tiistai, 18. huhtikuu 2017

Kivun kahdet kasvot

Olen yksi niistä monista joille usein sanotaan, et voi olla sairas, olet liian positiivinen persoona. Toki se on perusluonteeni. Saan ihmiset hymyilemään, saan ihmiset voimaan henkisesti paremmin ollessani oma itseni.

Se sairas minäni on peilikuvani , mikä taas on sellainen, että saan ihmiset kauhistumaan, saan ihmiset voimaan henkisesti huonommin ollessani oma itseni.

Kykenen kovissakin kipukohtauksissa näyttämään juuri hymyilevältä minulta, en kylläkään aina. Kipu muuttaa luonnettani monellakin tavalla, saatan kiihtyä nollasta sataseen vain pienestä vastoinkäymisestä tai yhdestä väärästä kuulemastani sanasta. On siis tilanteita, milloin itsehillintääni todella koetellaan. Kenenkään en tahallaan toivoisi noin tekevän. Usein sitä, joka saa minut isoille kierroksille, voi  yllättyä. Sympatiat väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärällä huumorilla höystettynä. Ne jotka tuntevat sairauteni, tietävät etten sitä tarkoituksella halua olla ilkeä, enkä tarkoituksella sellainen tarkoituksella olekaan. Varoittelen kyllä usein ettei kannata edes kokeilla. Väitän, että elinikäisen harrastukseni ja peräänantamattoman luonteeni vuoksi, en tunne sanaa pakitus. Pakittamalla tunnen itseni heikoksi, siinä syy, miksi olen juuri sellainen minä, kuin olen. Heikko voin olla, mutta sitä en halua läheskään aina näyttää.

Tänä aamuna herätessäni tiesin, että sairaus johtaa ja tilanne on aamun lukemissa Kipu 1 - parempi olo pyöreä 0. Näppäimistö kirjoittaa paljon, mutta tekstiä on moneen kertaan muokattava, että siitä saan edes itse mitään selkoa. Pysähdyn moneen kertaan tuijottamaan koneen ruutua. Ei synny mitään positiivista kirjoitettavaa, ei vaikka kuinka yritän. Edes yksi positiivinen sana tässä kiputilassa, voisi avata ainakin uuden ajatuksen suunnan. Kun lähden ihmisten ilmoille, perusilmeeni tiedän olevani yrmeää katseltavaa, otsa kurtussa. Sen minkä tutut taas minussa näkevät, on hymyilevä ja positiivinen ihminen, ei murhetta, ei huolta omista sairauksistani. Kasvot kertovat ja voivat hymyillä, vaikka sisin ulvoisi ja itkisi vertahyytävästi tuskaani. Näissä tilanteissa useimmiten minulle nykyään sanotaankin, olet upeassa kunnossa, hienoa että olet parantunut, miten saat pidettyä tuollaisessa kuosissa, yli kuusikymppinen äijä, näytät paremmalta kuin nelikymppiset aktiiviurheilijat.

Koettakaas ystävät asettua minun sisälleni tuossa tilanteessa. Joka ikinen kerta noita sanoja kuullessani sisimpäni huutaa tuskaa, ajatukseni itkevät, sisäinen itku hallitsee maailmaani tuolloin.  Minulle sanotaan, että olen kunnossa, ymmärrän niitä ihmisiä, joita näen harvoin, evät he voi tilanteestani tietää. Ihmiset, joita kohtaan usein, huomaan etteivät he ole edes kuunnelleet minua aiemmin jutellessamme. En tule koskaan saamaan terveen papereita, siihen on helppo asennoitua entisenä tavoitteellisena urheilijana ja tekijänä. Tavoitteellinen tekijä yritän vieläkin olla ja pyrin pitämään todellisuuden mielessäni. En tavoittele enää nousevaa kuuta, haluan ainoastaan mahdollisimman tasapainoista elämää, millä voin pitää itseni toimintakunnossa.

Olen joskus ollut tilanteissa, missä olen joutunut miettimään, olisinko tehnyt asioita toisin, jos olisin etukäteen nähnyt tulevaisuuden minäni todellisuuden. Tähän kysymykseen on minun helppoakin helpompi vastata. Mitään en muuttaisi, tekisin samat asiat ja jopa samat virheetkin toistamiseen. Eihän minulla olisi muuten mitään pohjaa olla sama, oma itseni, kuin mitä nyt olen. Onnistumiset vahvistavat itsetuntoa, virheet ja epäonnistumiset kasvattavat ihmisenä, kunhan virheistä oppii ja muistaa ne.  Minä hyväksyn itseni, niin hyväksyvät ystävänikin. Toisaalta minulle ei ole sama mitä muut minusta ajattelevat, mutta siitä en piittaa. Aina pystyn miettimään itseni itsenäni, jonka kanssa olen sinut.

Kivun kasvot, sen voi ymmärtää monella tavalla. Katsonko toista ihmistä, jonka näen kärsivän. Toisesta näkee helpommin kuin toisesta, mutta jokaisesta sen näkee, kunhan osaa ihmistä lukea. Vaikka toinen hymyilee, ei kerro, on rauhallinen, puhuu järkeviä, tai päinvastoin usein, silmät on se kuuluisa sielun peili, ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Samoin pieni ele tai ilme.  Usea tuttu osaa lukea minua, isoissa kivuissa ollessani, se ei ole edes vaikeaa ihmiselle, joka minut ja sairauteni tietää. Jos kohtaan ihmisiä harvakseltaan, siis tuttuja, silloin minusta useimmiten saa juuri tuon kuvan, että hyvin menee, mutta menköön.

Kivun kahdet kasvot, näin tylysti siis eroteltuina, ei kannata arvata, jos ei tiedä. On toki kivuilla enemmänkin kasvoja, mutta kahdet kasvot riittävät. Nuo kasvot kertovat ilon, surun, mielihyvän, mielipahan, tuskan, nautinnon, tunteet, tunteettomuuden, läsnäolon, poissaolon, vaikka olisi fyysisesti läsnä. 

Usein huomaan myös urheiluvalmentajana katsovani ihmisen liikkumista. Tätäkin voi verrata kasvoihin, voin fysiikkavalmentajana kertoa, toisen edes tietämättä, ihmisen rajoitteista, vaivoista ja vammoista. Voin myös kertoa näkemäni perusteella ihmisen vahvat osa-alueet fysiikan puolella. Voin myös kertoa miten heikkouksista tehdään vahvuuksia, tai ainakin parannetaan ominaisuuksia.

Ihminen vois siis olla toiselle kuin avoin kirja, itsensä tietämättä. Katsomalla voi kokemuksen kautta oppia, kuuntelemalla voi kokemuksen kautta oppia, tekemällä voi kokemuksen kautta oppia. Elämä voi olla meille, kelle tahansa olla korkeakoulu ja yliopisto.

Tässä pieni vuodatus jälleen, ollaan muille armollisia, mutta varsinkin itsellemme. Tämä elämä kestää juuri niin kauan, kuin mekin kestämme.

 

Arto Hannolin

perjantai, 14. huhtikuu 2017

KORPIVAELLUS

Kohta kulunut kolme vuotta sairastumisestani erittäin vakavasti, tai oikeastaan lääkärien silloin viimeinkin oli pakko uskoa ettei kaikki ole terveydentilassani kohdillaan. Ensimmäiset oireet muistan jo yhdeksän vuotta aikaisemmilta vuosilta. Silloin sain vain olankohautuksia ja outoja nimiä sairauksilleni.

Syksystä 2014 lähtien päänsärkysairaus, joka uskottiin viimein alkuvuodesta 2015 olevan todellinen. Silloinkin leikkauksen jälkeen tylysti minulle sanottiin, ettei päätäsi voi särkeä. Ensimmäiseen mainitsemaani, 2014 todettuun sairauteeni olin kuolla kesällä 2014. Päänsärkysairaus kroonistui ensimmäisen sairauteni leikkauksen yhteydessä. Horton eli sarjoittainen päänsärky ei varmaankaan tapa minua, mutta sen yksi kutsumanimi on kuitenkin itsemurhapäänsärky, välillä aika karmivaa, mutta kuvaavaa.  Sanotaan sen olevan pahin särky mitä ihminen voi kokea, voihan se olla näinkin. Kuitenkin voin sanoa, että kovin akuutti kiputilani on aiheutunut äkillisestä urheiluvammasta.

Päänkivut ovat koko ajan, joka hetki elämässäni ja muistuttavat elämän tosiasioista. Askel askeleelta ja päivä päivältä kivut kovenevat ja kohtaukset pahenevat. Minulla oli estolääkekokeiluja, joista jokainen pahensi kipujani pysyvästi kovemmiksi. Estolääkekokeilut myös sumensivat minun, aktiivisen ihmisen ajatusmaailmaa, en kyennyt enää olemaan oma aktiivinen itseni. Kipusarjojen terävimmän kärjen katkaisemiseen jäi ainoastaan sairaalahappi. Kotona minulla on pullo, mistä maskin kautta hengitän apua hetkellisesti. Toisen avun sain kipukärjen katkaisuun, kun minulle kirjoitettiin resepti puuduttavasta nenäsumuttimesta. Tämä lääke  vaikuttaa pidempään, mutta aiheuttaa myös tietynlasta puutumista ajatusmaailmassani.

Olen elämäni aikana tottunut kaikenlaisiin loukkaantumisiin, vammoihin, kipuihin ja sairauksiin. Yritän vaan tulla tämän oman kipusalaattini kanssa mahdollisimman hyvin toimeen, joskus  onnistun paremmin ja joskus huonommin.  On hetkiä, etten muista edes olevani sairas, on myös hetkiä, etten edes muista milloin olisin viimeksi kokenut olleeni terve.

Näiden kuluneiden vuosien aikana olen oppinut paljon asioista ja olen saanut kokea asioita, mitä en edes kohdalleni olisi voinut edes kuvitella. Esimerkiksi sädehoidot eivät todellakaan kuuluneet suunnitelmiini, kuitenkin koin. Urheilupuolen tekeminen aivan kaikessa, urheilijana, seura- ja järjestöaktiivina. valmentajana, kouluttajana, kansainvälisenä tuomarina, vaikuttajana, kirjoittajana jne. , nämä perheen ja työni lisäksi oli se toinen perhe ja rinnakkaiselämä. Osa näistä kuuluu vieläkin päivittäiseen elämääni.

Sairastuminen, ja arkana astuminen uuteen ympäristöön, oli aluksi väliaikaista, ainakin ajatuksissani.  Nettimaailma on vaan ihmeellinen paikka. Ensimmäinen googlaamani sana "aivokasvain" oli ensimmäinen, muttei lyhin askel tähän toisenlaiseen todellisuuteen. Todellisuus toi minut lähelle aivan vieraita ihmisiä, joilla olikin kanssani jotain yhteistä. Huomasin, että sana aivokasvain, pitää sisällään suuria asioita, ei  välttämättä kuolemantuomioita. Täältä alkoi korpivaellus. Korpivaellus jota varmaan jatkan muun elämän lisäksi lopun ikääni, olkoon elämäni sitten minkä pituinen tahansa.

Sana korpivaellus kuvaa hyvinkin elämäni nykyhetkeä. En halua laskea vanhasta irti, siispä pidän siitä kiinni, en voi ottaa uudesta kuin toisella kädellä kiinni, koska pidän muualta toisella kädellä kiinni. Loput laitan isoon reppuun, missä on paljon tarpeellista koko loppuelämääni  varten tallessa ja lisää mahtuu. Helposti ei minua polvilleni laiteta.

Toinen googlaamani  sana "kipu", sulautti minut lopullisesti uuteen maailmaan.  Neljä kirjainta ja maailma muuttui. En osannut arvata, millaista olisi ottaa ja saada se kolmaskin elämä.  Kipu toi minut elämään, missä olen saanut oppia eri rooleja. Vertaistuki, vertaistukiryhmän vetäminen, hallitustyöskentely kipuihmisten kanssa, aluevastaavana toiminen kipuihmisten parissa. Saan kertoa ja puhua asioista sen sairaan ihmisen asian kautta, myös niiden kanssa, jotka vastaavat hoidoista ja hoitoyksiköistä. Monella tavalla tuttua toimintaa urheilumaailmasta.

Viimeinen vuosi on minulla ollut rankka. En uskonut, että jokaisen oireen ja  olotilan muutos voisi tuoda vanhat muistot niin elävästi mieleen. Tuntuu, että jokaisesta asiasta saan potilaana vääntää tosissaan, että minut otetaan tosissaan.  En minä katkera ole, mutta usein huudan sen perään, että jos sairasta ei uskota ja kuunnella, eikä varsinkaan edes tutkita, olisi jonkun kannettava vastuu siitä, että jonkun tulisi kantaa vastuu juuri "välinpitämättömyydestä", jos jotain tämän vuoksi menee pieleen.  Jos näytät terveeltä, ei sen perusteella voida tehdä johtopäätöstä, " olet terve".

Lähes päivittäin kuulen sanat, upeaa että olet parantunut, reilu kuusikymppinen, noin timmissä kunnossa. Monasti itken sisäisesti noille sanoille. Kunpa  voisin antaa kivut, väsymyksen ja epätoivon tunteeni sanojalle, vaikkapa pariksi viikoksi, vain lainaksikin riittäisi. Ei sitä päälle siis useinkaan näe, että taas on löydetty uusi sairaus. Uusi sairaus ok, mutta vanhat tallella ja yksi lisää. Tällä hetkellä olen taas siinä onnellisessa asemassa, että minua on ollut pakko kuunnella ja pois suljetaan tutkimuksilla mahdollisia oheissairauksia. Pakko myöntää, että tämä on rankkaa aikaa, mutta kokemusreppu, korpivaelluksellani antaa lisää eväitä tulevaan.

Oikeastaan aloin kirjoittamaan tätä kirjoitustani siksi, että sana parisuhde pakostakin muuttuu, kun toinen sairastuu. Taas huomasin, lähes 38 yhteisen vuoden jälkeen, toinen haluaa ymmärtää, mutta ei kykene ymmärtämään.

Kipukohtaukset muuttavat minun ja monen muunkin käyttäytymistä.  Tietyt sanat, käyttäytyminen, teot, voivat ärsyttää siinä vaiheessa, kun oma jaksaminen on äärirajoilla. Yritän sivuuttaa kuulemaani negatiivisen sävyn, usein kivuissa luen toisen ihmisen sanoman aivan toisella tavalla, kuin toinen on sen tarkoittanut.

Tiehän menee näin, ainakin minun kohdallani, ensin oli hyväksyttävä oma sairaus/ sairaudet. Kun tietää, on varmaan helpompaa asettua terveen asemaan, terveen asemassa minäkin aiemmin olen ollut. Vaimo taas ei ole kokenut kroonista sairautta omalla kohdallaan. Kaksi kokemusta siis itsellä, toisen yhtä vastaan.

 Toinen ymmärtää oman aikansa, kunnes alkaa se loppuun palaminen, katsoessa toisen jatkuvia kipuja. Tässä ainakin yksi syy, miksen halua useinkaan näyttää niitä oikeita fiiliksiä. Tiedän senkin, että toinen yrittää parhaansa mukaan jaksaa.  Tottakai arkisen elämän huolet ja murheet ovat kaiken muun lisänä, eivät ne ainakaan tilannetta paranna.

Meillä asiat sovitaan. Se mikä minua surettaa, loukkaan usein tahtomattani ihmistä, jonka kanssa olen elänyt lähes 40-vuotta. Monta aallonharjaa ollaan yhdessä ylitetty, myös monesta aallonpohjasta on noustu. Tietyt asiat on vaan hoidettava elämässä. Ei sitä missään lakikirjassa voi määrätä, onko asioiden sujuttava helposti. Mitä enemmän karikoita, sitä enemmän myös on luotettava toiseen, jotta selvitään.

Näillä mietteillä mentiin tällä kertaa.

Arto Hannolin

 

keskiviikko, 12. huhtikuu 2017

Miksi asiat ei toimi polik­li­ni­kalla akuutissa tilanteessa?

 

Miksi asiat ei toimi poliklinikalla akuutissa tilanteessa?Kuva 1 / Perus­sai­rau­teni ovat kas­vain aivo­li­säk­keessä ja sarja­pään­särky eli Hor­tonin neu­ralgia. Nä­mä sai­raudet aiheut­tavat sil­loin täl­löin mi­nulle on­gelmia eri­muo­toi­sina. Ker­ronpa koke­muk­ses­tani, jo­ka löi mi­nut älli­källä Mal­min sai­raalan uu­della polik­li­ni­kalla.




Tapah­tuma al­koi tors­taina, 26.5.2016. Ko­tona olles­sani. Mi­nulla al­koi enna­kolta varoit­ta­matta massii­vinen nenä­ve­ren­vuoto, kuin vesi­hanan olisi avannut. 112 oli ai­ka skep­tinen, an­toi oh­jeita, pai­na sie­rainta, jää­pussi nis­kaan, is­tu tuo­lille, jos ei puo­lessa tun­nissa ole ohi, soi­ta uu­destaan. Yritin ker­toa et­tä näi­tä olin jo lä­hes tun­nin teh­nyt. Soit­to uu­delleen jos ei au­ta. Puoli­sen­toista tun­tia ver­ta vuo­ti kun­nes sain vii­mein uu­della soi­tolla ambu­lanssin pai­kalle. Sarja­pään­sär­ky­kohtaus pahim­millaan, perus­sai­rau­teni häly­tys­keskus si­vuutti. Kun vai­mo soit­ti uu­delleen 112:een, olin jo ai­ka skep­tinen. Ambu­lanssi tu­li, tai­si ol­la ensim­mäi­sestä soi­tosta n. tun­ti. Mie­tin, et­tä olisi var­maan ol­lut pa­rempi läh­teä käve­lemään ver­ta vuota­vana, 600 m pääs­sä olevaan Mal­min sai­raalaan. Tak­sihan ei huo­li verta­vuo­tavaa asia­kasta kyy­tiin. Ambu­lans­si­ka­verit sai­vat vuo­toni tyreh­tymään, veren­paineet 188/133. Veren­paineen vuok­si sai­raalaan, ei veren­vuodon vuok­si. Ambu­lans­si­ka­verit jät­tivät polik­li­nikan au­laan odot­tamaan, tilan­net­tani ei tarkas­tettu, mi­nulle ei sa­nottu siis sa­naakaan.

Is­tuin odo­tus­huo­neessa kun taas ryöp­sähti. Pyy­sin näke­mäl­täni henki­lö­kuntaan kuulu­valta edes hie­man apua. Ty­lyhkö vas­taus et­tä ei eh­di, kui­tenkin nä­mä ensim­mäiset sa­nat henki­lö­kun­nalta mi­nulle. Sa­nottiin, me­ne ves­saan huuhte­lemaan. Ok me­nin ja mie­tin, on­neksi en it­se jou­du sii­voamaan ve­ren tuh­rimia paik­koja. Vii­meinkin huoma­sivat ja lähet­tivät ka­verin apuun, jo­ka toi muu­taman pape­ri­pyyhkeen. Olinkin jo aika­moisen ve­rinen po­tilas, täpö­täy­dessä odo­tus­huo­neessa. Pal­jon myö­hemmin kut­suttiin lää­kärin pa­keille ja lää­kärin sa­noin, niin sinul­lahan on kor­va ki­peä... huh hoi­jaa ajat­telin, oli ereh­tynyt poti­laasta. Kui­tenkin tuos­ta eteenpäin, sain ai­van lois­tavaa koh­telua, vaik­ka reis­su venäh­tikin lä­hes puo­leen yö­hön.

Seuraa­vana aa­muna oli vuo­rossa kirur­gisen sai­raalan kurk­ku- ja nenäk­li­nikka, lä­hetteen kans­sa. Kirur­gisen odo­tu­sau­lassa muil­le odot­ta­jille käy­tiin kerto­massa tilan­netta ja kysy­mässä mi­ten jak­setaan. Kol­me tun­tia odot­telin ja vii­mein ky­syin mis­sä men­nään, sel­visi, et­tä mi­nut oli unoh­dettu. Tuos­ta en an­na plussaa. Vii­mein mi­nut vie­tiin toimen­pi­de­huo­neeseen, tie­tenkin se­kin oli vää­rä huo­ne. Taas het­keksi käytä­välle odot­tamaan, nyt muo­viessu pääl­lä. Kun vii­mein pää­sin toimen­pi­teeseen, oli sii­nä huo­neessa taas ai­van upea henki­lö­kunta. Pol­tettiin veri­suonet ja sain oh­jeet. Siel­tä sain kiitet­tävää hoi­toa, ajat­telin et­tä vii­meinkin.

Puolen­toista vii­kon ku­luttua al­koi ne­nästä isompi vuo­to. Sain sen jol­lain lail­la ko­tona hal­tuun. Me­ni vain het­ki ja vuo­to al­koi uu­destaan, ol­len täy­sin hallit­se­maton. En olisi ha­lunnut ambu­lanssia, mut­ten kyen­nyt muu­ten et­simään apua. Vii­mein oli pak­ko, kos­ka veren­tulo vain yl­tyi. Nyt ambu­lanssi lu­vattiin vii­dessä minuu­tissa, me­ni 20 mi­nuuttia.

Ambu­lans­si­miehet mitta­sivat taas veren­paineen, 183/140. He soit­tivat Mal­min sai­raalaan, halu­sivat saa­da lu­van vie­dä mi­nut kirur­giseen. Tu­li kiel­tävä vas­taus ja oh­jeet Mal­milta: Mal­milla hoi­detaan. Oh­jeet edel­li­sellä kirur­gisen sai­raalan reis­sulta: mahdol­li­sesti uu­siessa, suo­raan kirur­gisen sai­raalan päivys­tykseen. Ei us­kottu kun ker­roin.

Jäl­leen sa­naakaan mi­nulle sano­matta Mal­milla mi­nut jä­tettiin odo­tus­huo­neessa pyörä­tuoliin. Ku­kaan ei to­dennut veren­vuo­toni run­sautta. Ai­van ve­ressä, kas­voni, kä­teni, vaat­teeni, lat­tiakin. Kanssao­dot­ta­jilta tu­li aika­moisia kat­seita ja kauhis­tu­neita il­meitä. Vii­mein sain yh­den henki­lö­kunnan jä­senen pysäy­tettyä, Ky­syin kauan­ko me­nee, aloin ol­la jaksa­mi­seni ra­joilla. Hän­pä ha­kikin pie­nen pape­ri­tuk­ko­läjän ja kaa­riastian, sa­noen pai­na sie­raimia kiin­ni. Yritin sa­noa hä­nelle, et­tä ve­ri va­luu nie­lun kaut­ta kur­kusta alas. Olin jo ai­van poik­ki.

Tun­nin va­luin polik­li­nikan käytä­vällä kuivem­maksi. Tun­tui et­tei ku­kaan välit­tänyt edes ky­syä mi­kä olo, voi­sinko aut­taa. Vii­mein lää­kärin vastaa­not­to­huo­neeseen. Siel­lä puhdis­tettiin suu­rimpia ve­riä pois, pyy­dettiin niis­tämään, sii­tä sit­ten sot­ku syn­tyikin. Ne­nään lai­tettiin tam­poni, vuo­don tyreh­dyt­tä­mi­seksi. Lää­käri me­ni ko­neelle ja ilmoi­tettiin, ambu­lans­si­kyyti kirur­giseen sai­raalaan. Tuon olisi voi­nut siis hoi­taa suo­raan, aiheut­ta­matta mi­nulle pa­haa miel­tä ja ih­misten pelot­telua verta­vuo­ta­valla isolla mie­hellä.

Kurk­ku- ja nenäo­sas­tolla oli hil­jaista ilta­yöstä. Odot­telin puo­lisen tun­tia. Toimen­pi­de­huo­neessa oli empaat­tinen henki­lö­kunta. Asia hoi­dettiin jäl­leen poltta­malla veri­suonet. Veren­paineet saa­tiin hie­man säädyl­li­sempiin lu­kemiin.

Mal­milla olen aiem­minkin tör­männyt sii­hen, et­tä unoh­detaan po­tilaan olevan tun­teva ih­minen. Ei sai­rasta saa koh­della halven­ta­vasti, unoh­ta­malla ja ole­malla huomioi­matta hän­tä. Käsit­tääk­seni sairaa­latyö on mo­nelle kutsu­mus­työtä, jon­ka pi­täisi ol­la ih­miset huomioo­not­tavaa, jol­lain lail­la lämmin­hen­kistä..

Täs­säkö maam­me pkl-huip­puo­saa­minen on ko­ko pake­tissa. 2014 mi­nulta ol­tiin vie­dä hen­ki veren­pai­ne­diag­noo­silla, vaik­ka ky­seessä olikin hengen­vaa­ral­linen kas­vain. Tun­tuu ko­ko ajan, et­tei väli­tetä yksi­löstä. Ruu­sut an­nan kurk­ku- ja nenäk­li­ni­kalle. Siel­lä mi­nua koh­deltiin ihmi­senä ja apua tarvit­se­vana poti­laana. Olen pet­tynyt hätä­kes­kuksen toi­mintaan: ei ole kii­re, kun po­tilas ky­kenee it­se pu­humaan puhe­limeen. Mal­min sai­raalan ensim­mäisen il­lan koh­dalta tu­lee pien­ten ri­sujen li­säksi ruu­suja. Mal­min sai­raalan toi­sen ses­sion koh­dalta en osaa an­taa kuin ri­suja, kun olin to­della ula­palla täs­tä maail­masta. Var­masti veren­hukka oli suu­ri ja tun­ne sii­tä, et­tei ku­kaan välit­tänyt.

Miet­tikää ammat­ti­laiset tä­tä lu­kiessa, mi­tä jo­kainen omalta koh­daltaan voi­si teh­dä asioille. Jos po­tilas on tyyty­väinen, väi­tän et­tä sai­raiden kans­sa työsken­te­le­vätkin jak­savat it­sekin pa­remmin ras­kaassa ja vaati­vassa työs­sään. Taas huo­mataan, et­tä niin met­sä vas­taa, kuin sin­ne huu­detaan.

Ar­to Han­nolin

Kirjoit­taja on 59-vuotias voi­mailua ja voima­nostoa ko­ko ikänsä harras­tanut mies. Hän on Suo­men Ki­pu ry:n halli­tuksen jä­sen ja Hel­singin alue­vas­taava se­kä vertais­tu­ki­ryhmän ve­täjä.

maanantai, 13. helmikuu 2017

SINISILMÄINEN, HYMYKUOPPAINEN, PELLAVAPÄÄ

Oli lauantai, syyskuun 22. vuonna 1956.  Seitsemän aikoihin aamulla. Tuona kyseisenä päivänä, maailmaan putkahti duunariperheen esikoispoika ja viimeinen neitsyt, päivää myöhemmin olisin ollut Vaaka. Vanhemmat miettivät nimeä. Isä ehdotti nimeä Arto, äidin mielestä nimi ei ollut sovelias sellaiselle rääpäleelle.  Uljas Ukko Mies, olisi ollut äidille mieleen.  Jos nimeksi tulisi Arto, hänestä täytyisi tulla iso ja vahva.  Koska silloin elämä ei tiennyt tarkoittiko äiti henkisesti, vai fyysisesti vahvaa. Elämä päätti suoda  molemmat vahvuudenlajit tulokkaalle, varmaan vaan ihan varmuuden vuoksi. Eli nimeksi tuli Arto,  rovasti Rosenqvistin kastamana.

 Liekö ensimmäisessä kotitalossa leijaillut jokin kohtalolla leikkivä, toiseen ihmiseen  siirtyvä karma. Oliko elämän omia päätöksiä määrätä miehen tulevaisuuden suunta. Elämäni ensimmäinen koti oli sama talo, missä asui ja vaikutti aikoinaan tunnettu vankien hyväntekijä, Matilda Wrede. Talo oli nimetty Wreden huvilaksi. Haagan kallioilla on kallioon upotettu myös hänen muistoksi nimilaatta, aikoinaan paikalla seisseen talon viereen. Wreden huvilan vieressä oli silloin ja on vieläkin talo, mitä kutsutaan Joel Lehtosen huvilaksi. Lapsuudenkaverini asunee ja omistanee yhä  kyseisen talon.

Wreden huvilan ajasta ei minulla ole muita muistoja, kuin mitä on kerrottu myöhäisemmässä elämässä. Talon edestä otettu lastenvaunukuva on silmiini osunut,. siitä paikasta on siis vähäinen muisto, mutta kuvamuisto kuitenkin.  Wreden huvila purettiin ja jäi historiaan ja sulkeutui silloisten Etelä-Haagalaisten muistojen mappiin. Huvilan kohdalle jäi aukea, missä Pappilanmäen ja pienen miehen  talon hieman vanhemmat muksut pelasivat kesäisin neljää maalia ja viettivät aikaansa. Tänä päivänäkään paikalla ei ole rakennusta, pieni viheralue ainoastaan.

 Ollessani  n.1 vuoden ikäinen, muutettiin  siihen aivan viereen, juuri rakennettuun, Luther Instituutin  kerrostaloon. Kaksi huonetta ja pieni keittiö oli asunnon koko. Tästä tuli perheemme koti  vajaaksi yhdeksäksi vuodeksi. Suoraan vastapäätä Haagan toria, mikä silloin oli vielä kivikkoinen röykkiö.

Isäni oli kosari eli talonmies. Osoitteemme oli seuraavat yhdeksän vuotta Kylänevantie 1. Isäni myös tuurasi Pappilanmäen talonmiehiä ja hän teki satunnaisia maalaus-, tapetointi- ja remonttihommia, äitimme huolehti rapunsiivoustöitä . Seurakunnan talo kun oli, oli siellä myös välillä erityisiä naapureita. Yksi naapuri jäi mieleen, nuorehko pappismies, John Wikströn, josta tuli myöhemmin arkipiispa.

Pienen miehen muistojen mapista löytyy murusia. Esimerkiksi silloin häiritsi suuresti oma ulkoinen olemus.   Oli vallassaan kamalaa, nuorelle miehen alulle, olla tätien mielestä söpö. Täti-ihmiset tykkäsivät suurista sinisistä silmistä, huomiota herättävistä hymykuopista ja vitivalkoisesta pellavatukasta. Tuntui että aina oli joku pörröttämässä tukkaa ja sanomassa, tuollaisen pojan minä haluaisin.

Nuori miehenalku oli kiltti, villi, arka, omapäinen, kiinnostunut kaikesta, varsinkin kielletyistä asioista. Kun meitä oli 7 sisarusta ja vanhimman ja nuorimpien välillä oli viikkoa vaille 10 vuotta ikäeroa, vain nuoremmille riitti se vanhempien isoin huomio. Sain siis jo alle kouluikäisestä puuhastella paljon ja ilman rajoja. Pyhäkoulua kävin Haagan kirkon tiloissa.

Naapuriimme, Sankaritielle,  rakennettiin kerrostalo, joka valmistui muistaakseni 1961. Siitä talosta löytyi ensimmäinen lapsuudenystäväni. Sankaritiellä, alle kouluikäisenä. Olin silloin 4- ja Risto 3-vuotias. Ripan kanssa käytiin esimerkiksi ostamassa "isälle"  aski pikku partneria. Oli ensimmäinen kokemus polttaa tupakkaa ja  vielä koko aski, yhteen menoon Ei tuo iskenyt nuoreen mieheen. Tupakkamiestä minusta ei koskaan tullut, sikareita kyllä polttelin. Aikuisiällä senkin nautinnon lopetin 51-vuotiaana. Savupommeja tehtiin filmirullista. Vespertiellä oli pieni rihkamakauppa, mistä saatiin ostettua koiranpommeja.

Ensimmäinen elämää suurempi suudelmani oli väistämätön, taisin olla 5- tai 6-vuotias. Siihen aikaan  pojalla oli kaksi suurta rakkautta. Eija asui puutalossa Sankaritiellä.  Arja asui Pappilanmäessä kerrostalossa Eijan kanssa kevyt huulipusu, eikä tuntunut miltään. Oli varmaan ylimainostettua touhua jo siihen aikaan.

Ensimmäisen kerran muistoissa tulee esille nykyinenkin aikuisiän luonne. Pelastusarmeijan kesäsiirtolassa leikittiin, isojen puolen kaveri meni ja rikkoi pienempänsä rakennelman. Siihen puolustamaan pienempää ja sain nyrkistä tuta, päin näköä. Kiusaajalle  tuli valvojan toimesta selkäsauna ja arestia. Minut  auttaja, vei paikattavaksi.  Varmaan tuokin kokemus asetti  tämän pienen miehen ensimmäisiä rakennuspalikoita kohdilleen. Hyvää kannattaa puolustaa. Se opettaa ajattelemaan muita, fyysiset napautukset  auttoivati vahvistumaan henkisesti.

Haagan aika oli kaiken kaikkiaan hyvien muistojen aikaa. Vanhimpana poikana sain myös tutustua ruumiilliseen kuritukseen, siitä on jäänyt myös katkeria muistoja. Pienelle pojankoltiaiselle silloin fyysinen kipu tuli tutuksi oman isän käden nahkaremmi, jopa solkipäänkin kautta.  Ehkäpä tuo henkinen kipu vieläkin ajoittain pulpahtaa esille. En voi tuosta olla katkera. Tottahan tuo kaikki kasvatti myös henkisesti vahvemmaksi. Loppupelissä vaikka olin vilkas, en kuitenkaan ollut ilkeä tai paha. Pikemminkin olin melkoisen arka, vaikka minusta sai silloin ja saa vieläkin toisenlaisen kuvan.  Piilottelin arkuuttani suurella suulla. Päätin kuitenkin jo aivan pienenä, jos joskus minulla on omia lapsia, en heitä tule koskaan ruumiillisesti kurittamaan. Enkä koskaan ole vitsaan tarttunutkaan, ei avutonta, pelokasta lasta saa pahoinpidellä. Siihen aikaan puhuttiin kurituksesta ja kurinpalautuksesta. Joka tapauksessa se oli pahoinpitelyä kaikessa julmuudessaan. Vanha sanonta hieman muunneltuna on hyvä muistaa: Joka vitsaan tarttuu, se vitsaan hukkuu. Pysyvä kunnioitus haetaan siis viisaudella, ei väkisin ja voimalla.

Yksi positiivinen asia oli urheilullinen intoni ja lahjakkuuteni. Ei minua kukaan innostanut eikä opettanut. Otin itse kiinni kaikesta mikä tuntui urheilullisen mukavalta hyvältä. Veikko Kankkonen, Timo Mäkinen, Pauli Nevala, siinä muutama ensimmäisistä idoleistani. Joskus pyysin isääni mukaan ja viemään johonkin urheiluseuraan, ei hänellä vaan koskaan ollut sellaiseen humpuukiin  aikaa.

Lastentarhaan en koskaan ei laitettu, koska äitini oli koko ajan kotona ja lähellä. Eihän tuo pikkumiehen elämää ainakaan rajoittanut. Muistan kuinka kierrettiin ympäri Etelä-Haagaa ristiin rastiin, siis me koltiaiset Ripa ja minä. Joskus mentiin jopa Ilmalaan asti. Haagan- ja Kivihaan kalliot oli varsinkin kesäisin ne seikkailupaikat. Lapsuudenkavereistani Tuuliaisen Julle asuu vieläkin Pappilanmäessä samassa asunnossa. Vileniuksen Leo jäi muistoihini, kuten  Aarnion Jukka , Malisen Heikkikin.

Minulla on nykyisinkin vielä kaveri, jota usein näen. Peter Sundmanin kanssa aloitettiin kansakoulun eka luokka yhdessä. Meillä on myös yhteinen kilpailu-urahistoria samassa lajissa. Samassa maajoukkueessa ollaan oltu MM- ja EM-kisoja myöten. Nykyisinkin, silloin tällöin meillä mukavia muistelutuokioita vanhoista ajoista.

Berta Hermansonin  vanha huvila oli Sankaritiellä iso huvila, pohjilla oli hoitamaton vanha puutarha. Kyseisessä talossa toimi myös lastentarha. 1960-luvulla muistaakseni ihan loppuvuosina, talo purettiin ja paikalle rakennettiin Berta Hermanssons minne- niminen vanhusten koti.

Kesäisin mentiin Haagan leikkikentälle päiväksi, sinne otettiin ruoka-astia mukaan. Siellä oli Helsingin kaupungin järjestämä paikka ja ruoka meille muksuille. Leikkikentällä oli useita opettajia ja paljon erilaisia leikkejä. Kentällä oli myös uima-allas lasten käytössä.

Talvisin hiihdettiin Maunulan majalle juomaan kuumat Viri-kaakaot vanhempien siskojeni kanssa. Luistelemaan opin Haagan urheilukentällä, luistimina oli hokkarit.

 Haagan kansakoulussa aloitin koulunkäyntini Koulu oli Steniuksentiellä. Samainen rakennus on vieläkin pystyssä, vanha kivitalo. Vanha  koulu, mistä ovat ensimmäiset lapsuusmuistot kouluajoilta. Opettajana toimi Tuulikki Holttinen. Koulusta tuli myöhemmillä vuosilla tietääkseni pelastusopisto. Meidän kansakoulumme siirtyi upouuteen koulurakennukseen, Isonevantielle, taisi olla vuosi 1964. Uuteen Haagan kansakouluun opettajaksi saimme kolmannella luokalla Johannes Ylikojolan. Englanti oli kansakoulujen uusi oppiaine,  siihen aineeseen sain tutustua ensimmäisten kansakoululaisten joukossa. Englannin opettajan nimenkin muistan, hän esitteli itsensä Missis Aalto.  Koulu jossain myöhäisemmässä vaiheessa sai nimen SYK. Koulua vastapäätä oli Haagan VPK ja Haagan urheilukenttä.  Koulun sivustaan saatiin upouusi kirjasto. Kirjastoon tutustuin tuolloin ja luin sieltä lainaamiani kirjoja intohimolla. Esimerkiksi tuolloin Kalevala kiinnosti kovastikin. 

Vanhassa koulussa ei meillä ollut veistoa, pojatkin tekivät käsitöitä. Kun pääsimme uuteen kouluun, saatiin upea veistosali ja oma veistonopettaja. Hammashoidoista huolehdittiin Pohjois-Haagassa, Tolarin koulun yhteydessä  olleessa kouluhammasklinikalla.

Haagan vuodet loppuivat minulta reilut 51 vuotta takaperin, tammikuun 1966 puolessa välissä. Ehkä joskus kirjoitan ajoista Haagan jälkeen. Kun joskus maailma potkii ja näyttää huonompaa puoltaan elämästä, voin ajaa auton parkkiin ja mennä vaan kävelemään ja fiilistelemään lapsuuden maisemieni sisälle,  ihan muuten vaan. Hetkeksi voin muuttua juuri siksi Artoksi, joka olin reilu puoli vuosisataa takaperin. En silloin osannut edes kuvitella, mikä minusta elämäni aikana tulee ja miten voin omalla tekemiselläni vaikuttaa äärettömän usean ihmisen elämään.

On tärkeää, että ihmisellä on juuret.  Minun juureni ovat Etelä-Haagassa. Juuret ovat Haagassa, itse puu on kasvanut monessa muussa paikassa, mutta juuret ratkaisevat. Vielä aikuisenakin on rikkaus että ei ole unohtanut menneisyyttään.  Niin kauan kuin elää, entinen menneisyys on joskus ollut oman elämän tulevaisuutta. Itse ainakin mietin, onko menneisyyteni tulevaisuus parempi, vai huonompi, kuin olin haaveillut. Joka tapauksessa menneisyyteni on ollut rikas, enkä antaisi yhtään kokemustani pois, vaikka silloin aikoinaan, se olisi ollut tuskaista kokea. Kaikki tämä on elämää, en edes sure isojakaan sairauksiani, ne ovat minun elämääni, joten ne ovat myös omia kokemuksiani.

Sydämessäni oma kolonsa jokaiselle hetkelle elämässäni. Jokainen kolo on yhtä tärkeä ja kuuluu kokonaisuuteen.  Juurista kasvaa se puu, minkä kasvuun kuluu koko yhden ihmisen elämä, kokonaisuus ratkaisee millainen .  Välillä siis vedän jonkin rasian muistojeni arkistoista. Näin tällä kertaa, toisella kertaa joku toinen muisto.

Arto Hannolin



torstai, 2. helmikuu 2017

Sairas terveen näköisessä kuoressa

Joskus naurattaa, joskus itkettää, joskus suututtaa, joskus vaan kysymyksen sivuuttaa. Ajatuksia joita taas tullut viime päivinä mieleen, eilen viimeksi.  Kipu- ja kohtalotoverit sairauksien myötä tietävät mistä puhun. Jos et näytä sairaalta, et voi olla sairas. Useimmiten kun kysytään kuinka voit, monelta kysymys tulee retorisena, eli ei odotetakaan vastausta. Kyllä tällaisen kysymyksen useimmiten tunnistaa. Vastaukseni on normaalisti, ihan hyvin.

Vastaus "ihan hyvin" voi pitää hyvinkin aivan mahdottoman paljon asioita sisällään.  Vastaus voi kertoa juuri sen hetken tilanteesta, on hetken tauko kivuista, tuskista, lisäkasvuista, hoidoista ja monesta muusta sairauksiin liittyvistä asioista. Vastaus voi siis olla aukottoman rehellinen vastauksen antajalle, kyseisessä tilanteessa. Vastaus voi myös kertoa siitä, ettei halua esittää lisävastauksia, jotka rassaavat vastaajan henkistä sisintä. Vastaus voi myöskin olla sellainen, ettei halua tai jaksa jostain syystä kertoa itsestään. Joskus vaan todellisuuden kertominen voi raastaa kertojan sielun syövereitä. Ei siis jaksa, ei kykene.

"Ihan hyvin" vastaus voi myöskin olla kertomatta yhtään mitään. Jos kysyjä tuntee ja osaa lukea vaikkapa minua oikein, kyllä moni asia kertoo enemmän kuin suullinen avautuminen asiasta.  Joku joskus kysyy "ihan hyvin" vastaukseni jälkeen, miten oikeasti jaksat ja voit. Silloin on hän ehkä nähnyt hieman pintaa syvemmälle. Silloinkin voin valikoivasti kertoa, mutta en aina silloinkaan kerro. Paljon siis riippuu siitä, tunnenko kysyjän tarpeeksi hyvin ja luotanko häneen satasella. Toiseen luottaminen on usein pääsylippu oven aukaisemiseen Ei suinkaan sisälle päästämiseen, siihen tarvitaan jo paljon enemmän.

Kaikki ei aina ole miltä näyttää. Minulla on paino tipahtanut korkeimmista kiloista 53 kg alaspäin, joista viimeisinä kuukausina parikymmentä kiloa. Ihmisiä tulee ja menee aktiivisessa elämässäni todella paljon vastaan. Osa ihmisistä jää vääjäämättä elämääni, osa katoaa kokonaan, joskus osa käy uudelleen elämässäni, kadotakseen uudelleen ja osa tulee takaisin jäädäkseen.

Ulkoinen muutokseni herättää lähes aina huomiota, josta saan myös kommentteja. Ei ole mitään harvinaista, ettei pitkään näkemättä ollut tuttuni sanoisi: "Vauuu, oletpa vetänyt itsesi timmiin kondikseen". Jos silloin kipujen ja jaksamisen kanssa on hyvä hetki, voin hieman avautua tilanteestani. Monasti kuitenkin tulen myös surulliseksi siitä, että näen toisesta, ettei edes ole harkinnut tätä todellista toista vaihtoehtoa. Painostani kun saan toisen mielestä hyvää palautetta, vastaan usein: "Painon tippuminen on hyvä asia, kunhan se tapahtuu oikeista syistä". Jos näin sanon, voin ehkä hieman raottaa ovea.

Ihmiset jotka taas tietävät viimeisten vuosien historiani, viimeksi heiltä odotan sitä kommenttia, minkä eilen viimeksi sain: "Upeaa nähdä sinut noin hyvässä kunnossa, olet saanut itsesi kuntoon". Ei se vaan näin mene. Minulla on menossa todella kovat päänsärkysarjat, mitkä taas kerran ovat kestäneet viikkotolkulla. Helpottavista hetkistä ei etukäteen tiedä, koskaan kivut eivät kokonaan poistu ja helpommat hetket voivat kestää pienestä hetkestä ehkä maksimissaan 1½-2 viikkoa. Tämä on elämässäni jo eliittiä, jos ei muut sairaudet sitten väliaikoina kiusaa.Tuo äskeinen kommentti tuli ihmiseltä, joka tietää sairauteni ja tietää, että tulen kantamaan sairauttani lopun ikääni.

Jos hymyilen moikatessa ja sanon ystävällisen sanan, se ei tarkoita todellakaan sitä, että olisin parantunut. Tuolloinhan lääkäreitäkään ei enää tarvittaisi, kun hymyilet ja puhut mukavia, olet terve ihminen. Toisaalta välillä tuntuu siltä, että joskus myös potilasta katsotaan juuri noilla perusteilla. Kaverin kommenttiin sen verran vielä sen verran, minulla ainakin tulee joskus moisista  kommenteista paha mieli ja suuttumuskin. Tällaiset kommentit laittavat siis minut ainakin miettimään, kenelle kerron ja mitä kerron.

Itse tapaan paljon ihmisiä, jotka kertovat minulle asioita, joita ei muille haluta kertoa. Useimmat näistä ihmisistä tietävät tilanteeni ja tietävät paljon minun vastoinkäymisistäni. Omista asioista kerron "lajitovereille" paljon itsestäni, mutta se mitä muut itsestään kertovat, kuuluvat omaan pieneen tallelokeroni sopukkaan. Sopukan nimi on luottamus. Toisen asioista ei huudella, jollei hän ole nimenomaisesti antanut siihen pyytämättäni suostumustaan.

Moni meistä on aluksi varovainen kertoessaan sairauksistaan ja tuntemuksistaan muille. Olen myös sen havainnut, että alkuvaiheessa tulee avauduttua sairauksistaan isommalle yleisölle helpommin. Mitä pidempään sairaus vie mennessään, alkaa se vaihe, milloin alkaa valikoimaan kelle kertoo ja mitä kertoo.

Kun on päässyt sairauksiensa ja kipujensa kanssa sinuksi, silloin on valmis henkisesti saamaan paremman elämän. Henkinen toipuminen on usein kroonis-sairailla se ainoa selviytymiskeino jatkaa elämää niin tasapainoisesti, kuin vaan on mahdollista.

Sairaan näköinen ei siis aina ole sairas ja terveen näköinen ei siis myöskään aina ole terve. Sen minkä silmä näkee, siihen ei aina ole uskominen. Sen minkä korva kuulee, on kuulijan korvassa ja  useimmiten siis mitä korva haluaa kuulla on kuulijan totuus. Miltä näytät ei siis aina kerro koko totuutta toiselle, toiselle taas kertoo... kerronko minä tai sinä loput totuudesta, se jää arvoitukseksi, sen päättää kertoja. Ei omasta elämästään tarvitse muiden tietää kuin se, minkä itse kertoo. Loput muuttuu legendaksi.


Arto Hannolin