perjantai, 27. elokuu 2021

Syksy jota koskaan ei tullutkaan

31.3.2014, oli aurinkoisen kaunis keväinen päivä. Tarkistin paikat työpaikalla. Olin siivonnut kaiken kohdilleen. Takahuone tarkistettu, taukohuoneen paikat kuunattu, roskat viety, Kaikki kohdillaan. Viimeiset paperit mukaan, pohjakassa ja maksupääte kassissa, sälekaihtimet suljettu. avaimet taskuun ja ulko-ovi auki.

Jälleen kerran laitoin hiihtopalvelun oven kiinni, häly ja turvalukitus päälle. Kaikki varmistettu ja ajatus siitä, että syksyllä taas uudestaan.

Syksyllä jälleen valmiina laittamaan paikat toimintakuntoon, vanhoille työntekijöille soitot ja uusien rekryjen hoitaminen. Tämä oli tullut vuosien mittaan rutiiniksi. Tuosta päivästä tuli kuluneeksi 7 vuotta.

Oli kuitenkin yksi asia, jota en tiennyt, enkä ollut edes ajatuksissani ottanut huomioon. Tänään jälleen kerran mieti asiaa, tämä ”vuosipäivä” oli minulle näin jälkikäteen erityisen merkityksellinen, se päätti 40 vuotta kestäneen ansiotyö elämäni. Elokuun 10. päivä oli viimeinen päivä kohdallani ja päätepiste lähes kaikkeen. Tämän päivän jälkeen. En saanut kokea odottamaani syksyä, joka oli jo laitettu almanakkaani ja suunnitelmiini. Elokuun 10. päivän yönä, olin varma, että en näe enää edes seuraavaa aamua.

Tuo tapahtumasarja oli saanut alkunsa jo vuosia aiemmin, ehkäpä se olisi voitu estää kokonaan, tai ainakin lieventää seurauksia. Tuolloin yöllä onnekseni oli yksi ihminen, jolla oli aikaa ja ymmärrystä kuunnella, kaiken lisäksi taito ymmärtää se, mitä hänelle silloin yöllä sairaalassa kerroin. Hän toimi, kuten ammattilaisen kuuluukin. Olen hänelle, ei enempää, eikä vähempää, kuin elämäni velkaa.

Syyskesä ja syksy meni leikkausta odotellessa labroissa, magneetti kuvauksissa, lääkärien tapaamisissa.


Keväällä en voinut kuvitella, että tuo maaliskuinen kaunis kevätpäivä olisi elämäni viimeinen työpäivä.

Näinä menneinä vuosina olen käynyt paljon sellaista lävitse, mistä en olisi ikinä voinut edes kuvitellakaan. Olen saanut uuden ja rikkaan elämän, vanhan ja myöskin rikkaan elämän tilalle. Olen kokenut asioita, joista olen kuullut, kuitenkin ainoastaan mielikuvissa kauhistellut. Päätin kaiken tuolloin kokemani jälkeen nousta uudelleen jaloilleni. Mitä sainkaan, erilaisen elämän, osittain vanhan elämän rinnalle. Moni on kysynyt: Oletko katkera? Esitän monesti vastakysymyksen: Miksi olisin?  

Vanhassa elämässäni olen mukana, omien voimavarojeni mukaan. Teen paljon asioita. Uusi elämä on tuonut mukanaan aivan uuden maailman. Aktiivisuuttani ei ole saatu tyrähdetyttyä. Olen saanut elämääni suuren määrän upeita ihmisiä. Vastuuta en ole koskaan kaihtanut, olen mukana asioissa, mistä en ollut kuullutkaan vanhassa elämässäni.


 Näillä ajatuksilla

Arto Hannolin

Karhukuningas

vyuodatus,net

torstai, 26. elokuu 2021

Tänään kaikki ok, vaikka elän eilisen huomista!

Millaiseksi monessa mukana olevana aktiivisen ihmisen elämän, ennen niin tavoitteelliset näkymät ja katse kohti selkeää ja arvokasta vanhuutta, voivat silmän räpäyksessä muuttua. En tarkoita sitä, että asiat olisivat menneet negatiivisemmiksi, elämähän on kokonaisuudessaan asennoitumis- kysymys. On sellainen sanonta: ”Kun usein sattuu, siihen tottuu”. Tämän olen kokenut elämässäni useammankin kerran.

Enemmänkin nykyään elän täsmä- ja muistilistojen keskiössä todella monessa asiassa.

Mitä tarkoitan eilisen huomenella? Polulleni on astunut monta eri sairautta, eli useampaan asiaan olen joutunut asennoitumaan tullakseni elämäni kanssa toimeen.  Joka ikinen sairaus on erilainen, mutta mikä tahansa sairauksista voi olla se lopullinen tieni päätös.

Eilisen huomen, eli tärkeimmät asiat laitan huomisen kalenteriin tai muistilapulle ylös, etten unohtaisi.

Tilanteesta riippuen, ei mikään ajankäyttämiseni muistamisessani toisen asian ohitse, kunhan saan tarvitsemani muistutuksen tekemisistäni hyvissä ajoin, oikeaan aikaan.

Olen jakanut koko elämäni ”lokerikkoon” tärkeysjärjestyksessä. Näillä eväillä menen aktiivisesti eteenpäin. Vain harvat edes huomaavat päällepäin minussa mitään outoa, siis entiseen elämääni asioita peilattaessa.

 

Toki kannan kasvaimesta aiheutunutta taakkaa mukanani koko loppuelämäni ajan.  Oikeastaan olen hyvissä asemissa, koska sairauksiini on näiden vuosien myötä tullut myös monien muidenkin eri sairauksien diagnoosit, lääketieteellisten tutkimusten kautta.

 

 Olen joskus kuullut, että olen perineeni tiettyjä piirteitä suvun perintönä, totta tuokin.

Todellisuudessa perintönä saamani piirteet, myös luonteessani olisivat minulle riittäneet vallan mainiosti. Geeniperimäni, siis vahvat geenit ovat antaneet myös toisenlaisenkin perinnön.

Esivanhempieni molempien puolien, siis isäni ja äitini puolelta olen saanut monia” lahjoja” selviytymiseen, samaan pakettiin kuuluu myös monia perin harvinaisia sairauksia.  

Vuodesta 2014 olen karusti huomannut, että mukaan on tarttunut liiankin   monta tarinaa. Tarinoita on kyllä paljon enemmänkin, moni sukuni tarinan kantaja on joutunut luopumaan maallisesta vaelluksestaan ennen aikojaan. He eivät tyhjentäneet säkkejään, vaan jättivät ne veren perinnöksi jälkipolville. Jotain heistä muistan ja heidän tarinoistaan, mutta aivan liian vähän. Läheskään kaikkea en edes tiedä, ainoastaan murto-osan. Useat asiat ovat jääneet vain legendaksi heidän tuleville jälkeläisilleen.


 

Itselläni kivut alkoivat päässä leikkauksen yhteydessä, pieni paikka ja hermovaurioita, näin kertoi muutama vuosi sitten, epävirallisesti, silloinen neurologini. Kyseinen herra ansaitsi monessa asiassa syvän arvostukseni.  Koskaan en syyttänyt ketään kroonisista kivuistani: Kuitenkin halusin varmistuksen siitä, mistä krooninen kipusairauteni on alkunsa saanut. Kyseinen herrasmies neurologini on ainoa ammattilainen, joka on minulle tuon ääneen sanonut. Siis käsi sydämelle ja kiitos hänelle.

 

Näin pääsin tutustumaan 24/7 päänkipuihin.

 

Lapsuus, nuoruus ja pitkä urheilu-urani opettivat paljon, niin henkisestä, kuin fyysisestä kivusta. Niihin en milloinkaan ole edes tahtonut tottua, mutta kipujen kanssa olen oppinut elämään. Kipu on eräällä tavalla luonteeltaan samanaista kuin lemmikkikoiran pitäminen. Siitä saa erityisen uskollisen ”kaverin”, se ei milloinkaan isäntäänsä jätä.

Kipu on aina oire jostakin, niin henkinen, kuin fyysinen kipu. Molemmat on elämä vastaani tuonut ja kovemman nyrkin iskulla varmistanut, että opin elämän faktoja. Kuulen olevani sitkeä, senkin on elämä opettanut ja tunne auttanut kantamaan suorin selin. 

On hyvä osata myös oikeassa paikassa osata antaa periksi.  Vanhan äitini sanoin aikoinaan oli: Se ei ole fiksu joka riidan aloittaa, se on fiksu, joka sen ajoissa lopettaa ja antaa periksi. Tätä viisautta voi myös käyttää muissakin elämän karikoissa. Totuuksia on yhtä monta, kuin on tekijöitäkin. Harva vain osaa sen oikean totuuden polun kunnialla kulkea lävitse.

 

Näillä pienillä ajatuksilla kuljen omaa polkuani.

Jokaisella meillä on se tie vastassa, minkälaiseksi me tiemme rakennamme. Jokainen meistä muistetaan sellaisena kuin olemme, ei sellaisina, kuin olisimme halunneet olla. Vaikka mitä elämässä tulisi vastaan, kannattaa kuunnella omaa sisintä ja omaa sydämensä johdatusta.

Loppupelissä jokaiselle tulee se hetki, kun on tilinmaksun aika elämältä suoritettu.

 

Arto Hannolin

Karhukuningas

Vuodatus.net

 

 

torstai, 26. elokuu 2021

Laulu taivaasta ( Olen kuullut on kaupunki tuolla)!

 LAULU TAIVAASTA

Olen kuullut on kaupunki tuolla (tunnetaan myös nimellä Laulu taivaasta) on käännöskappale venäläisen Aleksander Gurilevin (1803–1858) säveltämästä ja ...

Monelle tuttu, mutta tuntematon virsi, ”laulu taivaasta”

Olen jo ensimmäisestä kuuntelu kerrastani ollut myyty tähän virteen. Kun äitini kesällä 2021 nukkui seuraavaan ulottuvuuteen pitkän elämänsä päätteeksi, olin päättänyt laulaa hänen muistotilaisuudessaan, äitini muistolle

Kaunis hyvästi, sen tahdoin antaa, jos muuta en enää kyennyt hänen eteensä tehdä.

Paikalla olijat saivat jakaa muiston hyvästä ihmisestä, jolle me, hänen 7 lastaan äitimme antoi koko elämänsä.

 

 

 

 

Olen kuullut, on kaupunki tuolla
Yllä maan, päällä pilvien usvain
Luona välkkyväin taivasten rantain
Siellä kerran, ah, olla mä saan


Halleluja, mun lauluni raikuu
Halleluja, mä kaupunkiin kuljen
Vaikka jalkani uupuen vaipuu
Joka askel mun kotiin päin vie

 

Olen kuullut, on maa ilman vaivaa
Ilman kyyneltä, taistoa, huolta
Kipu, sairaus, tuskaa ei tuota
Siellä kerran, ah, olla mä saan


Halleluja, siel riemuita voimme
Halleluja, jo epäilys haihtui
Enää koskaan en horjuen kulje
Olen saapunut Jumalan luo

 

               Olen kuullut, on valkoinen puku
              Ja on hohtavat kultaiset kruunut
              Sekä autuas taivainen suku
             Siellä kerran, ah, olla mä saan…

 

              Halleluja nyt enkelit kiittää

              Kun jo kuulla voi taivaisen laulun

               Side katkee niin maahan jo liittää

                Tiedän siellä, jo pian olla saan.

             

Halleluja nyt enkelit kiittää

              Kun jo kuulla voi taivaisen laulun

               Side katkee niin maahan jo liittää

                Tiedän siellä, jo pian olla saan.

 

Kaunis laulu !

Arto Hannolin

Karhukuningas

Vuodatus.net

 

torstai, 26. elokuu 2021

Viimeiset hetket .....Kiitos äiti!

VIIMEISET HETKET: KIITOS ÄITI

 

Tämän kirjoitin eilen illalla, en kuitenkaan lähettänyt ajatuksia silloin muille. Nämä olivat ainoastaan omia ajatuksia ja tuntemuksiani, tuossa hetkessä. Tunsin tuon hetken kosketuksen tietäen, että oma äitini on valmistautumassa viimeiselle matkalleen. Tilanne on surullinen, mutta samalla omalla tavallaan erityinen.

 Me sisarukset olemme tehneet kaikkemme, että äidillä olisi luonnollinen, kaunis ja arvokas siirtyminen siihen suureen tuntemattomaan, minne meidän kaikkien elämän pituinen taival johtaa.

Saavuin hoitokodin myöhäisiltaiseen ja jo hiljenneeseen ympäristöön, kellon ollessa jo yli 10 illalla.

Kerrokseen tullessani vaihdoin hoitajien kanssa muutaman sanan ja samalla annoin heille Suomen Kipu yhdistyksen lehtiä ja muuta materiaalia. Tätä hyvää jaan useinkin eri yhteisöille, kertoen että on myös järjestöjä, mitkä auttavat pyyteettömästi tukipalveluillaan avun tarvitsijoita, silloin kun apua tahdotaan ottaa vastaan.

Tähän käyntiin olin varannut aikaa, aivan kuin me kaikki läheiset, käydessämme äitiämme tapaamassa.

Seitsemän lasta meitä on ja ikäeroa vanhimman ja nuorimpien välillä on viikkoa vaille 10 vuotta. Äiti on ihminen, joka on antanut meille koko rakkauden täyteisen elämänsä. Aina hän laittoi meidät itsensä edelle täysin pyyteettömästi.

 

Olin varannut aikaa äidin viimeisille hetkille, tiesimme jo tuona iltana, että on lähellä hänen maallisen vaelluksensa viimeiset hetket, tällä käynnillä olin minä tukena ja turvana.

Äitini on nyt viimeisillä voimillaan matkustajana saattohoidossa.

Tänne ja tähän kun tulee ”sisälle”, silloin ei saa olla kiire, vaan on annettava aikaa ihmiselle, joka on antanut meille, hänen lapsilleen, kokonaisen elämän mittaisen ajan. Tunnen olevani äidille paljon enemmänkin velkaa.

 

7 vuotta takaperin olin kuntoutumassa omasta ristiretkestäni elämän karikoista. Minulta leikattiin aivolisäkkeestä kasvain, mikä oli viedä minulta hengen. Aloitin oman kuntoutukseni sananmukaisesti askel kerrallaan. Tein tuolloin pitkiä kävelylenkkejä.  Usein lenkeillä kävin tapaamassa äitiäni, hän asui vielä tuolloin omassa kodissaan. Juteltiin paljon erilaisista asioista. Se keskustelu jäi mieleeni pysyvästi, kun äitini istui sohvalla sanoen: Tämän pidät Arto mielessäsi, yksikään minun lapsistani ei saa lähteä täältä ennen minua.

Äitini katsoi minua määräävästi tämän sanoessaan. Muistan sanoneeni hänelle: Katsotaan mitä meille tämä elämä tuo tullessaan.

 

Nyt olen äidin vieressä ja mietin vielä syvällisemmin hänen sanojansa ja huoltaan meistä kaikista. On itsestään selvyys, että luoja voi ohittaa tämän järjestyksen, vaikka se ei tunnukaan aina ”oikeudenmukaiselta”

Tapaan paljon ihmisiä, omat sairauteni ovat antaneet minulle rinnakkaiselämän. Autan ja tuen muita sairaita, auttamiseni on lähinnä auttamista jatkamaan ja hyväksymään sen, mitä useimmat pitävät vääryytenä, ei elämä ole aina oikeudenmukaista. Minulle on suotu myös ”opettaa” ammattilaisia kohtelemaan ihmistä ihmisenä, ei esineenä, tai potilaana. Jokaisen ammattilaisenkin tulisi ymmärtää heikompiaankin vertaisinaan. Sängyn vieressä minulla on aikaa ja mahdollisuus miettiä syvällisiä.

 

Äiti makaa heikkona ja tuskaisena hoitokodin sängyllä, ei hän anna mitään merkkiä, että huomioisi sen, kuka ympärillä touhuaa ja liikkuu.

Kun tarkemmin seuraan, näyttää ensi silmäyksellä juuri tuolta. Kun aloin puhumaan ja otin varovasti hänen kätensä, kiinni omaan käteeni ja toisella kädellä silitin hänen otsaansa. Hengitys oli tuskaisan vaikeaa. Kuitenkin havaitsin, että silmäluomet olivat hieman raollaan. Näkyvää elettä ei äiti tehnyt, mutta luomien alta näkyvät silmät seurasivat koko ajan liikkuen minua ja liikkumistani. Ehkä tuolta ainoastaan vain tuntui, mutta ei, kyllä se näin kuitenkin meni.

 

Istun sängyn vieressä tuolilla, pitäen äitiä kädestä kiinni.

Mietin surullisena, olenko hänen vielä ollessaan ymmärryksessä ja voimissaan tarpeeksi monta kertaa ja riittävän usein kiittänyt siitä kaikesta, mitä hän on minunkin hyväkseni tehnyt.

Juttelin lähes koko ajan äidin kanssa, välillä laitoin musiikin hiljaa soimaan, välillä hänelle hiljaa laulaen.

Puolilta öin vielä kostutin äidin huulet ja kielen vedellä kostuttamallani vanupuikolla.  Ennen kuin lähdin kotiin, sanoin vielä äidille: Sinä olet hyvä ja tärkeä ihminen, kiitos äiti.

Kello oli jo hieman yli puolen yön, kun jätin äidin nukkumaan.

Hoitokodin öisellä käytävällä näin hoitajan. Hän oli menossa äidin luokse vielä antamaan kipulääkkeet, että olo olisi edes hieman kivuttomampi.

 

yhden aikaa menin nukkumaan, miettien vielä äitiäni. Olin hyvillä mielin, että kävin hänen luonaan.

 Varhain aamulla heräsin outoon ”etiäiseen”, katsoin kännykkääni, minne sisareni oli laittanut viestin: Rakas äitimme oli menehtynyt nukkuessaan, klo 2.30. aamuyöstä.

Tuon viestin lukiessani silmäni kyynelehtivät vuolaasti.

 

Kiitos äiti, että sain viettää viimeisen illan ja iltayösi kanssasi.

 Poikasi

 Arto

 

vuodatus.net

Karhukuninngas

arto.kolumbus.fi

 

 

 

 

torstai, 26. elokuu 2021

Kenellä on oikeus olla yksipuolisen yksimielinen

(Potilaan oikeus kuulla edes perusteet muutoksiin)

Jälleen kerran penään potilaan ja ammattilaisen yhteisiin ”liikennesääntöihin”. mitkä toimivat ainoastaan saumattomalla yhteistyöllä. Tällä kertaa haluan kirjoittaa lääkkeiden määräämisestä ja tarpeellisuudesta. On tärkeääkin tärkeämpää, että myös ammattilainen uskoo ja haluaa toimia potilaan hyvinvoinnin, henkisenkistä hyvinvointia tukien.

Olen menneessä elämässäni käynyt loppuun palamisen ”helvetin” lävitse. Tuokin on sairaus, minkä uusimiseen voi helpostikin vaikuttaa osaamaton ammattilainen.

  Potilas-/ammattilainen- suhteen on oltava molemmin puolisen luottamuksen side. Jos toinen osapuoli on eri aaltopituudella, eikä luottamus toimi, silloin mennään risukkoiseen pusikkoon, eikä homma toimi. Asiat on hyvä keskustella potilaan kanssa hyvässä yhteishengessä, ei töräyttämällä päin kasvoja ja tiedoksi.

Itselleni tuli reilut puoli vuotta takaperin ilmoitus lääkkeen puolittamisesta. Päätös merkitsee kohdallani korvaavan lääkityksen puolittamista yhteen aivolisäkkeen tuottamaan hormoniin.

Vuosia sitten, lääkärin osaamattomuuden vuoksi, oireitani ei osattu huomioida. Kun viimein asiat menivät siihen pisteeseen, että taistelin elämästäni ja selviytymisestäni. Kiitin myöhemmin luojaani, että pääsin osaavien ammattilaisten hoitoon. Onneksi minulla on vahvat hiukset, koska minulle sanottiin elämäni olleen jo vuosia hiuskarvan varassa. Tuolloin kasvain oli tyrehdyttänyt lähes kokonaan tuon, pienen elimen ”hormonitehtaan” toiminnan. Leikkauksen jälkeen osa toiminnoista palasi hiljalleen ennalleen ja osa sädehoitojen jälkeen. Kuitenkaan kaikki toiminto ei palanut.

Olen nämä menneet, yli 6 vuotta, käyttänyt korvaavaa lääkitystä joka ikinen päivä. Minulle henkisesti tärkeä lääke oltiin viime keväänä viemässä lähes nollaan, eli kyseistä hormoni tuotantoa ei elimistössä ole. Nyt oltiin minulta viemässä voimat olla kuntouttamatta itseäni fyysisesti. Sain kyllä perusteen. ”Lääketieteellisestä syystä”, ei tuo mikään peruste ole. Kukaan ei suostunut puhumaan kanssani, tuon tiedon sain viestinä. Voiko potilasta loukata tämän enempää. kuitenkin on kyse minun elämästäni.

Näissä asioissa oma elämä, oma lopullinen päätös ja siitä haluan minä päättää itseni kohdalla, eikä kukaan sairauksiani. Minulle tuntematon vieras erikoistuva lääkäri voi ilman keskustelua ainakaan tehdä tällaisia päätöksiä. Näiden ammattilaisten on hyvä muistaa, että toisen elämä tuossa ammatissa on omavalintaisesti otettu luottamuksen saattelemana heille.

Olen itse tottunut siihen, kun minuun luotetaan, en anna itselleni anteeksi sitä, että tekisin asiat, jos en osaisi. Silloin pyydän joko apua, tai kieltäydyn. Osaamattomuus on pahe, jos sitä ei uskalla myöntää. Keskustelun ja kuuntelun taito on hyve, kunhan se tehdään asianomaisten kanssa, tässä tapauksessa minä olen se asianomainen. Virheen tapahtuessa on päätöksentekijän oltava valmis kantamaan vastuu tekemästään virheestä. Ei ole oikein, jos virhemomentti kasvaa ja hinnan maksaa potilas, ei päättäjä. 


Minulla, kuudella sisaruksellani, iäkkäällä äidilläni 92-vuotias ja myös yli 90-vuotiaalla enollani on hemoglobiinitaso keskimääräistä korkeampi, vanhuuden päivinäänkin.  Koskaan ei ole suostuttu tutkimaan geeniperimäämme. Perinnöllisyystekijät ovat ilmiselvät, niin kuten meidän sairauksissammekin.

Myös sairaus, mikä oli tuon alussa mainitsemani kaiken aiheuttaneen sairauden seuraus, johtui perinnöllisestä sairaudesta, joka voi hypätä yhden sukupolven yli. Tätä asiaa ei tahdottu lääkärin mielestä edes vetää keskusteluun, koska asioilla ei ole syy yhteyttä seurauksiin. Se joka osaa ajatella itsenäisesti, tietää että linkki on suora syyn ja seurauksen suhteen. Minäkin olen geeniperimääni tiukasti sidoksissa.



Tuo korvaava lääkitys, mistä kiista tuli, oli hormonituotannolleni hemoglobiini- arvon korkeus versus riskinä sydäninfarkti. Tätäkin Kyseistä lääkitystä on jo muutaman kerran vuosien mittaan pienennetty. Joka ikisellä kerralla on minulla oleva kroonisen, aggressiivinen päänkipusairaus nostanut monta pykälää kiputasoa. En siis tiedä mistään mitään, koska olen vain potilas, jota on aiemminkin saatu kohdella kaltoin. Ajoittain minulla on tunne: Voi kun saisin viikoksi annettua fyysiset kivut niille, jotka ammatillisella puolella ovat minua viisaampia minun hoidoissani.

Väittämäni on ”Potilas on omien sairauksiensa hoitojen seurauksien paras asiantuntija”

Paljon en pyydä, vain ammattinsa osaavan lääkärin, joka kohtaa myös fyysisesti potilaan. Oman lääkärini tulisi myös tietää, että minä tiedän omista sairauksistani. Mikä tuosta ”sairauksieni semelskasta” tulee viimeistään viemään taipaleeni lopulliseen päämäärään tästä elämästä?

Olin ehdottomasti vastaan lääkkeen pienennystä. Kun lääkäri vaihtuu, tai oma, pitkäaikainen, omat sairauteni tunteva lääkäri vaihtuu, olisi suotavaa, että saisin asiasta tiedon. Oma lääkärini tuntee haasteet, monien sairauksieni haasteet Aina on neuvoteltu asiat kasvokkain ja aina on päästy asioissa yhteisymmärrykseen. 


Kerran taidan olla nähnyt (ja siitäkään en ole varma oliko se hän) tämän nuoren lääkärin. Itsevarma saa olla, mutta ei ylimielinen. Olen tullut siihen lopputulokseen, etten luota lääkäriin, joka ei osaa potilaan kanssa tulla toimeen. Hyväksyn muutokset, mutten hyväksy sitä, että lääkärini ei halua jutelle kasvokkain. Ei edes tahdo selvittää perusteellisesti, miksi haluaa pysyä kilven takana.


Nuori lääkäri haki tukea vanhemmalta kollegaltaan. Nyt jälleen kerran itse joudun maksamaan veroa siitä, ettei ole taitoa tutkia seurauksia, vaikka syyt olisivatkin niin sanotusti lääketieteellisesti perusteltuja. Se mikä harmittaa, kanssani ei tahdota puhua asioista, muuten kuin viestimällä. Kyseinen päätös on pudottanut elämänlaatuani todella monta tasoa alapäin. Onko tämä sitä ammattimaista terveydenhoitoa ja haluaako kukaan ottaa vastuuta minun selviytymistäni, vaikka alkuperäinen syy johtuu ammattilaisen tekemästä hoitovirheistä.

Muistutuksena kaikesta, päänkipuni on tuon päätöksen jäljiltä pysynyt kovempana kuin aiemmin, ennen lääkkeen muutoksen toteuttamista. Minullakin on siis syyttäjän osoitettu sormi kohdistettu epäuskoisuuden kohteeseeni.


Joskus on jonkun hyvä sanoa mielipiteensä julki.

Näillä mietteillä tänään ja tällä kertaa.


Arto Hannolin

vuodatus.net

Karhukuningas