkkäin vaikeaan ja harvinaiseen sairauteeni. Minulla vuosia, tunne, ette minusta välitetä. Lääkärini vähätteli sairauksia ja oireita. Myöhemmin ymmärsin, ettei sairauttani edes tunnettu. Lääkärin oli helppoa rakentaa mieleinen sairaus ja uskoa, että potilaan oireet katoavat. Minulla on vain yksi henki, ja sekin halusi irti minusta. Elämäni oli taiteilua hiuskarvan varassa hyvin pitkään, useiden vuosien ajan.

Viimeisen kerran elämäni rajamailla käytyäni, löytyi Marian sairaalasta yöllä tämä päivystävä lääkäri, joka kuunteli minua potilaana. Asialle tehtiin se, mitä oli vielä tehtävissä. En syyttänyt omaa lääkäriäni, mutta sen olisin toivonut, että minulle olisi hän lääkärinäni sanonut myöhemmin: Anteeksi Arto olin väärässä. Tuota en koskaan lääkäriltäni ole saanut kuulla.

Väärien diagnoosien vuoksi loppuelämäni muuttui erilaiseksi elämäksi.


Minusta ei ollut enää työelämään. Olen päässyt kääntämän kokemuksen vahvuudeksi. jotain suurta kuitenkin menetin, menetin terveyteni. Uusi elämäni toi minulle aktiivisen roolin vertaistukitoiminnassa. Itseäni pidän voittajana, saan auttaa ja tukea heitä, jotka apua tarvitsevat.

Tuon aikaisen tarinani olen kirjoittanut ylös ja sitä yhä luetaan paljon. Hoitava lääkäri on vain ihminen, hänelle voi sattua virheitä. Käänteisesti  on myös hyvä muistaa, että potilas myös on vain ihminen, joka kantaa seuraukset sisällään. Ei häntäkään voi huomiotta jättää yksin virheen tapahtuessa. Tuleeko se oikea tuki niiltä, jotka ovat tilanteen aiheuttaneet, vai niiltä, jotka kykenevät vertaisina auttamaan. Varmaan hyvä on se kultainen keskitie. Molempien apu on varmasti tarpeen. Ei missään tapauksessa, eikä millään verukkeella saa vakavaa hoitovirhettä piilottaa, eikä painaa villaisella. Hoitovirhettä ei myöskään saa vähätellä. Hoitovirheellekin löytyy vastuunkantaja, jos sitä halutaan.


Itse entisenä urheilijana muistan uraltani useitakin vastoinkäymisiä. Lääkärien ja kirurgien olisi hyvä osata tehdä samoin kuin urheilijoiden. Epäonnistumisen tullessa, ei pidä luovuttaa ja vaipua masennukseen. Ei nostaa käsiä pystyyn, vaan oppia virheestä. Tapahtunutta ei saa unohtaa, vaan se on hyvä muistaa kokemuksena, mistä pitää oppia toimimaan toisin. Pitää oppia kuulemaan oikeita ihmisiä ammattitaidon edistämiseksi. Pitää myös uskoa sen, mitä potilas kertoo. Potilaan tuntemus on ensikäden tietoa hänen omasta tilastaan. Sieltä hyvä ammattilainen osaa poimia marjat oikeaan koriin ja auttaa.


Asian voi sanoa: Sairastuneen sairaan ymmärtämisen vaikeus, on sairaan elämän haikeus. Aina, eivät edes erikoislääkärit tunnu ymmärtävän sairauksia, niiden tuomaa tuskaa. Oireet eivät aina ole fyysisesti tuskaisia, mutta tavalla taitoisella vaikuttavat sairastuneen elämään, sekä henkiseen jaksamiseen.

Hoitavan tahon ammattitaitoa on osata työnsä ja maltillisesti löytää sairaus ja hoitaa asiat oikein. Ei siis arvaamalla vaan varmalla tiedolla. Jos mennään arvaten eteenpäin, olisi oikein ensimmäinen oikein sama kuin tulos seitsemän oikein lotossa. Täytyy olla asiastaan varma, jos ei tiedä, asia täytyy selvittää. Osaavalta kollegalta voi vaikka pyytää se toinen mielipide asiasta.


Toistan nyt asian lyhyesti näin: Aikanaan jouduin itse lottovoittajan pakeille. Tämä lottovoitto oli koitua kohtalokseni. On taito osata kuunnella, puolin ja toisin. On taito uskaltaa kysyä kollegoilta, jos itse tuntee olevansa menossa väärälle polulle. Tämä pätee kaikessa elämän raadollisuudessa. Vaatii erikoista taitoa osata pyytää anteeksi ja myöntää virheensä silloin, kun on virheen tehnyt. Virheen myöntäminen kertoo suoraselkäisyydestä. Jos tietää tehneensä virheen, eikä tee sen korjaamiseksi mitään, kertoo se tekijästä hänen oleva ihminen, johon ei voi enää koskaan luottaa.

Minulla on monia lääkäreitä, joihin luotan 100 %:sti.  Heidän kanssaan kykenen puhumaan sairauksistani ja kunnioitan heitä ja heidän osaamistaan. Tämä on minulle potilaana tärkeää, koska harvinaiseen sairauteeni on lähemmin tutustunut vain muutama lääkäri Suomessa. Harvinaisuudesta puhuen, tunnen ainoastaan yhden henkilön samaa kasvainsairautta sairastavan. Siis meitä on todennäköisesti kaksi ”lajikaveria ”Suomessa.


Pääkaupunkiseudulla on luottoni ansainnut kaksi endrokrinologia.  Se on ongelmana muissakin sairauksissani, että vastaanottava lääkäri ei tutustu etukäteen sairauksiin. Täten he luulevat osaavansa minut kaikkine oheissairauksineni ja niiden vaikutukset, toinen toisiinsa. Näihinkin tapauksiin potilaana olen joutunut. Esimerkkinä eräs lainassa ollut lääkäri ”tietää”, vaikka ei tiedä. Sama lääkäri muuttaa lääkityksen, hurjin seurauksin. Kertoo minulle aivan muuta sairaudestani, kuin on totuus.  Meni lähes vuosi, ennen kuin hänen tekemänsä virhe oli kehooni korjattu.


Näillä miettein tällä kertaa

Arto Hannolin / Karhukuningas

vuodatus.net

keskiviikko, 1. toukokuu 2019

JOUTSENLAULU

Joutsenlaulu on sana, minkä olen usein kuullut. Enemmän kiinnostuin sanasta ja kyseisen sanan merkityksestä silloin kun kuulin ”Yö-yhtyeen” aiheesta tekemän laulun ja aloin ymmärtää kyseisen laulun sanomaa ja sisältöä. Tämä laulu on myös yksi omista suosikeistani karaokessa. Tätä laulua laulaessa on tunne, ettei maailmassa ole mitään muuta. Laulu tulee syvältä, sydämen ja sielun syövereistä.

 

Mitä tämä sana joutsenlaulu, pitää merkitykseltään sisällään. Sana joutsenlaulu kiehtoo minua kauneudellaan ja taianomaisuudellaan: Wikipedian mukaan Joutsenlaulu tarkoittaa laulua, jonka uskomuksen mukaan joutsen laulaa juuri ennen kuolemaansa kauniimmin kuin koskaan. Tämän on uskottu koskevan varsinkin kyhmyjoutsenta, joka ei yleensä laula. Sanontana joutsenlaulu tarkoittaa viimeistä esiintymistä, suoritusta tai saavutusta – mahdollisesti edeltäviä parempaa – ennen jonkin päättymistä tai ihmisen kuolemaa. Pelkkää uskomusta, vai onko sittenkään ainoastaan uskomusta? Ihmiselle se on totta, mihin hän vahvasti itse uskoo.

 Itse uskon, että jokaiselle meistäkin löytyy oma korkein voima (KV). KV ohjaa kohtaloamme ja kaikkea sitä, mitä elämässämme tapahtuu, on se hyvää tai huonoa. Jotenkin vaan on minulla se tunne, että kaikki on ennalta määrättyä. Tahdommepa tai emme. Asiat vaan tapahtuvat, koska niin on tapahduttava. Menosta voi irti laskea, mutta magneetin lailla elämä imuroi meidät aina uudelleen ja uudelleen kiinni siihen, mikä on KV:n päätös kohdallemme määrännyt.

 

Joutsen on kaunis lintu, mutta luonne on kiivas, jos se tuntee vähääkään uhkaa. Elämän kanssa tahtoo olla samoin. Minua pidetään sosiaalisena ja mukavana, mutta puolustusmekaanisnimi toimii kuin joutsenella. Voin harkita asian hetkessä ja tehdä ennalta arvaamattoman päätökseni yhtä nopeasti. Kun päätös on tehty, ei siitä sovi enää pakittaa.

Kuten Wikipediassa sanotaan: Sanontana joutsenlaulu tarkoittaa viimeistä esiintymistä, suoritusta tai saavutusta – mahdollisesti edeltäviä parempaa – ennen jonkin päättymistä tai ihmisen kuolemaa. Tuon ihmisen kuoleman toki jätän edes ajatuksistani pois, mutta vanhan jättäminen hetkessä taakseni, ei ole ennenkuulumatonta. Vaikka vanhan taakseni jättäminen voi olla kuolettavan tuskallista. Viimein voin jäädä sisäisesti odottamaan aikaa, milloin voin palautua entiseen. Joskus tämä on määrätty onnistuvaksi, mutta joskus ote kirpoaa, ja menneestä jää vain kipeä muisto. Muisto on iso arpi juuri minulle.

Moni on sananmukaisesti jäänyt ”monttu auki” katsomaan ja miettimään, että ei tässä näin pitänyt käydä. Moni asia on elämässä opettanut, että jos taaksesi jotain jätät, korvaavia asioita on kyllä tarjolla uudessakin tilanteessa.

 Todella paljon on asioita, mitä omassa käytöksessäni tunnistan. Iän myötä olen löytänyt paljon asioita, jotka tunnistan kuulopuheiden perusteella esivanhemmillani isän äidin puolella olleen. Onneksi olen myös perinyt niitä parempia puolia äitini suvun puolelta. Jollain lailla nämä piirteet ovat (omasta mielestäni) sekoittuneet keskenään oikeassa suhteessa keskenään. Molemmista sukujuurien puolikkaista löytyy myös paljon positiiviakin puolia.

Perinnöllisyystekijät elämässä, niistä en omassa elämässäni suuremmin enää piittaa. Jälkipolvien elämä on asia, heistä kannan kivirepun painoista riippaa selässäni. Jokaiselle kuitenkin muovautuu omanlainen käytösmalli, mistä meidät henkilökohtaisesti tunnetaan. Perinnöllisyystekijät kauhistuttavat sairaurauspuolella, itse olen näissä asioissa oikea imuri. Tämä tuntuu tuskaiselta ajatella, mitä jos lapseni, lapsenlapseni ja tulevat polvet saavat osansa perintönä näistä pahimmista sairauksistani. Tämä on yksi syy, miksi yritän sinnikkäästi myös kohentaa, tai ainakin ylläpitää terveyttäni niin hyvin kuin mahdollista. Voin ainakin antaa eräänlaisen selviytymismallin heille. Iän myötä tahtovat sairaudet kontra terveys, joka taistelussa sairauksien jättävän isomman jäljen joka taistelun loppumainingeissa. Kyllä itse tiedän, kumpi sodan voittaa, mutta hyvä taistelu antaa lisäaikaa. Ei minulla ole kiire täältä lopulliselle taipaleelle. Olen päätynyt siihen, että kyllä oma elämänikin on itselleni ainakin yhden joutsenlaulun arvoinen.

Totta puhuakseni nyt, vuosien vakavien sairauksienkaan kanssa en osaa sanoa loppuelämästäni oikeastaan yhtään mitään. Ajatuksena on: Mikäs pahan tappaisi, tämän aika ei toivottavasti ole lähelläkään.

Kirjoitan paljon asioista, tämä on tapani muistuttaa myös itseäni elämän raadollisuudesta. Elämä on opettanut minulle sen, ettei koskaan voi tietää, mitä seuraava hetki voi odottamatta tuoda tullessaan ja tuohan se, nimenomaan odottamattakin.

KV laittaa usein polvilleen, mutta auttaa myös minut jaloilleni, kun olen oppinut jälleen hieman lisää nöyryyttä.

Kun osaa olla oikeissa asioissa nöyrä, kun osaa olla oikeissa asioissa neutraali ja kun osaa olla oikeissa asioissa riittävän kovaluonteinen, silloin pärjää loppuun asti. Noilla ominaisuuksilla on minun tasan loppuun asti tarkoitukseni selvitä. Nuo ominaisuudet ovat minut auttaneet elämässä tähänkin asti pärjäämään, hienosäätöjä kuitenkaan unohtamatta.

KARHUKUNINGAS/ vuodatus.net

ARTO HANNOLIN

maanantai, 22. huhtikuu 2019

MONTAKO KERTAA?

Kuinka monta kertaa täytyy ihmisen mennä rikki elämänsä aikana? Kysymys minkä olen itselleni esittänyt lukuisia kertoja. Joskus tulee vastaan viimeinen kerta, sen jälkeen ei enää.

Juniorina ja vanhimpana, vilkkaana poikana, 7-lapsisessa perheessä. Aina ei ollut helppoa lapsenakaan. Tuolloin opin tuntemaan vitsan ja remmin voiman persauksissa ja selkänahassani. Kun aloin hiljalleen olla varhaisteini, lihoin ja sen huomasivat ensimmäisenä osa kaveripiiristäni, sain kokea kiusaamista. Kuitenkin tuolloin jo omatoimisesti ja muutaman kaverin kanssa urheiltiin paljon. Tuolloin koin ensimmäiset urheiluvammani. Osa noista vammoistani vaivaa yhä, näin kypsällä iälläkin. Jossain vaiheessa oli puolustauduttava, ettei minua jyrättäisi, silloin annoin omat näyttöni elämässä. Parikymppisenä minut oli rikottu jo moneen kertaan. Fyysinen puoli alkoi olla kunnossa, joskus henkinen puoli notkui.

Kun aloin tosissani harjoittelemaan ja saamaan tuloksia, entiset kiusaajani jaksoivat kertoa minulle, kuinka hyviä kamuja aina olimme olleet. No satun olemaan pitkämuistinen.

Vuosikymmenien ajan treenasin ja kilpailin. Vammoja tuli ja ne kuuluivat arkeeni. Kroppa oli rikki usein ja yhtä usein palasin. Urheilu muokkasi minusta minunlaiseni, kuten lapsuus ja nuoruuskin. En minä, kuten moni muukaan kesken parasta aikaa elämässään ajattelee huomista. Oli minulla perinnöllisenä allergioita sun muita, mutta vaivoja, mutta mitä silloin noista. Selvisin fyysisesti ihan mistä vaan. Jos menee rikki, kyllä siitä paranee, ajattelin.

Tuli se aika, kun olin päättänyt lopettaa kilpaurani. Olin kuitenkin kaikkine säröineni kasassa, kunnes… niin kunnes alkoivat perintötekijäni kertomaan keholleni, että nyt on aika koetella toisella tavalla. Masennus, diabetes, alkavat oireet kasvaimeeni, viimein lähes hengenlähtö, pään rappeumasairaus, sarjoittainen päänkipusairaus ja monia muita sairauksia. Jossain vaiheessa tiesin, miltä tuntuu oikeasti olla rikki. Siitä minulle tämä kysymys: Kuinka monta kertaa täytyy ihmisen mennä rikki elämänsä aikana? Jokaisella meistä on oma määränsä. Tiedän, etten anna periksi, ennen kuin on pakko. Rikki voin olla monellakin tavalla, mutta heikkona en itseäni pidä. Pidän itseäni kunnossa niin hyvin kuin osaan. Fyysinen ja henkinen puoli on minulle kuin jalustalla seisomista itseni edessä. Ehkä vielä hankin kunnon bootsit. Saappaat jalassa aion sitten joskus täältä poistua, mutten vielä vuosikymmeniin

Onko sitten edessä helpotus ennen viimeistä vai tuleeko tunne, etten vaan enää jaksa. Viimeinen vaihtoehto ei tunnu minulle todelliselta, olen kuitenkin tottunut katsomaan pelini aina loppuun asti, kesken ei luonne anna lopettaa. Itse en ole valinnut tietäni, mikä ei ole läheskään se helpoin kuljettava. Elämäni on valinnut minulle upean ja rikkaan, mutta karikkoisen polun. Joka tapauksessa, minunkin polkuni on kuin kenen tahansa polku, päätepiste on jokaiselle sama, se lopullinen. 

Kuten urheilussa, myöskään elämässä, ei vastustajaa missään auta pelätä. Vastustajaa on hyvä kunnioittaa, se on helpompi tie suoriutua, kävi miten kävi. Joskus voi pieni pelko kuitenkin olla hyvästäkin, mutta pelolle ei ole hyvä antaa liiallista valtaa.  Ennakolta heikommat vastustajat, ovat usein vaikeimmin voitettavat. Milloinkaan ei auta heittäytyä ylimieliseksi, silloin monesti joutuu nielemään tappion karvasta kalkkia. Monelle pahin vastustaja löytyy peiliin katsoessa. Aivan on ensimmäiseksi on hyvä olla sinut itsensä kanssa, sillä pärjää pitkälle.

 Itselleen on myös opittava antamaan anteeksi asioita. Kukaan ei meistä ole täydellinen, jokaisen on joskus tämä asia hyväksyttävä. Kun kilpaurheilussa opin tämän asian, opin samalla sen, etteivät voitot, vaan tappiot olivat asia, miten uskon itsestäni tulleen parempi ihmisenä. jos aina voittaa, on vaikea hyväksyä vääjäämätön joskus totuus, etten enää olekaan voittaja. Häviämisen taito on arvokkaampi elämän näkökulmasta katsottuna.

Elämä, sairaudet, haasteet yleensäkin ovat taitolajeja. Etukäteen kannattaa olla nöyrä, kuten voiton kuin tappionkin hetkellä. Nöyryys ei ole heikkouden merkki, päinvastoin. Ylimielisyys ei ole millään lailla merkki vahvuudesta, vaan väärästä asenteesta. Vastustajiaan voi harvoin itse valita, sekin tekee kaikesta monelle lailla haasteellista.

Elämä on kuin unta, mitä unille tapahtuu, kun aamulla herää. Tämän kysymyksen esitti ystäväni minulle muutama päivä takaperin, ennen en ole asiaa tuolta kantilta miettinyt. Kysymys jäi kytemään mieleeni. Uni ei jatku valvemaailmassa, vai jatkuuko? Olisihan se upeaa, jos ”pahat unet” voisi jättää heräämisen myötä unholaan ja ”hyvät unet” voisivat jatkua unen jatkeena valvemaailmassa. Nämä asiat jäivät pyörimään päänsairaan ihmisen mielikuviin. 

 

vuodatus.net / Karhukuningas

Ajatuksia

Arto Hannolin

 

 

tiistai, 16. huhtikuu 2019

EILEN OLISI OLLUT SE PÄIVÄ

Harvoille kerron, ainoastaan valituille ja heitä ei ole montaa. Eilen olisi ollut juuri se päivä, kun olisin toivonut kuulijaa. Eilen alkoivat kontrollit aamulabralla. Totta kai olin sotkenut päivämäärän ja lisännyt omaan ailahtelevaan muistiini yhden ylimäärisen vastaanotto ajan. Onneksi siitä ei koitunut haittaa, mutta muistutti jälleen kerran siitä, mikä minua tulevaisuudessa odottaa. Nyt olen vielä muistisairauteni kanssa alkutaipaleella, kulkiessani eteenpäin muuttuu polkuni hämärämmäksi. Tämä on asia, mitä en halua miettiä, mutten voi mielestäni pyyhkiäkään.

Eilinen päiväni alkoi joka tapauksessa aikamoisen päänkipusarjan säestyksellä. Oloni ei ollut lähellekään paras mahdollinen. Koko maailmailma ympärilläni tuntui tse asiassa tuntui aivan kauhealta. Eilen minulla olisi ollut tarvetta kertoa ja puhua ystäväni kanssa, joka tietää, tuntee ja ymmärtää haasteeni. Eilen se ei vaan ollut mahdollista, juuri silloin, kun itse olisin sitä kaivannut. Oli taas kerran sisäinen tunne siitä, että jollekin on pakko jakaa sairauksieni aiheuttamaa pahaa oloani. toki olen monesta haastavasta asiasta aina ennenkin selvinnyt yksinkin, silloin kun on ollut pakko. Yksin selviäminen ei vaan ole se paras tie. Paras tie on saada kertoa toiselle ihmiselle, joka osaa asettua asemaasi. Hän ymmärtää ja toisen ihmisen ymmärrys auttaa henkisesti selviämään pienemmällä tuskalla. Ammattiauttaja ei ole se paras, eikä aina oikea. Harvoin hänellä on sitä sisäistä kokemusta, minkä saman kokenut vertainen voi jakaa.

Puoli tuntia kestäneiden magneettikuvien ajan eilen ja aina, nautin aina. Putkessa makaaminen, silmät kiinni yksin, silloin voin leijua omassa mielikuvitusmaailmassani. Vain laitteen koliseva ääni, se tulee tasaisena korviini, eikä maailmassa ole mitään muuta sillä hetkellä.  Minulle, toisin kuin monelle, magneettikoneessa voin irtautua kaikesta muusta, nautin vain olemisesta yksin, juuri siinä hetkessä.

Eilen oli minulla juuri se päivä, kun olisin kaivannut ihmistä, joka olisi ymmärtänyt, kuunnellut ja neuvonut. Onhan minulla joku, jolle voin kertoa, mutta minun on annettava myös hänelle levähtämisen mahdollisuus, silloin kun hän sitä tarvitsee ja ei hän tosiaan sitä tarvitsi muissa haasteissaan. Tiedän, että hänellä on elämässä omat haasteet, ei ainoastaan itsensä, myös hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Hän on ihminen, jonka viimeiseksi haluan mitään ylimääräistä rasitetta tällaisina aikoina. Minä taas tarvittaessa haluan olla hänelle se enkeli, jota hän tarvitsee. Minulla on myös huoli hänestä ja hänen jaksamisestaan. Olen erittäin onnellinen ja tunnen itseni etuoikeutetuksi siitä, että voin itseäni  vuodattaa ystävälleni ja vastavuoroisesti hän minulle. Hän on minulle se rakas suojelusenkelini.

 

Tällaiset ihmiset ovat toiselle kultaakin kalliimpia. Itse arvostan tämän ystäväni korkeimmalle korokkeelle. Irti en halua laskea. Monenlaisten kokemusten vaihto meillä on molemminpuolista. On joku, jolle voi kertoa, se on jokaiselle tärkeä asia.

Kun kirjoituksen alussa kirjoitin harvoista ja valituista, on siihen selityskin. Omat asiani ovat omiani, niitä en kykene jakamaan muille. On murskaavaa kuulla asioitteni palaavan korviini takaisin aivan eri ihmisen kautta. Juuri näiden asioiden, mitkä olen luottamuksella kertonut ihmiselle, jota pidän luotettavana. Siinä samalla menee luotto ihmiseen ja ystävyys sekä kaveruus on historiaa.

Se eilinen huono oloni jatkui viime yön mahtavina kipusarjoina, pitkästä aikaa, yön pimeydessä kyyneleet valuivat poskiani. Kyyneleet kivusta, tuskasta, kaipuusta johonkin, mihin minulta on evätty pääsy siis entiseen terveeseen elämääni.  Nyt on tämä elämä ja tämän kanssa on tultava toimeen, tahdon tai en. Vanhaa elämääni en takaisin halua, siitä minulla on kauniit muistot, joita ei saa kadottaa. Tulevalta elämältä en osaa odottaa liikoja, mutta haaveet pitävät kuitenkin vahvan tahtoni kanssa elämän ilon vahvasti yllä. Nykyinen elämä on tuonut matkalleni paljon upeita ihmisiä ja kokemuksia. On tunne, että elän omalla tavallani onnellista aikaa. Vaikka on tunne usein, että olen yksin, on myös tunne siitä, että moni kanssaelää elämäänsä nyt myös minun kokemuksiini nojaten. Olen iloinen, ylpeä ja onnellinen, jos voin jollekin antaa murusen verran apua omana itsenäni.

Joudun vertaistukipuolella itse paljon tekemisiin ihmisten kanssa, joilla ei ole ketään. Jokaisella tulisi olla joku, jolle voi kertoa surut ja vuodattaa pahaa oloaan. Sen lisäksi pitää olla joku, jolle voi kertoa elämän pienet ja isot valonpilkahduksetkin. Asioita ei ole tarkoitettu sisällä pidettäviksi, ihminen tarvitsee varaventtiilin, minkä kautta pääsee tasaamaan paineita. Jos ihmisellä ei kerta kaikkiaan ole ketään, on hyvä löytää terve keino purkautua. Itse aikoinaan kirjoitin asioita paperille, kaikki hyvät ja mieltä painavat asiat. Esimerkiksi päiväkirja, mikä on äärettömän vanha keksintö, toimii hyvin purkuventtiilinä.

Tänään näillä ajatuksilla ja askel kerrallaan.

Arto Hannolin

Karhukuningas / vuodatus.net

 

 

torstai, 11. huhtikuu 2019

KADONNUT ILO

Ihmisten silmissä iloinen, avoin, uhrautuva, tukea antava, lämmin, rakastettava, toiset huomioon ottava. Kaikenlaisia sanoja kuulen itsestäni käytettävän. Ulkokuori on ihmisen suoja. Ulkokuori on se, millaisena muut sinut näkevät ja kokevat. Sananmukaisesti ja tahtomattani, elän jostain syystä omanlaistani kaksoiselämää. Muistan ajan, kun poltin itseni loppuun, siitä on jo aikaa vajaat 15 vuotta. Olkoon muut sairauteni kuinka vaikeat ja vakavat tahansa, on loppuun palaminen kaikista sairauksistani se kaikista syvimmälle itseeni imeytynyt ja sisältä syövä sairaus. Sitä en halua toista kertaa kokea.

Kun elämä kolhii, eikä kivut anna aikaa hengähtää, on minulla usein se olo, jaksanko taistella myös itseni puolesta. Ei minulla ole onneksi samanlaisia tuntemuksia, kuin masennuksen vallatessa. On vain pelko siitä, osaanko olla itselleni armollinen. Jos en itsestäni jaksa pitää huolta, miten sitten jaksaisin muista, varsinkin läheisistä huolehtia ja tukea heitä aina tarpeen vaatiessa.

On sellainen olo, että olen maailmassani, elän hyvää elämää. Minulta alkaa kuitenkin hiipumaan ilon tunne.. Tapani mukaan en sitä muille halua näyttää, väsymys ja jaksaminen alkaa kuitenkin paistaa olemuksestani. Monet ystävistäni sen huomaavat, mutta läheskään jokainen ei sitä halua ääneen sanoa. Toisaalta osaan kokemuksellani myös peittää ulkoista oloani.

Elämän ilo ja ilo elämässä, näiden kuuluisi kulkea jokaisen elämässä, käsi kädessä. Joskus kuitenkin tämä yhteys pätkii, toivottavasti vain väliaikaisesti. Luotan syvästi, että kohdallani se menee näin väliaikaisessa aikataulussa. On asioita, mistä haluan pitää lujalla kädellä kiinni.

Minun on vaikea laskea irti asioista, mitkä kuuluvat sydämeeni ja samalla luonteeseeni. Enhän urheilijanakaan antanut periksi. Tappiot vahvistivat ja olivat sata kertaa tärkeämpiä, elämääni ajatellen, kuin voitot ja menestys.

Kisat olivat vain kisoja, se miksi tein rankaa työtä, oli siksi, että halusin tulla paremmaksi urheilijana. Meni kisat, miten tahansa, jokainen kilpailuni oli ainoastaan muisto, muistojen joukossa. Olen ennekin kirjoituksissani maininnut sen, kun voitin ensimmäisen SM-kultani. Kotimatkalla tuijotin mitalia autoni kojelaudalla, vuosien työn tulos ja nyt saavutin sen, äärettömän kovan kisan jälkeen. Kuitenkin mietin mitalia tuijottaessani, ettei tuo mitali tee minusta yhtään parempaa tai huonompaa ihmisenä. Se voitto opetti minun henkiselle minälleni paljoa enemmän, kuin olin uskonutkaan. Jos ihmisenä jotenkin muutuin, niin sitten siten, etten enää surrut huonoja kisoja, enkä myöskään osannut juhlia menestystäni. Opin nauttimaan siitä, että saavutin jotain olemalla oma itseni.

Tuon ilon haluan saada takaisin itselleni. Teen paljon asioita. Teen niitä asioita siksi, että haluan tehdä ja saan niistä jotain.

Nyt kun ilo on hiipumassa, en taas osaa itselleni sisäistää asioita. En taas osaa antaa itselleni anteeksi, enkä varmaankaan anna myöskään armoa, jos jokin asia ei menekään siten kuin pitäisi mennä. Minulta on kadonnut se onnistumisen ilo, jokin on sen minulta vienyt, n vaan tiedä mikä.

Haluan, että saan muille paremman mielen olon ja pystyn auttamaan. En kuitenkaan ole sitä tyyppiä, että haluaisin miellyttämisen, vaan auttamisen vuoksi auttaa  muita. Teen asiat omalla tavallani, autan omalla tavallani, mutta en hyväksy, että minua kukaan yrittää ohjailla. Neuvoa voi, muttei ilman omaa tahtoani minun ohjailemiseni johda kuin sanomisiin.

Ehkä jääräpäisyyteni on osasyynä kadonneeseen ilooni. Se ei kuitenkaan mahda olla se perimmäinen syy kaikkeen. Kipujeni jatkuva lisääntyminen on varmasti yksi syy asioiden etenemiseen huonompaan suuntaan. Monta isoa sairautta päässä, monta asiaa enemmän, jotka painavat mieltä. Osaan kuunnella, mutten osaa kertoa. Sairaudet muuttavat edetessään luonnetta, varsinkin krooniset kipusairaudet. Sairaudet kolhivat sisältäpäin maailmaani. Vanha sanonta: Jos liian monta liikkuvaa osaa toimii yhtä aikaa, siitä ei hyvä seuraa.

Tällaisia mietteitä tähän aamuyön tunneille.

Toivottavasti saan taas ilon mukaani, kun, vajaan kuukauden päästä saan isompien sairauksieni vuosikontrollit käytyä lävitse.

 

KARHUKUNINGAS/ ARTO HANNOLIN

Vuodatus.net