maanantai, 6. marraskuu 2017

Kipu liikuttaa-Miksi liikkumista ei saa unohtaa kipusairaanakaan

Kipusairas, monisairas, elämänpituinen suhde liikkumiseen. Kuinka paljon asioita mahtuukaan kokonaisuuteen, jota voidaan kutsua myös sanoilla jaksaminen ja selviytyminen.  Kirjoittaessani tätä kirjoitusta kuulokkeet korvissa, kuuntelen kappaletta  "Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu niin". Tietynlainen musiikki, varsinkin sanoitukset iskevät minuun niin satasella. Käännän musiikin ja sanat  usein omaan elämäntilanteeseeni.  Voin fiilistellä entistä kilpaurheilijan ja himoliikkujan elämääni jälkikäteen. On ollut pakko luopua asioista, koska terveys ja jaksaminen asettavat omat rajoituksensa.

Elämässä tapahtuu paljon, koskaan ei voi etukäteen olla varma seuraavasta  askeleestakaan.  Sanat saaminen ja luopuminen kuuluvat ihmiselämään, asiat vaan tulevat ja menevät. Joskus tuntuu siltä, että menettää liikaa, harvemmin tuntuu siltä, että saa aivan liikaa. Nämä kaksi asiaa kannattaa pitää kuitenkin molemmat mielessä. Sana vastoinkäyminen on sana joka on minun mielestäni aliarvostettu.  Jokaisella tulee joka tapauksessa joskus vastoinkäymisiä vastaan. Joskus sanat vastoinkäyminen ja luopuminen ovat toistensa synonyymejä, usein etenevät käsi kädessä ja merkitsevät yhtä ja samaa asiaa.

Pienestä pitäen olen myös saanut jotain, menettäessäni jotain. Olen saanut sellaisia asioita, mitä olen vasta myöhemmässä elämässäni oppinut arvostamaan. Nämä asiat ovat arvokupissani saman painoarvon omaavia osasia.  Jokainen menetys on minua omalla tavallaan vahvistanut. Jos minulla ei olisi jo lapsena ja nuorena ollut vastoinkäymisiä ja omaa selviytymistarinaa, tuskin minusta koskaan olisi tullut urheilijaa ja ihmisenä sitä minua, mikä nyt olen.

Olin edelleen aktiiviliikkuja, kun viisikymppisenä pidin päätökseni ja lopetin urheilijana pitkän kilpaurani.  En kuitenkaan lopettanut urheilun kanssa tekemistäni. Jatkoin entiseen malliin ollen entisen lailla lajin ja tekemisen ytimessä, rakkaudesta lajiin, urheiluun ja liikkumiseen. Hiljalleen  alkoi kuitenkin elämääni hiipiä lisää pieniä demoneja, uusien sairauksien myötä. Enhän minä halunnut  periksi tuolloinkaan antaa. Kun minulle iski loppuun palaminen,  silloin ensimmäisen kerran olin tilanteen edessä, henkisesti huomasin, ettei tästä tule mitään vaikka kuinka yritän. 

Loppuun palaminen oli vasta alkua monelle asialle. Urheilu-urani aikana oli minun tultava kipujen kanssa sinuiksi. Oli kuin minua olisi koko ajan valmisteltu tulevaan. Olin päättänyt, että teen asioita,  hamaan loppuun asti.  Jossain vaiheessa opin tietämään mitä on krooninen kipu.  En tuolloinkaan halunnut unohtaa  sitä, että kroppani on temppelini mitä en halua päästää rapistumaan. Temppelini on paikka, mikä on elämäni, samalla se on myös rakennusi, josta on huolehdittava, paikka josta olen aina pitänyt huolta tavalla tai toisella. Kaveria ei jätetä, jos kaverin jättää,  jää helposti aivan yksin tähän raadolliseen maailmaan omine tuskineen.Fyysisenen ja henkinen elämä tukevat toinen toisiaan, sitä ei sovi unohtaa. Tasapainoluahan siis koko elämä on, tämän tien minä olen yrittänyt takoa sisimpääni. Joustovaraa myös on jätettävä, joustovara tahtoo vaan olla sana ja teko, minkä itse unohdan liiankin usein. En osaa olla armollinen itselleni, eikä mieli muista sitä, etten ole enää nuori ja terve.  

Olen ennenkin joutunut ennenkin sen asian eteen, mitä voin tehdä, kun en kykene tekemään mitään. Tottahan toki järjen käyttö on välttämätön taito, myös silloin kun rajoitteet astuvat elämään. Muistan aikoinaan kun minulta urheilusuorituksessa repesi oikeasta kädestä jänne ja se jouduttiin leikkaamaan ja jänne ankkuroimaan kiinni. 4 kuukautta käsi oli käyttökiellossa kaikesta. En voinut käydä salilla, enkä harrastaa oikeakätisenä edes toista lajiani dartsia. Päätin opetella heittämään vasemmalla kädellä. Osaan tuon taidon vieläkin.

Päänsärkysairauteni estää minua tekemästä tietyn tason ylittäviä fyysisiä ponnistuksia, huomaan kyllä mikäli menen tietyn rajan yli. Ylitys nostaa määräämättömäksi ajaksi kipuni todella korkealle tasolle. Kuten epikriisiissäni sanotaan, invalidisoiva kipu.  Aina en malta olla kokeilematta matalan kynnyksen rajoja. Toki minulla on muitakin rajoittavia kipusairauksia, en vaan malta aina olla kiusaamatta itseäni. Mielelläni maksan siitä tekemiseni vaatiman hinnan siitä, että saan välillä edes hieman maistaa muistojen vuoksi vanhaa elämääni.

Olen nykyään kehittänyt itselleni kevyemmän kynnyksen liikunnallista tekemistä. Hyötyaskeleet otan pois, aina kun on mahdollisuus. Toisin sanoen jätän auton usein seisomaan kadun varteen, kävelen mieluummin kipujeni kanssa muutaman kilometrin matkat päivittäin. Tämän hetken minimitavoite on 5-7 km päivässä. Joskus onnistuu korkojen kera, joskus ei onnistu lähellekään. Askelten reippaus ei ole se ykkösasia, vaan liike. Annan nykyään paljon enemmän itselleni anteeksi, kuin joskus aikaisemmassa elämässäni.

Minulla on jumppakeppi aina kotona saatavilla, teen sillä erilaisia jumppaohjelmia, koko kropan huomioiden. Liikkeet teen teknisesti puhtaasti, samalla siis ylläpidän liikkuvuutta ja tukilihasten toimintakuntoa. Leikittelen kevyehköillä käsipainoilla ja kahvakuulilla. Usein itsekseni harrastan mielen- ja kehon rentouttamista. Pyrin siis hyödyntämään monin eri tavoin urheilu- ja valmennusosaamistani itseeni, tavoitteenani on oma hyvinvointini ja jaksamiseni.

On asioita joita voi ja ehdottomasti kannattaa tehdä. Monella meistä on isojakin rajoitteita, mutta asioita voi myös mielikuvituksen avulla kiertää. Vaikka se liike olisi kuinka mitättömältä ja turhalta tuntuvaa, kuitenkin se on liike. Pienikin liike on lääke, mikä voi jollekin meistä olla elämää suurempi asia. Meille jokaiselle on annettu oma temppelimme, oma kehomme, siitä kannattaa pitää huolta oman jaksamisen ehdoilla.  En vaadi itseltäni juurikaan mitään liikkuessani, kuitenkin vaadin kaiken. Toiselle kaikki voi olla sormien liikuttaminen, jalan nosto, pään kääntäminen. Minulle se  kaikki taas on erilainen. Itseään ei pidä verrata muihin. Muut on muita ja jokainen itselleen on se tärkein joka tapauksessa.

Arto Hannolin

tiistai, 3. lokakuu 2017

Arvet on muisto eletystä elämästä

Arvet on kuin muistojen kansio, jokaisella arvella on oma tarinansa. Näkyvät arvet muistuttavat monesta asiasta. Moni arpi kohdallani kertoo minun uskaltaneen ylittää rajoja. Joku arpi  kertoo, etten ole muistanut varoa asioita. Osa arvistani kertoo minunkin olevan ihminen, joka voi epäonnistua. Osa arvistani kertoo minun onnistuneen, mutta samalla jättäneen muiston kehooni.

Sisäiset arvet ovat usein paljon rankempia juttuja. Ei tarvita kuin pieni viilto elämän kolhuissa, viilto paranee, mutta arven aiheuttama sisäinen tuska voi kalvaa mieltä ja kehoa koko loppuelämän. Pieni ilkeä sana juuri minuunkin kohdistettuna voi joskus vaikutukseltaan olla joskus kuin kohdalle osuva lumivyöry. Muistan sanonnan : Ei siinä järkeä tarvita, että osaa toista loukata. Tuo sanonta on vaan niin totta.

Henkinen arpi on julma muisto, mistä ei fyysistä jälkeä jää. Lähes poikkeuksetta henkinen arpi on tuskaisempi, kuin arvaakaan. Henkinen arpi voi jättää saajalleen ikuisen merkin pelkona, vihana, inhona, raivona, arkuutena läheisyyden kaipuuna, läheisyydenpelkona, taikka minä muuna tahansa ikävänä muistona, mikä ei koskaan unohdu. Henkisestä arvesta voi jäädä jälki katkeruutena, kuin polttomerkin jättämä kuva. Usein henkisestä arvesta selviää ainoastaan arven avaamisen kautta, jos silloinkaan. Jos henkisen arven jättää hoitamatta tavalla tai toisella, sen arven paraneminen harvoin on mahdollista. Arven aiheuttama tuska palaa sisällä kuin hehkuva hiillos.

Kun kysymys kuuluu: Haluatko puhua?

Vastaus kysyjälle on: Haluatko ja oletko valmis kuulemaan ja kantamaan kuulemisen vastuun?

Olen  usein tehnyt tuon kysymyksen, silloin kun huomaan ystävän tai kaverin kantavan asioita sisällään. Harva pyytää kuuntelijaa, koska monelle luottamuksen kynnys on asetettu korkealle. Ehkä  joskus joku on pettänyt vaitiolon luottamuksen. Kysyjän tulee aina olla luottamuksen arvoinen. Tuo kysymys voi olla ihmiselle, jolle kysymys esitetään, elämääkin suurempi asia. Ei aina ole helppoa avautua mieltä painavista asioistaan. Asiat usein ovat liian henkilökohtaisia. Olen hyvä kuuntelija, mutta huono ja arka kertomaan omista tuskistani.

Itse en ole elämässäni ollut niin onnekas, etteikö minua olisi kolhittu. Varmaan oman itseni puolustaminen opetti jo lapsena minulle monia asioita. Olin juuri sellainen lapsi, joka oli vilkas ja arka. En lähtenyt tilanteesta pois, vaikka olisin halunnut. Jossain vaiheessa pyöristyin ja minusta tuli pullukka. Tuolloin tietyissä kaveripiireissä joku sai aiheen alkaa kiusaamaan ivasanoilla. Sanat plösö, läski, fittan gris jne. tulivat liiankin tutuiksi. Kiusaaminen on yleensä oli silkkaa suunpieksentää ja muun ryhmän hyväksynnän hakemista ja ajattelemattomuutta. Minulle nuo sanat sattuivat syvälle lapsen sieluun. Se mikä oli heikkouteni, oli myös vahvuuteni, eli se,  kun en lähtenyt tilanteesta pois. Olen tehnyt elämässäni paljon asioita, mitkä ovat vahvistaneet minua henkisesti ja fyysisesti. Elämässäni vaan kävi niin, että jossain elämänvaiheessa kiusaajistani tuli niitä reppanoita, jotka haikailivat kunnioitustani. Tähän ryhmään on heidän vaikea päästä, koska mielessäni pyörii ajatus heikon itsetunnon omaavista "koulukiusaajasta".  Kiusaajalle heikommaksi katsottu on vain se heikompi kohde, jota kohtaan saa olla julma ilman armoa. Kyllä minä näidenkin lapsuudenkavereiden kanssa olen väleissä, mutten osaa unohtaa kohteluani ja mietin, ovatko he kasvattaneet  jälkipolvistaan samanlaisia reppanoita.  

Silloin tällöin voin mainita noille kiusaajilleni asiasta. Usein näen kiusaantuneita ilmeitä ja kuulen vähättelyä.  Anteeksi voin antaa, mutten koskaan kokonaan unohtaa. Toista ei saa, eikä kannata satuttaa tai loukata, maksu tulee tavalla tai toisella suoritettua.  Toisin sanoen tavalla tai toisella jokainen saa jossain vaiheessa elämäänsä palkkion hyvistä teoistaan. Toinen puoli asioissa on, että joutuu myös maksamaan , tavalla tai toisella tekemänsä vääryydet. Noiden asioiden vähättely asiasta minulle, on kuin polttoaineen heittämistä liekkeihin.

Ei elämä minua ole silkkihanskoin missään tapauksessa ole kohdellut. Tuosta asiasta olen elämälle erityisen kiitollinen. Tiedän tuskan, kun sairastuu vakavasti. Itse sairastuminen ei välttämättä aina fyysisesti satu ja henkinen puoli joutuu kovemmalle. Tunnen hetkellisen fyysisen kivun aiheuttaman pelon, enää en kipua pelkää. Olen kipukroonikko ja se on iso osa elämääni Vaikka sairaus kiusaakin, ei se minua estä elämästä . Luovuttaminenkaan ei ole oikea ratkaisu, asenne ratkaisee ja näin  vaan on minun kohdalleni  määrätty. Sairaudet kasvattavat henkistä vahvuutta, siis miksi näitä suremaan. Oppia sain nykyistä elämääni varten vuosikymmeniä kestäneestä, fyysisestä urheilu-urastani. Kun tekee paljon asioita, kolhuilta ei voi välttyä. Nimenomaan näistä kolhuista on minulla muistona ulkoisia arpia, jokaisesta arvesta olen ylpeä. Jokaisella arvella on mainitsemani tarinansa.

Toki näkyvät arvet voivat olla todella rankkoja merkkejä, jotka ajoittain syövät kantajaansa.

Aina ei toimi laulun sanat:

"Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa, anna muistojen katkerain  kuolla, koita kaikki pois hiljalleen unhoittaa".

Usein onnistun siinä, että arpiset haavat jäävät unholaan. Henkiset arpeni ovat toki asia erikseen, ihmisenkin muisti on ihmisiän mittainen

Arto Hannolin

sunnuntai, 1. lokakuu 2017

ÄLÄ KOSKE MINUA

Löydän jälleen itseni näin yösydännä, yksin ajatuksissani koneelta tässä hetkessä. Toisen ihmisen kosketus on äärimmäisen tärkeä asia. Mietin miksi asia on näin. Ihminen on sosiaalinen eläin. Jokainen meistä kaipaa joskus, tahtoo tai ei, toisen ihmisen kosketuksen tunnetta. Monen mielestä minä olen juuri sellainen halinalle, jota on vaan niin mukava halata. Moni tarvitsee silloin tällöin kunnon voimaannuttavan rutistuksen ja mitäpä noita säästelemään. Tuntuu hyvältä, kun halaus tulee tai saa antaa sydämestä.

Päivällä oli parempi hetki, nyt alkuyöstä mennään kovissa kipusarjoissa. Tuo merkitsee sitä, etten anna kenenkään koskea minua. Kipu vaan rusentaa välillä nurkkaan, silloin vaan haluan olla irti muista. Kun kivuissani joku koskee minua ilman lupaani, on tunne sama, kuin joku työntäisi suolaa avohaavaan. Kaikki eivät jaksa ymmärtää, kun iso mies ärähtää kevyestäkin kosketuksesta.

Ei minulla mennyt lauantaipäivä antanut viitteitä näistä kipusarjoista. Joskus on vaan tunne, että elämä pitää huolen siitä, etten saa liian kauaa nauttia hyvistä hetkistä. Totuus elämästä muistuttaa vaan karusti missä paikkani on.

Tänään lauantaina päivällä, minulla oli aivan upea tapaaminen ystäväni kanssa. Hänet olen oppinut tuntemaan omien ja hänen sairauksiensa myötävaikutuksella. Ystäväni elämää kuljettaa eteenpäin, sananmukaisesti pyörätuoli. Hänellä kaikki lähtee selkäytimestä ja minulla päänsairauteni vuoksi, elämä on pääasia. Olemme samanikäisiä ja molemmilla erilainen elämänpolku.

Noin kaksi vuotta takaperin tapasimme ensimmäisen kerran livenä. Olemme kavereita facebookissa ja asumme eri puolella Suomea.Tuolloin, 2 vuotta sitten, hän tuli Helsinkiin kuntoutukseen ja kysyi minulta voinko käydä tapaamassa häntä Validiassa. Tuohon aikaan kävin Meilahdessa sädehoidoissa. Validia on Meilahden sairaalan vieressä, eli piristävää vaihtelua omaankin elämääni. Tietenkin lupauduin käymään siellä. Emme koskaan aiemmin olleet tavanneet, enkä tiennyt minkä näköinen ihminen eteen tupsahtaa. Hissistä tuli ulos pyörätuolilla pirteän näköinen ikäiseni nainen. Hän naulitsi katseeni minuun ja kirkas hymy suupielissä hän sanoi minulle: Arto ja ilmielävänä, oletko siinä oikeasti. Sain häneltä kunnon halauksen. Muistan hyvin tuon tapaamisen, istuttiin Validian kahvilassa ja juteltiin kuin oltaisi tunnettu aina.

Tänään päivällä näimme siis toisen kerran, kahden vuoden jälkeen ja jälleen meillä oli lämminhenkinen tapaaminen. Keskustelimme nelisen tuntia elämästä, sairauksistamme, iloista ja murheista. Kun on ystävän seurassa, ei juurikaan haittaa, että olemme molemmat kipukroonikkoja, päinvastoin. Validian kahvilan väki varmasti kiinnitti huomion kahteen "kipusairaaseen", jotka nauraa päräyttivät useaan otteeseen. Kotiin lähtiessäni sain jälleen voimarutistuksen, niin sai ystävänikin minulta. Molemmille jäi hyvä mieli. Pieni mutta elämää suurempi muisto ystävyydestä ja vertaisystävyydestä.

Mietin kuinka tärkeää onkaan se, että on ne tärkeät ihmiset lähellä, joille voi puhua elämän yleisistä asioista. Näitä ihmisiä ovat perhe, läheiset ja kaverit.

Mietin myös kuinka tärkeää on myös se, että elämään kuuluu ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella sairauksista, jaksamisesta ja monen mielestä elämän "nurjan puolen asioista". En ainakaan minä halua liikaa rasittaa vaimoani ja läheisiäni kertomalla joka päivä kuinka rankkaa sairauksien  ja arjen kanssa taistelemisen  kanssa onkaan. Pian huomaisin olevani yksin. Parhaiten ihminen, joka on läpikäynyt asioita, ymmärtää ja jaksaa kuunnella. Asioista hiljaa oleminenkaan ei ole hyvästä, jollekin, tai jotain kanavaa pitkin täytyy purkautua.

Tällaisia asioita mietin yön hiljaisuudessa. Tiedän etten ole yksin näiden ajatusteni kanssa. Aamulla on taas uuden päivän alku, nautitaan parhaamme mukaan siitä mitä meillä on, eikä murehdita sitä, mitä meillä ei ole.

Arto Hannolin

tiistai, 26. syyskuu 2017

SAIRAANTAVALLINEN PÄIVÄ

Millainen onkaan tavallisen sairaan, sairaantavallinen päivä. Se ei ehkä se olekaan aivan sellainen kuin ensi ajatuksella luulisi. Tänään ainakin taas tuntui kaikki olevan sairaan normaalia. Illalla tätä kirjoittaessani, voi jokainen meistä viettää vastaavanlaisen päivän. Tämä päivä kuitenkin eroaa minun kohdaltani, useamman kanssaihmisen  normipäivästä.

Olen omasta mielestäni sairaantavallinen "pulliainen", jolla on melkoisen musta huumori. Nykyinen harrastukseni on tahtomattani ja voimatta itse vaikuttaa tähän , olla eräänlainen perinnöllisten sairauksien magneetti-imuri. Sarjoittainen päänsärky l. hortonin neuralgia, on suurin kiusaajani. En ole sitten alkusyksyn 2014 ollut yhtään hetkeä ilman päänkipua ja sen tuomaa pahaa oloa. En ole kymmeneen vuoteen polttanut, enkä vuosiin, edes maistanut alkoholia. Päänsärkysairaus nimensä veroisesti on sarjoittainen, välillä mennään tasaisella, alemmalla kivuilla ja välillä mennään mahtavilla armottomilla kipumyrskyillä.

Teen paljon, enkä saisi stressata yhtään, pienikin vastoinkäyminen voi laukaista kipusarjat. Perinnöllisistä sairauksista  voinen mainita esimerkiksi Basedowin sairauden (autoimmuunisairaus), minkä seurauksena kilpirauhanen kiusaa. Onhan noita kaikenlaisia muitakin, voisin vaikka divarissa myydä niitä sopuhintaan eteenpäin.

Mietin aamulla, millainen kokonaisuus yhden päivän setti onkaan. Kun ei jaksaisi, mutta kuitenkin vaan pakottaa itsensä tekemään ja jaksamaan kaikenlaista.

Tänään ollut keskivertopäivä, olen odottanut sitä räjähdystä, mikä on ollut tuloillaan, muttei kuitenkaan ole iskenyt. Tottahan kivut on tänäkin iltana olleet nousussa, mutten ole välittänyt. Välillä on vaan jarrutettava menoa, kyllä kroppa ja pää  kertoo milloin pitää lämän pohjassa ja milloin hiljentää menoa.

Fyysinen puoli on aikaisempaan urheilijan elämään verrattuna hidastempoista ja päänkipujen, sekä selkävaivojen vuoksi en kykene tekemään isoja fyysisiä ponnistuksia, ilman kipuseuraamuksia. Viimeiset asiat ovat niitä, jotka ovat minulle suurin haaste. Enhän edes halua noita rajoitteita noudattaa, teen kuitenkin, ei elämää saa roskapussiin noin vain lakaista.

Tällainen päivä minulla tänään oli.

 Aamulla heräsin seitsemän maissa, noin kuuden tunnin yöunien jälkeen. Vaimo valmistautui töihin lähtöön ja pakersi keittiössä aamukahvin kanssa. Nuorempi poika tuli töistä, yövuoron jälkeen kotiin. Hän otti meidän jääkaapista eväät ja meni yläkertaan, omaan kämppäänsä valmistautumaan "yöunille". Vaimo lähti töihin varttia yli seitsemän

Kävin joka-aamuisella aamupuntarilla, paino on viimein asettunut omaan paikkaansa. Asetuin mukavasti lattialle koneelle ja kuuntelin youtuben soittolistaa. Vastailin  viesteihin ja hörpin kahvia. Puoli yhdeksän aikaan alkoi ovikello soida hätäisesti, ikkunaan koputettiin. Jollakulla taitaa olla hätä ajattelin. Menin avaamaan oven, siellä oli naapurin rouva paniikissa. Melkoisen koominen tilanne minun mielestäni. Minulla ainoastaan tiukat alushousut pukineena ja hädässä oleva nainen pyrkii puheilleni.

Hän viimein sai kerrottua, että hänellä oli ulko-ovi mennyt kiinni, eikä hänellä ollut avaimia mukana. Ei siinä sitten vielä kaikki, rasvainen paistinpannu kuumalla hellalla. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että soitetaan hänen miehelleen. Ei rouva rukka muistanut ulkoa miehensä numeroa Soitin numerotiedusteluun, sain numeron, mikä ei tietenkään ollut käytössä.  Mentiin katsomaan, miten asiassa edetään. Paritalo olikin melkoisen murtoturvallinen. Mietin  seuraavaa ratkaisua, eli ikkuna rikki ja sisälle. Jotain oli siis tehtävä pian, ettei rasvainen pannu roihahda liekkeihin ja polta koko taloa.  Soitin vinkkejä 112 numerosta. Sieltä sanottiin, samaa kuin olin ajatellut, ikkunasta sisään, tarvittaessa palolaitos voi hoitaa. Hälytysnumerosta sanottiin, jos kykenen itse sen tekemään, niin ei tarvittaisi viranomaisia paikalle. Sanoin puhelimeen, että asia hoituu. Tikkaat saunan ikkunan alle, purkuraudalla karmit pois ja kirveen hamarapäällä ikkunat tuhannen päreiksi.

Seuraava haasteeni oli päästä pienestä ikkunasta sisään.  Onnistui sekin ja pääsin ottamaan pannun hellalta pois, liedenkin muistin sammuttaa. Soitin 112:een uudelleen ja kerroin, että asia on hoidossa. Soitto siksi, koska joku naapurustosta olisi voinut ilmoittaa murrosta. Tuossa oli aamuinen seikkailuni.

Kun tilanne rauhoittui ja pääsin takaisin koneelle. ovelta kuului moikka ukki ja perästä pojan ääni, moi. Vanhempi poitsu ja lapsenlapset tulivat moikkaamaan. Poitsu meni saman tien keittämään kahvit, iskällekin tuli tarpeeseen. Lapset eivät kauaa viipyneet, kun heillä oli jo kiire kotiin.

Oltiin päästy jo aamupäivässä aikaan, missä  kello olikin varttia vaille 11. kun  puhelin soi ja kaveri ilmoitti hakevansa minut. Olin luvannut lähteä hänen kanssaan syömään paikalliseen ravintolaan. Jari tarjosi ruuat ja pääsi halvalla, minä kun otin ainoastaan salaattiaterian ja vesilasin.

Olen luvannut auttaa Jaria urheilijaurallaan nousemaan korkeammalle tasolle. Kävimme läpi harjoitusohjelman runkoa, hänelle siis tavoitetta ensi vuoden lopulle. meillä oli mukava keskustelutuokio, mikä kesti reilut puolitoista tuntia. Toiseksi nuorin veljeni soitteli, hänen asiansa oli lyhyt, vain muutama sana vaihdettiin.

Kun lähdettiin ruokailemasta, ulkona oli kiusallinen tihkusade. Jari kävi vielä Prismassa, häntä odotellessa kävin Prisman aulan kioskilla moikkaamassa tuttuja. Sanna hoiti työtään tiskin takana ja aikoinaan HJK:n edustusjoukkueessa,  jalkapalloilijana urheilu-uransa tehnyt Hannu, lapsuudenkaverini täytti asiantuntevasti veikkauskuponkeja ja puhui mukavia. Kymmenen minuuttia juteltiin ja muisteltiin menneitä. Jari sai asiat hoidettua ja toi minut kotiportille.

Kotiin päästyäni soitin entiselle valmennettavalleni, joka oli laittanut minulle aiemmin viestin. Käytiin läpi voimanostoasioita ja kuuntelin hänen vuodatustaan epäreiluista maajoukkuevalinnoista. Pitkä puhelu jälleen, jossain vaiheessa sanoin hänelle, että nyt on lopetettava.

Nuorempi poika oli herännyt ja tuli jälleen hakemaan ruokaa alakerran jääkaapista.

Päätin lähteä vaimoa vastaan töihin ja samalla käväistä vielä kauppareissulla. Sain viestin kiinteistövälittäjältämme, hän muistutti minua huomisesta tapaamisestamme.

 Kun palasimme kotiin, olivat lapsenlapset ja poitsu pihalla puuhastelemassa. Meillä on muutto tulossa ja vanhan omakotitalon piha, vaja, kellari, kaapit, autotalli, vintti ja asuintilat  ovat tavarataivaassa. Tästä tavarataivaasta annetaan iso taivasosuus pois l. lahjoitetaan, myydään ja hävitetään sorttiasemalle.  Poika putsaili vajan ympäristöä, jätelavalle otolliseen paikkaan. Kotiin tullessa laitoin myös minä korteni kekoon siivouksessa.

Lapset lähtivät kotiin ja minä pääsin taas lempiasentoon lattialle ja koneen ääreen. Hetki koneella ja vaimo kysyi, heitetäänkö pieni lenkki kaupalle ja takaisin no tietty heitettiin (minä kävelin ja vaimo ajoi Jopolla).

Ilta meni  kotona puuhastellessa koneella ja pari puhelinasiaa tuli hoidettua. 

Tuskin sairaantavallisempaa päivää voisin edes kuvitella. Todellisuudessa maksan jokaisesta tekemisestäni oman veroni. Joskus itken itsekseni todellista fyysistä ja varsinkin henkistä  tuskaani. Tuota tuskaa en muille näytä koskaan ja harvoin kerron vaikeimmista asioistani kellekään. Näin olen tehnyt koko ikäni. Joskus olen pettynyt, kun olen vieraaseen luottanut. Vaikka olisi kuinka hyvä ystävä olevinaan, jos luottamuksen pettää, en kykene antamaan toista mahdollisuutta. Taas kerran sen sanon: Anteeksi voin antaa, mutta ikinä en unohda.  

En halua olla kova äijä, haluan vain selättää vastoinkäymiset ihan itse, muita rassaamatta. Sairaantavallisia hetkiä kaikille.

ARTO HANNOLIN

 

sunnuntai, 24. syyskuu 2017

SAIRAUDET MUUTTAVAT - HALUAN TAI EN

Kello on jo yli puolen yön. Yksin yön hiljaisuudessa on helpompaa ajatella syvällisemmin .Minun on helppo hyväksyä, että olen yön ajatusten erakko. Valvoessa tulee  mieleen kaikenlaista mukavaa ja vähemmän mukavaa. Näin on ollut aina ja oli miten oli, mikään ei ole samaa kuin aiemmin, ennen koettelemuksiani sairauksien muodossa. 

Harvoin tulee ajateltua asioita siltä kannalta, että elämä voi muuttua hetkessä. Näin minulle on muutaman kerran elämässäni käynyt. Voiko asioihin valmistautua fyysisesti, tai henkisesti. Varmaan voisi,  mutta silloin olisi hyvä olla selvännäkijä. Toki olen tietämättäni valmistautunut kohtaamaan elämän tyynet ja myrskyt. Sellainen selvännäkijä en minä koskaan ole ollut, joka olisi tiennyt etukäteen mitä kohdalleni on valittu. Omasta mielestä olen realisti, pakko on hyväksyä se, miten elämä kohtelee ja mitä en kykene välttämään, asiat vaan tulevat.

Olen aikuisiän halunnut hallinnoida omaa elämääni, joka itselle tai jää ainakin osittain vain mysteeriksi. Jokaisen elämä vaikuttaa aina jonkun muunkin elämään. Halusipa sitä tai sitten ei, niin tekee myös minunkin tekemiseni. Joka tapauksessa tuleva elämä ja säilyvä terveys, on asioita, jotka tulevat eteen juuri sellaisena kuin tulevat. Elämää voi hallita tekemällä asioita oikein ja viisaasti. Elämä on opettanut minulle monia asioita Yksi niistä on:  Teet mitä tahansa, terveys ei aina kysy oletko tehnyt asiat oikein, vai väärin. Aina ei ole oikeaa vastausta, on vain vastaus.

Kun sairastuu perinnöllisiin sairauksiin, ei auta miettiminen, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olenhan minä tehnyt paljonkin asioita, kokenut paljon elämää tähän ikään. Olen onnellinen voidessani sanoa olevani "oman elämän jääräpää". Mahdottomissakin asioissa olen itsepintaisesti tarrannut kiinni, enkä ole helposti laskenut irti tavoitteistani. En myöskään ole jäänyt suremaan asioita, joista on ollut luovuttava.  Voin sanoa sen, että  uskon koko elämäni auttaneen jaksamaan vastoinkäymisetkin paremmin.

Jokainen kokemus on tarkoitettu valmistautumaan johonkin. Jos ei kokemuksesta ota opikseen, jälkikäteen huomaa, että asiat menevät kuin kouluaikana. Laiskanläksyähän siitä tuli silloinkin ja näin sen on tapahduttava elämänkin kanssa.  

Koska koko elämä on valmistautumista johonkin, selviää tarkoitus viimeistään lopullisessa tilinteossa.  Asenne on asia, mikä pitää paketin koossa. Kohtaloni kohdalleni osuneissa terveysasioissa ei ole ollut omissa käsissäni, vaan useimmiten geeneissä. Geeniperimä on myös jälkipolville tuuripeliä, kumman vanhemman geenit saan vahvempina. Tuuripeleissä voi asenteella olla voittaja tai häviäjä. Minä intohimoisesti haluan olla se voittaja. Arpajaisissa minulla on harvoin tuuria ja jos onkin, tuurini tahtoo olla sitä huonomman sorttista. Hyvää tuuria ei ole, hyvien asioiden eteen on tehtävä työtä yleensä hartiavoimin. Hyviä asioita en terveydessä odotakaan, pessimisti pettyy vähemmän. Mitä enemmän Jokaisen elämä pitää vastoinkäymisiä sisällään,  sen helpompi on vastoinkäymisetkin sisäistää.  Ei vastoinkäymisiä ole pakko hyväksyä, mutta ne kouluttavat ja oppi ei kaada ojaan. Henkinen vahvuus auttaa jaksamaan selviytymistaistelussa. Vastoinkäymiset kuuluvat joka tapauksessa meistä jokaisen elämään, halusimme sitä, tai emme.


Muuttaako kokemukset elämääni, ei automaattisesti. Muuttaako sairaudet elämääni ja minua ihmisenä???  Kyllä, ehdottomasti  muuttaa!!!  Perusluonteeni ei ole muuttunut sisäisesti, mutta huomaan usein olevani sellainen, mitä en haluaisi olla.  Jokainen sairaus muuttaa minua, haluan tai en. Onneksi kuitenkin osaan sanoa sanan anteeksi. Ei sana anteeksi saa asioita tekemättömäksi ja sanottua sanomattomaksi. Sanalla anteeksi saan ehkä hieman pehmennettyä sanomisiani. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei jokainen ansaitse kuulla suustani tuota loiventavaa sanaa.

Tulee hetkiä, kun tuntuu, että en vaan jaksa, vihaan sitä  tunnetta. Omalle kohdalleni se on tunne, mitä en voi  hyväksyä. Tuntuu siltä, että koko ajan käyn sisäistä taistelua itseni kanssa. Joskus painan pään tyynyyn ja otsa tyynyyn painettuna mietin, miksi paha olo ei nykyään hellitä hetkeksikään. Ei siis vain fyysinen, vaan henkinen minäni taistelevat sairauksiani vastaan. Nuo tunteet vääntävät kättä keskenään. Hyväksyn sen mitä on kodalleni tullut, mutta tuntuu siltä, etten hyväksy seurauksia. Tulee vielä hetki, jolloin minunkin on oltava tarpeeksi nöyrä antamaan itselleni anteeksi. Tiedän  etten ole enää se sama ihminen, joka aiemmin teki paljon asioita.

Jossain vaiheessa elämääni kasvoin ihmiseksi, joka haluaa vaikuttaa omalla esimerkillään. Omaa esimerkkiä, paljon tekemistä  käyttäen, itseni likoon laittaen, olen mielestäni yksi niistä ihmisistä, jotka ovat teollaan ansainneet valtakirjan ilmaista mielipiteensä. Elämässä on asioita, joita ei tuoda kultalusikoin eteen. Jos ei itse ole valmis uhrautumaan, tai tarjoutumaan tekemään, ei myöskään saa turhaan narista ja arvostella. Esimerkkinä vaikka äänen antaminen vaaleissa, on se ele, että voi valittaa ja on ainakin yrittänyt omalla äänellään vaikuttaa. Joskus on vaan uhrauduttava, silloin uskottavuuskin säilyy.


Tiedän olevani erityisherkkä, mutta minulla on vahva puolustusmekanismi. Usein jätän asiat, kuin niitä ei olisi tapahtunutkaan. En kuitenkaan osaa unohtaa kokemaani hyvää, mutta en varsinkaan kokemaani epäoikeudenmukaisuutta ja ilkeitä sanoja. Kun asioita ei unohda, se voi tehdä ihmisestä katkeran, se myös vahvistaa henkisesti.

Tällaisia ajatuksia päässäni liikkui tuo yön hiljaisimpia hetkinä. Kukaan ei minua häirinnyt ja sain nauttia hiljaisuuden valtakunnasta ja pienen yölampun valosta.

Arto Hannolin