sunnuntai, 10. marraskuu 2019

Montako kertaa?

Kuinka monta kertaa täytyy ihmisen mennä rikki elämänsä aikana? Kysymys minkä olen itselleni esittänyt lukuisia kertoja. Joskus tulee vastaan viimeinen kerta, sen jälkeen ei enää.

Juniorina ja vanhimpana, vilkkaana poikana, 7-lapsisessa perheessä. Aina ei ollut helppoa lapsenakaan. Tuolloin opin tuntemaan vitsan ja remmin voiman persauksissa ja selkänahassani. Kun aloin hiljalleen olla varhaisteini, lihoin ja sen huomasivat ensimmäisenä osa kaveripiiristäni, sain kokea kiusaamista. Kuitenkin tuolloin jo omatoimisesti ja muutaman kaverin kanssa urheiltiin paljon. Tuolloin koin ensimmäiset urheiluvammani. Osa noista vammoistani vaivaa yhä, näin kypsällä iälläkin. Jossain vaiheessa oli puolustauduttava, ettei minua jyrättäisi, silloin annoin omat näyttöni elämässä. Parikymppisenä minut oli rikottu jo moneen kertaan. Fyysinen puoli alkoi olla kunnossa, joskus henkinen puoli notkui.

Kun aloin tosissani harjoittelemaan ja saamaan tuloksia, entiset kiusaajani jaksoivat kertoa minulle, kuinka hyviä kamuja aina olimme olleet. No satun olemaan pitkämuistinen.

Vuosikymmenien ajan treenasin ja kilpailin. Vammoja tuli ja ne kuuluivat arkeeni. Kroppa oli rikki usein ja yhtä usein palasin. Urheilu muokkasi minusta minunlaiseni, kuten lapsuus ja nuoruuskin. En minä, kuten moni muukaan kesken parasta aikaa elämässään ajattelee huomista. Oli minulla perinnöllisenä allergioita sun muita, mutta vaivoja, mutta mitä silloin noista. Selvisin fyysisesti ihan mistä vaan. Jos menee rikki, kyllä siitä paranee, ajattelin.

Tuli se aika, kun olin päättänyt lopettaa kilpaurani. Olin kuitenkin kaikkine säröineni kasassa, kunnes… niin kunnes alkoivat perintötekijäni kertomaan keholleni, että nyt on aika koetella toisella tavalla. Masennus, diabetes, alkavat oireet kasvaimeeni, viimein lähes hengenlähtö, pään rappeumasairaus, sarjoittainen päänkipusairaus ja monia muita sairauksia. Jossain vaiheessa tiesin, miltä tuntuu oikeasti olla rikki. Siitä minulle tämä kysymys: Kuinka monta kertaa täytyy ihmisen mennä rikki elämänsä aikana? Jokaisella meistä on oma määränsä. Tiedän, etten anna periksi, ennen kuin on pakko. Rikki voin olla monellakin tavalla, mutta heikkona en itseäni pidä. Pidän itseäni kunnossa niin hyvin kuin osaan. Fyysinen ja henkinen puoli on minulle kuin jalustalla seisomista itseni edessä. Ehkä vielä hankin kunnon bootsit. Saappaat jalassa aion sitten joskus täältä poistua, mutten vielä vuosikymmeniin

Onko sitten edessä helpotus ennen viimeistä vai tuleeko tunne, etten vaan enää jaksa. Viimeinen vaihtoehto ei tunnu minulle todelliselta, olen kuitenkin tottunut katsomaan pelini aina loppuun asti, kesken ei luonne anna lopettaa. Itse en ole valinnut tietäni, mikä ei ole läheskään se helpoin kuljettava. Elämäni on valinnut minulle upean ja rikkaan, mutta karikkoisen polun. Joka tapauksessa, minunkin polkuni on kuin kenen tahansa polku, päätepiste on jokaiselle sama, se lopullinen. 

Kuten urheilussa, myöskään elämässä, ei vastustajaa missään auta pelätä. Vastustajaa on hyvä kunnioittaa, se on helpompi tie suoriutua, kävi miten kävi. Joskus voi pieni pelko kuitenkin olla hyvästäkin, mutta pelolle ei ole hyvä antaa liiallista valtaa.  Ennakolta heikommat vastustajat, ovat usein vaikeimmin voitettavat. Milloinkaan ei auta heittäytyä ylimieliseksi, silloin monesti joutuu nielemään tappion karvasta kalkkia. Monelle pahin vastustaja löytyy peiliin katsoessa. Aivan on ensimmäiseksi on hyvä olla sinut itsensä kanssa, sillä pärjää pitkälle.

 Itselleen on myös opittava antamaan anteeksi asioita. Kukaan ei meistä ole täydellinen, jokaisen on joskus tämä asia hyväksyttävä. Kun kilpaurheilussa opin tämän asian, opin samalla sen, etteivät voitot, vaan tappiot olivat asia, miten uskon itsestäni tulleen parempi ihmisenä. jos aina voittaa, on vaikea hyväksyä vääjäämätön joskus totuus, etten enää olekaan voittaja. Häviämisen taito on arvokkaampi elämän näkökulmasta katsottuna.

Elämä, sairaudet, haasteet yleensäkin ovat taitolajeja. Etukäteen kannattaa olla nöyrä, kuten voiton kuin tappionkin hetkellä. Nöyryys ei ole heikkouden merkki, päinvastoin. Ylimielisyys ei ole millään lailla merkki vahvuudesta, vaan väärästä asenteesta. Vastustajiaan voi harvoin itse valita, sekin tekee kaikesta monelle lailla haasteellista.

Elämä on kuin unta, mitä unille tapahtuu, kun aamulla herää. Tämän kysymyksen esitti ystäväni minulle muutama päivä takaperin, ennen en ole asiaa tuolta kantilta miettinyt. Kysymys jäi kytemään mieleeni. Uni ei jatku valvemaailmassa, vai jatkuuko? Olisihan se upeaa, jos ”pahat unet” voisi jättää heräämisen myötä unholaan ja ”hyvät unet” voisivat jatkua unen jatkeena valvemaailmassa. Nämä asiat jäivät pyörimään päänsairaan ihmisen mielikuviin. 


vuodatus.net / Karhukuningas

Ajatuksia

Arto Hannolin

sunnuntai, 10. marraskuu 2019

EILEN OLISI OLLUT SE PÄIVÄ

Harvoille kerron, ainoastaan valituille ja heitä ei ole montaa. Eilen olisi ollut juuri se päivä, kun olisin toivonut kuulijaa. Eilen alkoivat kontrollit aamulabralla. Totta kai olin sotkenut päivämäärän ja lisännyt omaan ailahtelevaan muistiini yhden ylimäärisen vastaanotto ajan. Onneksi siitä ei koitunut haittaa, mutta muistutti jälleen kerran siitä, mikä minua tulevaisuudessa odottaa. Nyt olen vielä muistisairauteni kanssa alkutaipaleella, kulkiessani eteenpäin muuttuu polkuni hämärämmäksi. Tämä on asia, mitä en halua miettiä, mutten voi mielestäni pyyhkiäkään.

Eilinen päiväni alkoi joka tapauksessa aikamoisen päänkipusarjan säestyksellä. Oloni ei ollut lähellekään paras mahdollinen. Koko maailmailma ympärilläni tuntui tse asiassa tuntui aivan kauhealta. Eilen minulla olisi ollut tarvetta kertoa ja puhua ystäväni kanssa, joka tietää, tuntee ja ymmärtää haasteeni. Eilen se ei vaan ollut mahdollista, juuri silloin, kun itse olisin sitä kaivannut. Oli taas kerran sisäinen tunne siitä, että jollekin on pakko jakaa sairauksieni aiheuttamaa pahaa oloani. toki olen monesta haastavasta asiasta aina ennenkin selvinnyt yksinkin, silloin kun on ollut pakko. Yksin selviäminen ei vaan ole se paras tie. Paras tie on saada kertoa toiselle ihmiselle, joka osaa asettua asemaasi. Hän ymmärtää ja toisen ihmisen ymmärrys auttaa henkisesti selviämään pienemmällä tuskalla. Ammattiauttaja ei ole se paras, eikä aina oikea. Harvoin hänellä on sitä sisäistä kokemusta, minkä saman kokenut vertainen voi jakaa.

Puoli tuntia kestäneiden magneettikuvien ajan eilen ja aina, nautin aina. Putkessa makaaminen, silmät kiinni yksin, silloin voin leijua omassa mielikuvitusmaailmassani. Vain laitteen koliseva ääni, se tulee tasaisena korviini, eikä maailmassa ole mitään muuta sillä hetkellä.  Minulle, toisin kuin monelle, magneettikoneessa voin irtautua kaikesta muusta, nautin vain olemisesta yksin, juuri siinä hetkessä.

Eilen oli minulla juuri se päivä, kun olisin kaivannut ihmistä, joka olisi ymmärtänyt, kuunnellut ja neuvonut. Onhan minulla joku, jolle voin kertoa, mutta minun on annettava myös hänelle levähtämisen mahdollisuus, silloin kun hän sitä tarvitsee ja ei hän tosiaan sitä tarvitsi muissa haasteissaan. Tiedän, että hänellä on elämässä omat haasteet, ei ainoastaan itsensä, myös hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Hän on ihminen, jonka viimeiseksi haluan mitään ylimääräistä rasitetta tällaisina aikoina. Minä taas tarvittaessa haluan olla hänelle se enkeli, jota hän tarvitsee. Minulla on myös huoli hänestä ja hänen jaksamisestaan. Olen erittäin onnellinen ja tunnen itseni etuoikeutetuksi siitä, että voin itseäni  vuodattaa ystävälleni ja vastavuoroisesti hän minulle. Hän on minulle se rakas suojelusenkelini.

 

Tällaiset ihmiset ovat toiselle kultaakin kalliimpia. Itse arvostan tämän ystäväni korkeimmalle korokkeelle. Irti en halua laskea. Monenlaisten kokemusten vaihto meillä on molemminpuolista. On joku, jolle voi kertoa, se on jokaiselle tärkeä asia.

Kun kirjoituksen alussa kirjoitin harvoista ja valituista, on siihen selityskin. Omat asiani ovat omiani, niitä en kykene jakamaan muille. On murskaavaa kuulla asioitteni palaavan korviini takaisin aivan eri ihmisen kautta. Juuri näiden asioiden, mitkä olen luottamuksella kertonut ihmiselle, jota pidän luotettavana. Siinä samalla menee luotto ihmiseen ja ystävyys sekä kaveruus on historiaa.

Se eilinen huono oloni jatkui viime yön mahtavina kipusarjoina, pitkästä aikaa, yön pimeydessä kyyneleet valuivat poskiani. Kyyneleet kivusta, tuskasta, kaipuusta johonkin, mihin minulta on evätty pääsy siis entiseen terveeseen elämääni.  Nyt on tämä elämä ja tämän kanssa on tultava toimeen, tahdon tai en. Vanhaa elämääni en takaisin halua, siitä minulla on kauniit muistot, joita ei saa kadottaa. Tulevalta elämältä en osaa odottaa liikoja, mutta haaveet pitävät kuitenkin vahvan tahtoni kanssa elämän ilon vahvasti yllä. Nykyinen elämä on tuonut matkalleni paljon upeita ihmisiä ja kokemuksia. On tunne, että elän omalla tavallani onnellista aikaa. Vaikka on tunne usein, että olen yksin, on myös tunne siitä, että moni kanssaelää elämäänsä nyt myös minun kokemuksiini nojaten. Olen iloinen, ylpeä ja onnellinen, jos voin jollekin antaa murusen verran apua omana itsenäni.

Joudun vertaistukipuolella itse paljon tekemisiin ihmisten kanssa, joilla ei ole ketään. Jokaisella tulisi olla joku, jolle voi kertoa surut ja vuodattaa pahaa oloaan. Sen lisäksi pitää olla joku, jolle voi kertoa elämän pienet ja isot valonpilkahduksetkin. Asioita ei ole tarkoitettu sisällä pidettäviksi, ihminen tarvitsee varaventtiilin, minkä kautta pääsee tasaamaan paineita. Jos ihmisellä ei kerta kaikkiaan ole ketään, on hyvä löytää terve keino purkautua. Itse aikoinaan kirjoitin asioita paperille, kaikki hyvät ja mieltä painavat asiat. Esimerkiksi päiväkirja, mikä on äärettömän vanha keksintö, toimii hyvin purkuventtiilinä.

Tänään näillä ajatuksilla ja askel kerrallaan.

Arto Hannolin

Karhukuningas / vuodatus.net

sunnuntai, 10. marraskuu 2019

Kaunis hiljaisuus

Laitoin kuulokkeet korviin, avasin koneen ajatuksena päästä omaan maailmaani ilman häiriötekijöitä. Klikkasin YouTuben päälle, ensimmäisenä tuli eteen Kaija Koon kappaleen: ”Niin kaunis on hiljaisuus”. Automaattinen iskelmähaku ja seuraava kappaleen ”Enkeleitä toisillemme”. Melankoliaako tämä päivä on?  Samanlainen päivä kuin viime aikoina muutkin päivät. Kyllä alakuloisuus on vallitseva mieliala tällä hetkellä. On aikaa miettiä asioita ja elämää. Joskus aurinko säteilee, silloin ajatukset juoksevat iloisena purona solisten omaan jouhevaan tahtiinsa. Joskus tummat pilvet ahtautuvat elämääni, nyt on juuri sellainen hetki.

Musiikki on jo nuoresta asti ollut minulle eräänlainen todellisuuden harava. Haravoidessa erottuvat roskat ja siloisempi maapohja. Musiikki toimii elämän siloittajana. Tässä kirjoittaessani, päivittäin kasvavissa kivuissani, saan musiikista sisäistä rauhaa. Saadessani tuon rauhan, selviydyn sekä fyysisistä ja henkisistä kivuista, sekä tuskista. Varsinkin koskettavista sanoituksista löytyy yllättävän paljon voimaannuttavia elementtejä elämän kolhuisella polulla. En minä sentään itsesääliin vaivu.

Etsin usein lauluista sanallista sisältöä ja sanoman tarkoitusta. Kuulokkeet korvissa, läppäri edessäni, kotimaisia elämää suurempia haaveita. Tuo on monelle mitään sanomatonta sanan helinää, minulle se monen kynäntaitajan saavutuksia riimityksineen. Lauletun musiikin tarkoitus on antaa kuulijalle omanlaisiaan elämyksiä, minä haikailen niistä tavalla tai toisella koskettavia tarinoita.

Mietin tarinaa kappaleesta ”Niin kaunis on hiljaisuus” sanoja. Tarina kertoo nuoresta sotilaasta, joka kirjoittaa rakkaalleen.

Sotilas tuntematon kulkee
Ei muista mutta tuntee
Aamulla tulimeren
Kuumilla aalloilla keinuneen
Juurelle puun hän istuu
Kuvaa tyttönsä katselemaan
Silmiä se kirvelee
Kun on nähnyt  liikaa
Mutta enemmän se koskee
Kun kotiin kirjoittaa
Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa
Hänelle kerrottiin ett kotiin
Kohta kuljetaan kuka ties
Mutta…

Jos joku moittii tällaista lyriikkaa, voi itse vapaasti kirjoittaa koskettavampaa tekstiä, jos uskoo osaavansa.

Minulle kuitenkin on tällä hetkellä sana ”Hiljaisuus”, sitä kaipaan usein elämässäni. Kaipaan yksinäisyyttä silloin, kun sitä ei ole tarjolla. Kaipaan yksinoloa sairauksissani, en ainakaan muiden myötätuntoa enkä varsinkaan sääliä.

Kirjoittaessani ja puhuessani omista kivuistani. Tämän hetken fyysiststä kivuista kiroan sisäisesti selkääni. Vanha vaiva, mutta uskollisesti seurannut minua jo nuorukaisesta asti. On taas se hetki, kun selkä ei tahdo kestää istumista, makaamista, ylösnousemista, kävelemistä, ei pienintäkään liikettä. Onneksi urheilu-uraltani on jäämistönä tukeva voimanostovyö. Sen laittaessani vyötärölleni voin jollain lailla liikkua.  Mielessäni soi Froikkareiden ”Mustelmilla” kertosäe:

Voi tuijottaa tyhjään, voi raivosta juopua,

huutaa mitä sillä on väliä ja luopua,

mut se ei hyödytä, jos muuta ei.

Viha heikentää sydämistä voimakkaimmankin,

ja ennen kuin huomaat, olet itsesi vanki,

murheittesi kahleilla kytkettynä katkeruuteen.

……….

Ei pitkä se pudotus, oo varmastikaan, marmori portailta katuojan likaan,

siitä mustelmasi muistuttavat vain mihin menetkään.

Pekka Myllykoski herätti varmasti monenlaisia tunteita. Rankka elämäntyyli. kuitenkin lääkäriksi itsensä lukenut. Sanoittajana tämän tyylin musiikille hän oli aivan ylivertainen.


Itse kuuntelen monenlaista musiikkia, annan kaikelle mahdollisuuden. On hyvä muistaa, että meillä jokaisella on omanlaisensa musiikkimaku. Niin kuin alussa sanoin, tänään ja viime aikoina ollut alavireinen olo, jospa syksy toisi aurinkoa enemmän ajatuksiinkin.

Tänään niin kuin usein aiemminkin on tullut olo, että jonnekin on purettava itseään. minulle tämä on keino ja terapiaa. Näin olen näissä blogeissani tehnyt jo 99 kertaa aiemminkin. Itselleni tämä kirjoitus on eräänlainen juhlanumero. Parin kuukauden päästä 5 vuotta olen tätä terapiamuotoa tehnyt ja tämä kirjoitus on NRO 100.


Karhukuningas

Vuodatus.net

Arto Hannolin

sunnuntai, 10. marraskuu 2019

Joutsenlaulu

Joutsenlaulu on sana, minkä olen usein kuullut. Enemmän kiinnostuin sanasta ja kyseisen sanan merkityksestä silloin kun kuulin ”Yö-yhtyeen” aiheesta tekemän laulun ja aloin ymmärtää kyseisen laulun sanomaa ja sisältöä. Tämä laulu on myös yksi omista suosikeistani karaokessa. Tätä laulua laulaessa on tunne, ettei maailmassa ole mitään muuta. Laulu tulee syvältä, sydämen ja sielun syövereistä.

 

Mitä tämä sana joutsenlaulu, pitää merkitykseltään sisällään. Sana joutsenlaulu kiehtoo minua kauneudellaan ja taianomaisuudellaan: Wikipedian mukaan Joutsenlaulu tarkoittaa laulua, jonka uskomuksen mukaan joutsen laulaa juuri ennen kuolemaansa kauniimmin kuin koskaan. Tämän on uskottu koskevan varsinkin kyhmyjoutsenta, joka ei yleensä laula. Sanontana joutsenlaulu tarkoittaa viimeistä esiintymistä, suoritusta tai saavutusta – mahdollisesti edeltäviä parempaa – ennen jonkin päättymistä tai ihmisen kuolemaa. Pelkkää uskomusta, vai onko sittenkään ainoastaan uskomusta? Ihmiselle se on totta, mihin hän vahvasti itse uskoo.

 Itse uskon, että jokaiselle meistäkin löytyy oma korkein voima (KV). KV ohjaa kohtaloamme ja kaikkea sitä, mitä elämässämme tapahtuu, on se hyvää tai huonoa. Jotenkin vaan on minulla se tunne, että kaikki on ennalta määrättyä. Tahdommepa tai emme. Asiat vaan tapahtuvat, koska niin on tapahduttava. Menosta voi irti laskea, mutta magneetin lailla elämä imuroi meidät aina uudelleen ja uudelleen kiinni siihen, mikä on KV:n päätös kohdallemme määrännyt.

 

Joutsen on kaunis lintu, mutta luonne on kiivas, jos se tuntee vähääkään uhkaa. Elämän kanssa tahtoo olla samoin. Minua pidetään sosiaalisena ja mukavana, mutta puolustusmekaanisnimi toimii kuin joutsenella. Voin harkita asian hetkessä ja tehdä ennalta arvaamattoman päätökseni yhtä nopeasti. Kun päätös on tehty, ei siitä sovi enää pakittaa.

Kuten Wikipediassa sanotaan: Sanontana joutsenlaulu tarkoittaa viimeistä esiintymistä, suoritusta tai saavutusta – mahdollisesti edeltäviä parempaa – ennen jonkin päättymistä tai ihmisen kuolemaa. Tuon ihmisen kuoleman toki jätän edes ajatuksistani pois, mutta vanhan jättäminen hetkessä taakseni, ei ole ennenkuulumatonta. Vaikka vanhan taakseni jättäminen voi olla kuolettavan tuskallista. Viimein voin jäädä sisäisesti odottamaan aikaa, milloin voin palautua entiseen. Joskus tämä on määrätty onnistuvaksi, mutta joskus ote kirpoaa, ja menneestä jää vain kipeä muisto. Muisto on iso arpi juuri minulle.

Moni on sananmukaisesti jäänyt ”monttu auki” katsomaan ja miettimään, että ei tässä näin pitänyt käydä. Moni asia on elämässä opettanut, että jos taaksesi jotain jätät, korvaavia asioita on kyllä tarjolla uudessakin tilanteessa.

 Todella paljon on asioita, mitä omassa käytöksessäni tunnistan. Iän myötä olen löytänyt paljon asioita, jotka tunnistan kuulopuheiden perusteella esivanhemmillani isän äidin puolella olleen. Onneksi olen myös perinyt niitä parempia puolia äitini suvun puolelta. Jollain lailla nämä piirteet ovat (omasta mielestäni) sekoittuneet keskenään oikeassa suhteessa keskenään. Molemmista sukujuurien puolikkaista löytyy myös paljon positiiviakin puolia.

Perinnöllisyystekijät elämässä, niistä en omassa elämässäni suuremmin enää piittaa. Jälkipolvien elämä on asia, heistä kannan kivirepun painoista riippaa selässäni. Jokaiselle kuitenkin muovautuu omanlainen käytösmalli, mistä meidät henkilökohtaisesti tunnetaan. Perinnöllisyystekijät kauhistuttavat sairaurauspuolella, itse olen näissä asioissa oikea imuri. Tämä tuntuu tuskaiselta ajatella, mitä jos lapseni, lapsenlapseni ja tulevat polvet saavat osansa perintönä näistä pahimmista sairauksistani. Tämä on yksi syy, miksi yritän sinnikkäästi myös kohentaa, tai ainakin ylläpitää terveyttäni niin hyvin kuin mahdollista. Voin ainakin antaa eräänlaisen selviytymismallin heille. Iän myötä tahtovat sairaudet kontra terveys, joka taistelussa sairauksien jättävän isomman jäljen joka taistelun loppumainingeissa. Kyllä itse tiedän, kumpi sodan voittaa, mutta hyvä taistelu antaa lisäaikaa. Ei minulla ole kiire täältä lopulliselle taipaleelle. Olen päätynyt siihen, että kyllä oma elämänikin on itselleni ainakin yhden joutsenlaulun arvoinen.

Totta puhuakseni nyt, vuosien vakavien sairauksienkaan kanssa en osaa sanoa loppuelämästäni oikeastaan yhtään mitään. Ajatuksena on: Mikäs pahan tappaisi, tämän aika ei toivottavasti ole lähelläkään.

Kirjoitan paljon asioista, tämä on tapani muistuttaa myös itseäni elämän raadollisuudesta. Elämä on opettanut minulle sen, ettei koskaan voi tietää, mitä seuraava hetki voi odottamatta tuoda tullessaan ja tuohan se, nimenomaan odottamattakin.

KV laittaa usein polvilleen, mutta auttaa myös minut jaloilleni, kun olen oppinut jälleen hieman lisää nöyryyttä.

Kun osaa olla oikeissa asioissa nöyrä, kun osaa olla oikeissa asioissa neutraali ja kun osaa olla oikeissa asioissa riittävän kovaluonteinen, silloin pärjää loppuun asti. Noilla ominaisuuksilla on minun tasan loppuun asti tarkoitukseni selvitä. Nuo ominaisuudet ovat minut auttaneet elämässä tähänkin asti pärjäämään, hienosäätöjä kuitenkaan unohtamatta.

KARHUKUNINGAS/ vuodatus.net

ARTO HANNOLIN

 

sunnuntai, 10. marraskuu 2019

Sairaan turhat haasteet on jaksamisen uhka-jaksanko taistella

Viime vuosina olen joutunut miettimään omaa geeniperimääni.  Olenko se suvun imuri "Hoover", mikä imee kaikki perinnölliset sairaudet itseensä. Ei en toki ole meistä ainoa, joka on joutunut pitämään ainoastaan kaksin käsin kiinni. Meistä jokaista seitsemää sisarusta siunattu aivan omalla perintösiivulla.   Yhteinen tekijä meillä on ollut se, että olemme myös selviytyjiä. Keskimääräisen tavallinen tarina on meilläkin.  On asioita mitkä kehittyvät tiiviissä sukuyhteisössä ja vahvistuvat sukupolvien myötä. Luonteenpiirteemme on huomioitu tässä pelissä, niin hyvässä, kuin pahassakin. Elämä kouluttaa jokaista tahollaan, toisinaan oppi menee perille muttei ei aina. Ihmisismuisti on rajallinen.

Aktiivitekeminen kuuluu jokaiseen päivääni enemmän kuin keskiverto ihmisillä. Haasteita en pelkää, ne kuuluvat arkeen. Eteeni asetettiin este, mikä aiemmin oli kuin pieni kivi kengässä.

Mitä silloin on tehtävissä, kun osa isoista sairauksista halutaan haudata hoitavan tahon osaamattomuuteen. Mietin olenko jonkun osaamattoman toimesta siirtolistalla ”hoidetaan, jos osataan” osastolle.

 Tapahtumaketju alkoi Malmin terveyskeskuksesta. Taas siellä oltiin avoimen oven sijasta asettamassa aukotonta seinää ympärilleni.  Edellisellä kerralla vuosia sitten oltiin viemässä henkeni, kun kasvainsairauttani hoidettiin asentohuimauksena ja ortostaattisena verenpaineena. Nyt selkäkipujen oirehtiessa. sanottiin kipujeni johtuvan lihaskrampista and that`s it. Oma lääkärini tuki päivystävän lääkärin lausuntoa. Pyynnöstäni huolimatta molemmat lääkärit jättivät sairashistoriikkini huomiotta. Ei katsottu magneettikuviani, saatikka että olisi edes kuunneltu minua.  Relaksantteja poskeen ja baanalle, siinä on hoito selän pullistumiin ja kulumiin. Nämä kulumat ajoittain ovat viemässä jalat altani. Magneettikuvahistoriani kertoisi vuosien etenemiset kyseisessä vaivassa.

Mietin voisin tehdä. Tuli mieleen, että voisi kirjoittaa avoimen kirjeen terveyskeskuksen omalle hoitavalle lääkärilleni Se olisi ollut tämän kaltainen:

Hyvä Lääkärini!

Ethän sinä näitä kipujani kanna, miten voisit siis niitä edes ymmärtää. Olet vielä nuori, mutta toivon mukaan aika opettaa sinut oppimaan ja ymmärtämään asioita. Toisen kipua sinun ei tarvitse tuntea, mutta ammatinvalintasi vuoksi, on erityisen tärkeä ominaisuus ymmärtää potilaan tuskaa. Arvaamalla ei saa lisätä potilaan henkisiä, eikä fyysisiä kiputiloja.

 Kipukroonikkona minulla on ymmärtämisen kautta ominaisuus oppia kipukroonikoiden elämän haasteet. Tervetuloa joskus ryhmäämme kuuntelemaan kiputarinoitamme. Vertaistukiryhmästä saa kuuntelemisen kautta oppia ymmärtää kipukroonikoiden haasteista ja arjen selviytymisestä.

Oman osuuteni tapauksessani tein, juuri niin kuten pyydettiin. Kahden hoitavan osaston taholta Meilahdesta neuvottiin hakemaan terveyskeskuslääkäriltäni lähete fysiatrille. Hän tutkisi vaivani ja huolehtisi lähetteen saamisesta magneettikuvaukseen. Kuvausten jälkeen todettaisiin tilanteeni sekä mahdolliset tukirankani sairauksien leviämiset. Siellä alan ammattilaiset tutkisivat kaikki muutkin oireeni.

Koska et kuunnellut, otit ison vastuun jättäessäsi osuutesi hoitamatta. Ainoa mitä pyysin todella kovien kipujeni vaivatessa, oli tuon lähetteen saaminen. Nyt olet vastuussa liikuntakykyni säilymisestä. Iso vastuu nuorelle lääkärille. Olen silmissäsi vain yksi tavallinen potilas, joka on tottunut tulemaan syrjään sysätyksi ja nuolee haavansa hiljaisuudessa. Yksi asia pitää paikkansa, olen potilas, hyvä muistaa, että jokainen potilas on uniikki tapaus. On myös hyvä muistaa se fakta, että potilaat takaavat toimeentulosi ja tulevaisuutesi. Tulevaisuudessa voi tulla eteesi myös väärät päätöksesi.

Osaatko kertoa teinkö mielestäsi itse virheen silloin, jättäessäni tekemättä valitusta vakavasta hoitovirheestä, kun kasvaimeni vei minut kurkistamaan rajan toiselle puolelle?  Olen ajoittain myös miettinyt. Kyseinen tapaus sattui Malmin terveyskeskuksessa vuosia sitten. Voi olla, että olen tuosta tapahtumasta vahingon sattuessa ottanut opikseni.

Sairauksien kanssa yritän saada itseni jatkamaan omatoimista elämääni vielä huomenna ja paljon pidempäänkin.

Olenko kenties erehtynyt yhdessä asiassa. Lääkärin ammatissa autetaan ihmistä, joka apua tarvitsee, kun osaa sitä pyytää.

Teetkö sinä tätä ammattia auttamisen, vai jonkin itsellesi tärkeämmän motiivin vuoksi. Haluatko että suuren kivun hallitessa kehoani, olet se ihminen mielessäni, joka kieltäytyi auttamasta minua silloin kun pyysin sinulta apua.

Voin kertoa salaisuuden, ihmisten ilmoilla minun sairauteni ei kovin usein näy. Ne hetket kipujen äärirajoilla, en kykene kivuilta kuin tuskan kautta liikkumaan, tuolloin jokainen askel saa jäätävän katkerat kyyneleet silmiini. Silloin mietin ihmisiä, itseni mukaan lukien, heitä, joita olisit voinut auttaa. En ole ainoa, joka kipujani kantaa. Kipeimmilläni ollessani sairauteni, kertaantuu tuskana läheisiini ja ystäviini.  Nämä ihmiset myötäelävät pakosta kaikkia sairauksiani, vaikka eivät tahtoisikaan. He ovat läheisiäni, perheeni ja rakkaita ystäviäni. Hoitamattomuus ei satuta yhtä, vaan isoa määrää muitakin ihmisiä.


Vakavien sairauksien alkutaipaleeltani jäi pysyvästi mieleen eräs henkilö, joka ei ole milloinkaan pyytänyt anteeksi sitä, että muutti elämäni aivan toiseksi kuin se oli aiemmin. Hänellä olisi ollut mahdollisuus auttaa, mutta ylpeys tai osaamattomuus ei antanut periksi huolehtia asioitani eteenpäin hoidon hierarkkisessa maailmassa. Hänellä oli valta päättää toisin. Antaisin anteeksi ja olisin hyvillä mielin, jos hän vielä joskus tulisi pyytämään minulta anteeksi. Hän ei osannut auttaa haasteissa, osaatko sinä?

Terveisin Arto!

Voisikohan kirjeeni ainakin raottaa lääkärin silmiä? Vaikea sanoa, hoitosuhteessa tunsin itseni ulkopuoliseksi, potilaan tulisi olla oman sairautensa keskipiste.

Periksi itse en antanut, näin tapaukseni jatkui 2 kk:n kuluttua

Päivystysajanvarauksessa päivystämässä ollut henkilö, oli selvästi arka antamaan minulle uutta aikaa ajan samaan asiaan liittyen. Hän mainitsi, että lääkäripalaverissa tulisi sanomista.

Suuri kiitos hänelle, että sain varaamani ajan, valitsemalleni lääkärille, vaikka jouduin odottamaan hieman pidempään vastaanottoaikaa.

Lääkäri tutki vaivani tarkasti, johon hän oli tutustunut huolella etukäteen. Nykytilanne pahentuneista kivuistani käytiin lävitse. Voimataso verrattuna terveeseen jalkaani oli merkittävä. Lääkäri kuunteli ja ottaen tilanteeni tosissaan.

Keskusteluineen olin seuraavana päivänä fysiatrin vastaanotolla, fysiatri kirjoitti kiireellisen lähetteen magneettikuviin.

Iso kiitos uudelle omalääkärilleni nopeasta toiminnasta Malmin terveyskeskuksessa ja Fysiatrian poliklinikalle. Perjantaina fysiatrilta lähtenyt lähete saapui minulle maanantaina.

Arto Hannolin

Karhukuningas

Vuodatus.net