lauantai, 19. tammikuu 2019

Elämää nähneen viimeinen koetus

On ihmisiä jotka jäävät eletystä elämästä mieleen. Appiukkoni Simo Heikki Pääkkönen oli minun elämässäni juuri tällainen mieleeni juurtunut henkilö. Hän oli paljon kokenut, paljon nähnyt ja molemmat sodat läpikäynyt. Hän oli hyväsydäminen, taitava käsistään ja läheisistään välittävä. Hän ei halunnut puhua kokemuksistaan rintamalla. Itse arvostin häntä hänen eläessään ja arvostan kovasti hänen muistoaan.

Itse pyrin olemaan monelle ihmiselle vertaistukihenkilö ja haluan usein omien kokemuksien kautta kertoa asioista, joita olen joko itse kokenut tai joita on joku minua lähellä ollut ihminen kokenut.

Itse sain kunnian olla Simon elämässä, hänen loppuvaiheissaan ja katsellen vanhan väsyneen miehen lopun ajan taistelua.

Minäpä siis kerron pienen tarinan omasta appiukostani ja hänen viimeisistä ajoistaan.

Simo oli syntynyt 19.1.1919, eli sitä ikäluokkaa joka kävi koko sodan alusta loppuun asti. Hän oli syntyjään Valtimolta, heitä oli 6 veljestä, joista 4 meni sodassa. Appiukko ei ikinä laittanut tupakaa huulilleen, eikä ikinä ollut käytttänyt alkoholia.

Anoppi osasi olla mukava, mutta välillä myös pahaluonteinen ihminen. Simo oli taas sellainen, joka koskaan ei riidellyt kenenkään kanssa mistään muusta, paitsi ehkä politiikasta. Hän oli aatteen mies henkeen ja vereen. Mukava pariskunta siis kaikenkaikkiaan ja täydensivät toinen toistaan.

Simo ja minä

Minusta tuli hänelle yhtä läheinen kuin olisin ollut hänen syntymätön poikansa, minä taas kunnioitin häntä yli kaiken. Hänellä oli jotain sellaista, mikä varmasti puuttui monelta ihmiseltä. Hän oli sanan varsinaisessa merkityksessä empaattinen ihminen. Hän oli syntynyt 19.1.1919 ja kuoli 11.11.1990. Aikamoinen numerosarja siis.

Minulla ei ole kuin hyviä muistoja hänestä.

Simo ja sairaus

Simo sairastui maksasyöpään joskus keväällä 1990. Simo ja Ida viettivät kesät mökillään Kerimäellä. Kävimme kesän aikana perheen kanssa moikkaamassa heitä siellä aina kun aika antoi periksi.

Jo alkukesästä huomasin hänen ihonvärinsä muuttuneen keltaiseksi ja mitä pidemmälle kesä meni, sen enemmän ihonväri muuttui. Ei Simo noista asioista puhunut ja varmaan olo oli jo todella sellainen, että hän tiesi tilastaan.

Syksyllä kun appivanhemmat kotiutuivat mökiltä, näkyi Simosta jo kaikesta ettei hän ollut terve. Eräänä syksyisenä päivänä hän lähti Malmin sairaalaan kokeisiin ja kun vieressä asuttiin. Hän ehti kotiin hetkeksi ja oli jo lähtiessään sanonut anopille: Pääsen välillä käymään kotona ja menen iltapäivällä takaisin sairaalaan. Voisitko keittää savuluusoppaa.

Kyseinen keitto oli Simon herkkua ja Ida teki keittoa pyynnöstä.

Kotioven viimeisen kerran sulkeminen

Simo söi ruokansa ja sanoi että maistupas hyvälle. Sen jälkeen hän lähti kuulemaan tuloksia.

Tämä kotoa lähtö oli viimeinen kerta kun hä kotioven sulki perässään. Hänet otettiin sisään samantien, hänet vietiin leikattavaksi kirurgiseen. Hänet avattiin ja todettiin ettei enää voida tehdä mitään ja leikkauspaikka suljettiin. Siirto takaisin Malmin sairaalaan. Sairaalassa ilmoititettiin myös meille omaisille sama, eli nyt odotellaan viimeisiä hetkiä. Muutamaan kertaan tuli soitto ja kutsuttiin sairaalaan. Näistä selvittiin kuitenkin. Nämä ajat olivat raskaita meille kaikille.

Vanhan ja väsyneen viimeiset ajat

Anoppi oli jo vanha ihminen siinä vaiheessa, päivät hän oli sairaalassa sen minkä jaksoi. Vaimo ei kyennyt käymään katsomassa kuin alkuvaiheessa ja myöhemmin ei enää ollenkaan. Minä kävin päivittäin aina kun vain sain siihen aikaa.

Loppuvaiheessa Simolla oli kova kipulääkitys päällä ja olin ainoa joka siellä enää perheestä kävin. Vaimo ja anoppi olivat molemmat henkisesti aivan poikki. Tuohon aikaan tein 16 tunnin työvuoroja kuorma-auton ratissa. Menin illalla klo 11 töihin ja ennen sitä, jokainen ilta appiukkoa moikkaamaan. Tilanne oli siis se, että pääsin sinne silloin kuin halusin. Meillä oli sovittu siten, kun juttelin muutenkin paljon, hän räpsaäytteli silmillään vastaukset. Yleensä kysymykset olivat sellaisia, että vastaukseksi riitti kyllä tai ei.

Jossain vaiheessa hoitohenkilökunta ilmoitti minulle että aktiivilääkitys lopetataan. Hän sai siis enää vahvaa kipulääkitystä. Jossain vaiheessa kysyin Simolta noista lääkkeistä, autaako ne. Tuon keskustelun tuloksena juttelin henkilökunnan kanssa, aikaa oli enää vähän, kaikki riippui sittä koska Simo laskee elämästään irti. Pyysin henkilökuntaa siis lisäämään lääkitystä, että ystäväni saisi helpomman lähdön tuonpuoleiseen.

Lähdön aika

Oli lauantaipäivä, olin töissä ja minulle tuli soitto sairaalasta. Pääkkönen nukkui äsken pois. Minulta pääsi itku. Soitin vaimolle, että hän saa mennä anopille kertomaan ja minä ajan suoraan sairaalaan hyvästelemään rakkaan appiukkoni. Pitkästä aikaa näin hänen kasvoillaan sen rauhan, minkä olin joskus elämän suurina hetkinä nähnyt. Sen muiston jätin itselleni hänestä.

Olin onnellinen että sain olla noin upean ihmisen viimeisellä taipaleella helpottamassa hänen viimeisiä hetkiään

tiistai, 6. marraskuu 2018

PIRSTALEISENA

Mitä on ihmiskeho ja -mieli rakennettu kestämään?  Se mikä on varmaa, niin kauan jokainen kestää, kunnes viimeinen sydämenlyönti on lyönyt. Tuon jälkeen ei tarvitse enää murehtia. Päätepisteen jälkeen on malja yhden ihmisen kohdalta juotu loppuun. Muistot meistä jokaisesta elävät vielä elämän päättymisen jälkeen, toisista pidempään ja toisista lyhyemmän janan mukaisesti.

Valtaosalle meistä on meille annettu vapaus elää elämäämme, itse valitsemillamme väylillämme. Koko elämä on valmistautumista. Se mihin valmistaudumme, sitä ei loppupelissä kukaan voi etukäteen kertoa. Usein luullaan, että saavutetut, isot välietapit ovat maailman suurimpia asioita. Tavoitteet voivat liittyä elämään, harrastuksiin, työelämään, perhe-elämään tai aivan mihin vaan, mielikuvitus on rajana.

Se mihin todellisuudessa valmistaudumme koko elämämme ajan, on se, miten elämme viimeiseen hengenvetoon asti. Vaikka kuinka sanotaan elämän olevan hallussa, ei se ole kuin välietappien ohittamista päätepisteeseen nimeltä loppu asti.

Oma elämäni on ollut eritäin värikäs, vaiherikas ja monivivahteinen. Olen kokenut äärettömän paljon hyvää ja onnellisuutta. Olen myös kokenut äärettömän paljon vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. 

Olen saanut olla toimintakykyinen ja terve. Olen myös kokenut toimintakyvyttömyyden, sairauksieni myötä. On ollut aikoja, että koko elämäni ollut vaakalaudalla. Omalla kohdallani olen hyväksynyt kaiken huononkin. Jollain lailla olen luottanut ja uskonut koko ajan itseeni. Olen uskonut kovettaneeni mieleni ja ajatukseni siihen, etten koskaan mene pirstaleiksi, jaksamiseni, ajatuksieni ja kehoni tuntemuksien kanssa. Itselleni annan siis paljonkin myönnytyksiä, mutta rakkailleni en missään tapauksessa toivoisi näin haasteellista elämää.

Aivan jokainen kerta vastoinkäymisten myötä, on viimeisten vuosien akana ovat opettanut minulle paljon elämästä. Kehoni olen rakentanut fyysisesti huomattavasti keskimääräistä vahvemmaksi. Elämä on rakentunut kokemuksieni kautta. Henkistä puoltani olen koulinut kestämään haasteita. Haasteet ovat haasteita, joskus kokee onnistumisia ja joskus on opittava elämään pettymyksen kanssa.  Joskus on tunne, että leijailen. Jalat palaavat maahan yllättävän nopeasti. Pettymysten myötä jalat pysyvät maassa kiinni entistäkin tiiviimmin.

Nykyään minulla on tunne, että olen elämäni aikana onnistunut rakentamaan itseni suojaksi     lasipallon. Lasipallo on ollut paikka, mistä paha ei voi ottaa kiinni. Eihän se näin mene. Joka ikinen kerta, kun minulla on todettu uusi sairaus, on lasipalloni saanut ison särön kuoreensa.  Ensimmäisen ison särön tullessa lasikuoreen, en edes tajunnut tapahtunutta. Toinenkaan iso särö ei tuntunut pahalta. Nyt kun säröjä on tullut paljon lisää. Nyt on minulla ajatus siitä, milloin lasipalloni menee sirpaleiksi.

Jos lasipalloni suojakuori pettää, menenkö itse, kuin lapsi pesuveden mukana. Tuskinpa vain, silloin vaihdan suojaustani toisenlaiseksi. Varasuunnitelma minulla jo on rakennusvaiheessa. Olen sitä alkuun kovalla kädellä.

Varasuunnitelmaan liittyy ajatus siitä, että on luovuttava asioista, harkiten yksi asia kerrallaan, itselleni rakkaista asioista. Olen jo jättänyt asioita, joita olen pitänyt itselleni tärkeinä ja samalla toimintakykyäni ylläpitävinä. Osasta asioita on ollut vaikea luopua, toisista taas helpompaa. En halua mennä lasipalloni myötä sirpaleiksi. Minulle on ollut tärkeää asettaa asioita eteeni, tarkastella ja luopua omilla ehdoillani. Usein saan kommentteja juurikin tästä aiheesta. Jokaisen on vaan muistettava se, että ainoastaan minä ja vain minä vedän omat rajani. Minua on paha mennä asioissa neuvomaan, osaan vieläkin ärähtää, jos minua ärsytetään.

Kukaan ei tiedä tulevaisuudestaan, en minäkään. Aivan mitä tahansa voi tulla nurkan takaa vastaan, kaikki voi muuttua sekunnin murto-osassa. Kaikki voi myös loppua sekunnin murto-osassa. Vaikka näitä asioita ei kannata isommin ajatella. Kannattaa kuitenkin tätäkin joskus miettiä: Mitäpä jos se sattuu minun kohdalleni? Minä en tällaista aiemmin miettinyt, kunnes odottamattomia asioita alkoi minulle sattumaan peräkkäin.

En ole vielä varma siitä, olenko onnekas, vaiko päinvastoin. Tiedän tulevaisuuteni, mutten tiedä milloin ja millä lailla.  Olisin varmasti onnellisempi, jos minulla olisi ainoastaan tuo yksi diagnoosi. Tämä pelivara antaisi minulle aikaa rakentaa omaa loppuelämääni porras kerallaan, ennen kuin tullaan tasaiselle.

Liimailen lasipalloani kasaan minkä ehdin. Usein tuntuu siltä, että olen sairauksieni kanssa monella tavalla herkempi ja haavoittuvaisempi, kuin aiemmin. Olen myös sairauksieni kanssa helpommin nostamassa itseni taisteluasemiin, kuin aiemmin. Jokin toinen mekanismi pienen ihmisen mielessä toimii silloin, kun toinen mekanismi reistailee.


Todelliset ystävät kuuntelevat: Jos kysyvät, eivät kyseenalaista, eivätkä neuvo.

Todelliset ystävät ymmärtävät: Muistavat, mitä heille kerrotaan.

Todelliset ystävät ovat niitä, joiden puoleen voi kääntyä: Vaikkeivat he aina jaksaisikaan.

Kun elämä kolhii, silloin erottuvat todelliset ystävät muista.

 

Hyvä muistaa itse kunkin: Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.

Aivan varmasti jokaisella meistä jossain vaiheessa lasipallo alkaa säröilemään. Kun se viimein murtuu, muista tuo sananlaskun karu totuus. Oletko sinä se, joka kuunteli ja ymmärsi. Kenenkään ei ole hyvä jäädä yksin.

 

Ilman synkistelyä ja näillä mietteillä

ARTO HANNOLIN

keskiviikko, 31. lokakuu 2018

Jokainen uusi päivä on loppuelämän ensimmäinen päivä

Paljonko kelläkin on elinpäiviä jäljellä, ei sitä voi tietää. Ennustamaan kyllä kyetään. eEnnustuksissa on kyllä iso mahdollisuus muuttujille. Yhdessä asiassa olemme kaikki elolliset olennon samalla viivalla - jokainen päivä, on jokaiselle loppuelämän ensimmäinen päivä. Näitä ensimmäisiä päiviä ei vaan osata arvostaa useinkaan tarpeeksi paljon. Kaikille koittaa myös se viimeinenkin päivä ja se koskee meistä jokaista.

Elämää en kannata hukata siihen, että eletään kuin viimeistä päivää. Miksei elämää voisi elää, elämällä jokaista päivää siten, että tänään on loppuelämän ensimmäisen päivän paras päivä? Aivan kuten huomenna, ylihuomenna ja niin edelleen. Eilisen päivän katkerat muistot, vievät helposti kaiken epävarmoille urille.

Itse en tunne olevani oikeutettu katkeruuteen, vaikken ole aina ymmärtänytkään juuri tämän "tänään on ensimmäisen päivä" merkitystä. Kunpa vain muistaisinkin sen joka ikinen päivä. Näin ajattelen nyt. Huomenna - jos olen vielä hengissä-  voin olla unohtanut ajatukseni elämää suuremmasta sisällöstä, ajatellen asioita toisin. Tämän päivän ajatukseni palaa taas mieleen ja syvällisempään ajatukseeni.

Kun olin 46-vuotias. alkoi elämässäni - ilman omaa tahtoani, aivan kuin kohtalon oikusta uusi elämä. Olin aiemmin päättänyt, että viisikymppisenä teen isoja päätöksiä. Luulin tietäväni elämäni päätöksistä jo etukäteen. En kuitenkaan arvannut kuinka kovalla kädellä kohtalo alkoi ohjailemaan tulevaisuuttani. ”Ystävieni” avituksella alkoi loppuun palaminen. Kahden ihmisen välirikko, vaikutti ratkaisevasti kolmannen kaverin eli minun elämääni. Vauhtia liukumäkeen tuli silloiselta työnantajaltani, joka kiitti lähes 20-vuoden työpanoksestani 6 kuukauden irtisanomisajalla. Työttömyys ja viisikymppiä mittariin samoihin aikoihin. Ei nämä suunnitelmiini kuuluneet. Noihin aikoihin tuli perä perään loppuelämän ensimmäinen päivä.

Tuolloin yksi loppuelämäni ensimmäisistä päivistä, venyi useamman vuoden mittaiseksi.. Noina vuosina en ajatellut päiviäni loppuelämäni ensimmäisinä päivinä. Iltaisinl ajattelin, että selvisinpäs tästäkin päivästä. Päivä toisensa jälkeen mentiin samoin ajatuksin.

Sitten vastaan tuli viimein se päivä. kun pääsin kuntoutukseen - uuden ammatin työkokeiluun - ja vihdoinkin töihin. Siitä alkoi taas hetki, jolloin jokainen päivä oli taas loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Näitä vastoinkäymisiä monissa eri muodoissa on minulle tullut myöhemmässä elämässä todella paljon. Jokaisen vastoinkäymisen jälkeen on ollut aina vaan helpompi asennoitua siihen, että nytpä elänkin loppuelämäni ensimmäistä päivää. Tänään en siitä asiasta valita, sillä huomenna asiat voivat olla huonomminkin. Toki ne voivat olla paremminkin.

 Terveys meni ja sain vilkaista rajan toiselle puolellekin. Itkin aluksi omat itkuni. Itku teki hyvää, se myös opetti laittamaan elämän palikat oikeaan järjestykseen. Nyt minulla on useampi, vakava sairaus.  Aina kun uusi sairaus vanhojen lisäksi on todettu, olen ilman itkuja kylläkin murehtien, mutten synkkyyteen vaipuen ollut henkisesti valmiimpi ottamaan ne vastaan. Tämähän on loppuelämäni ensimmäinen päivä, en aio sitä suremalla pilata.

 

Helppo ihminenhän en aina ole, en sinne päinkään. Olen juuri se suomalainen jäärä, joka vastaa metsälle, juuri niin kuin sinne huudetaan. Se on sitä, että elän loppuelämäni ensimmäistä päivää ja se on aina omalla tavallaan juhlapäivä.

 

Näillä ajatuksilla tänään

Arto Hannolin

 

 

 

 

lauantai, 27. lokakuu 2018

ONKO VERTAISTUKITOIMIJALLA VERTAISTUKITOIMIJAA?

Puhutaan paljon vertaistuen voimasta, se on todellisuudessa monille vertaistukea tarvitsevalle ainoa keino selvitä tästä päivästä seuraavaan, eli aivan jokaiseen eteen tulevaan huomispäivään.  Vertaistuen tarvitsijoita on lähes varmasti yli puolet suomalaisista. vertaistuki on yksi maamme suurimpia, jos ei suurin koossa ylläpitävistä tukipilareista.

Vaikka asiasta puhutaan useassa käänteessä, harva muistaa tärkeimmän asian. Vertaistuen toteuttajat, eli itse vertaistukihenkilöt unohdetaan lähes aina. Hyvin usein tuossa toimessa kuulee todella rankkoja asioita, joista ei vaitiolovelvollisuuden vuoksi voi kertoa kenellekään. Nämä asiat pidetään sisällä, vaikka taakka kasvaa liiankin suureksi. Apua tarvitsevan ihmisen taakasta, aina on osa siirretty vertaistukitoimijalle. Taakan kasvaessa, olisi hyvä miettiä, mistä vertaistukitoimija saisi oman vertaistukitoimijan.

Olisin onnellinen, jos asia olisikin noin helppoa. Ryhmiä vetäessä tuskin jäsenet ajattelevat,monen asian tulevan  valmiiksi pöytään. Pöydän kattamisella tarkoitan sitä, mitä kaikkea ennakkotyötä tulee vertaistukitoimijan tehdä, että päästään istumaan pöydän reunalle kuntoutumaan ja kuulemaan.  Itse toimin kohtalaisen isossa yhdistyksessä Olen monessa asiassa onnekas. Hoidan kyllä itse tilavaraukset ja niiden saamiseksi tehdyt neuvottelut ja lopulliset varaukset. Nämä asiat teen omalla ajallani. Avustuksien hakemiseen saan yhdistyksemme ammatti-ihmisten avun, kuten monessa muussakin asiassa, kunhan osaan pyytää.

Jokainen arkimaanantai olen paikalla ja ryhmääni odotellen klo 17.30 ja luukut kiinni klo 19.30. Helsingin ydinkeskustan vertaistukiryhmälle varaamassani paikassa. Edes tuuraajaa on näiden vuosien aikana ollut  saada. Tiedän, että sytyslankani palaa jo. Lienee aika antaa pesti seuraavalle onnelliselle.


Kaikkea ei voi pyytää, vaan se vaatii aktiivisuutta itseltä. Vaikkapa silloin, kun ryhmään tulee asiantuntijoita, puhujia, järjestetään ryhmälle muutakin aktiviteettia, ei nuokaan asiat ilman tekijää hoidu. Nämäkin teen omalla ajallani. Järjestökoordinaattorimme sanoi minulle muutama päivä takaperin: Aivan liian moni ryhmänvetäjistämme on viime vuosina polttanut itsensä loppuun. Tuo ikävä kyllä on liiankin todellista ja arkipäivää.

Kun ryhmämme saa avustuksia, on se välttämätöntä ja hienoa. Toinen puoli asioissa onkin se, että vastuuhenkilönä olen velvollinen raportoimaan joka ikisestä sentistä, minkä kulutan. Joudun laskemaan mihin on varaa ja mihin ei. Annan ryhmäni aktiivisimman enemmistön päättää siitä, mihin kulutamme avustusrahamme, minä toki useimmiten ehdotan kohteita. Olen valvova silmä ryhmässä, koska olen taloudestamme vastuussa. Budjetin ylityksiä en salli. Koko vuoden osallistujamäärät ja niistä raportointi kuuluu vastuualueellani minulle. Nämäkin asiat teen omalla ajallani.


Hoidan paljon yhteyksien luomista ja suhteiden ylläpitoa ”oikeisiin” instansseihin. Tämänkin teen omalla ajallani. Voisi sanoa, että vedän tulosyksikköä, missä ei saa virheitä tapahtua. On myös paljon muuta, muille näkymätöntä työtä. Tilaisuudet, joissa kerron vertaistukitoiminnasta ja yhdistyksestämme, erilaisten yhdistysmateriaalien jakelua, lukemattomiin kyselyihin vastailua ja niin edelleen. Nämäkin hoidan omalla ajallani.

Kohta 4 vuotta on kulunut siitä, kun astuin ensimmäisen kerran tilaan, missä ryhmä kokoontui. En kadu sitä, että tulin mukaan, en kadu sitä, että otin vastuuta vastaan enemmän ja enemmän.

Mikäpä noita asioita tehdessä, pidän tekemisestä. Mietin kuitenkin nykyään omaa jaksamistani. Kerran elämäni aikana olen myös polttanut itseni loppuun. Olen myös kipukroonikko. Kivutonta hetkeä ei elämässäni ole ollut yli neljään vuoteen. Kaiken minkä teen, teen omalla ajallani.  

Minulla on myös dg, mikä aikanaan koituu kohtalokseni, jos muuta ei ennen sitä. Kohtalokseni on koitunut saada usea isompi sairaus.

 Kuinka minua vertaistukitekijänä taloudellisesti tuetaan. Vertaistukitoimijana olen korvauksetta, vapaaehtoistyöntekijänä. HSL:n alennuslippua en voi saada, koska minulla ei ole Kelan myöntämää eläkettä. Vakuutusyhtiön myöntämä eläke ei riitä HSL:n kriteerien mukaan. HSL ei siis ole kiinnostunut siitä, miten muut, kuin ”kelan sairaat” julkisilla tai muutoin liikkuvat. Autooni en saa INVA-P-korttia, koska ajoittain kykenen liikkumaan kuin normaali-ihmiset.

Eläke on pieni ja omalla kustannuksellani autan säästämään yhteiskunnan kulujani. En ole aikoihin ymmärtänyt itseäni, miksi näin teenkään.

Satavarmaan meitä on valtava määrä Suomessa vertaistukitoimijoita, jotka pähkäilevät vastaavien asioiden parissa, kuin minä tässä kirjoituksessani. Jos täällä rakkaassa Koto-Suomessa oikeasti arvostettaisiin vertaistukitoimintaa, silloin myös pidettäisiin huolta siitä, että vertaistukitoimijoille saataisiin omat vertaistukitoimijat ja tätä ryhmää tuettaisiin edes jollain pienellä. Meidän ryhmämme kuuluu myös isoon riskiryhmään. Se jaksamisestamme välittävä taho tahdotaan varmaan liiskata pois jaloista. Ehkä yhteiskunnan mielestä vertaistukitoiminta kuuluu siihen turhaan toimintaan.

Tässä alla olisi asiaan kuuluva työpaikkailmoitus


Tällainen voisi olla työpaikkailmoitus uudelle hakijalle, ihmisläheiselle, empaattiselle ihmiselle, jolla olisi hyvä olla sana hallussa. Suomeksi sanottuna vertaistukiryhmän vetäjälle.

Oletko kipukroonikko? Eduksi on, jos kipusairauksia olisi monimuotoisesti useammanlaisia). Muut sairaudet antavat tehtävään positiivisen lisän.

Haluatko vaikuttaa ja auttaa, läheisten jaksamiseen arjen karikoista seuraavaan hetkeen. Nyt on elämäsi tilaisuus.

Tehtäviin sisältyy huomattavan paljon monimuotoista, ihmisläheistä toimintaa:

  • Saat tukea ja auttaa muita selviytymään arjen haasteista.
  • Tuon tuostakin tekijä kuulee tekevänsä erittäin arvokasta työtä, tukea tarvitsevien eteen.
  •  Vertaistukiryhmän vetäminen, se vie maksimissaan kaksi tuntia viikossa.
  • Kesän kolme kuukautta palkitsevasta työstä vapaata
  • . Arkipyhät, jotka sattuvat maanantaipäiville, suovat ylimääräiset ja ansaitut vapaapäivät.             

  • Helsingin vertaistukiryhmän koko on kerralla on satunnaisesti ja arpomatta ilman oikeaa vastausta 5-24 kävijää. On siis mahdollisuus tavata paljon erilaisia ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista.

Mukavaa kevyttä kenttätyötä, jutustelua ja kahvittelua unohtamatta. 

Oletko valmis auttamaan, tervetuloa antoisaan vertaistukijan tehtävään.


Näillä miettein

ARTO HANNOLIN

torstai, 25. lokakuu 2018

Onko pakko olla niin sairaan aktiivinen

Onko pakko olla niin sairaan aktiivinen. Ihan tällainen pieni asia juolahti mieleeni. Kuulen tuon tuostakin, hellitä tekemistäsi, anna muiden tehdä, kukaan ei ole korvaamaton, anna olla, kyllä ne tulevat hoidettua. Olet sairas, ei sinun tarvitse.

 En teekään juttuja muiden vuoksi läheskään niin paljoa kuin luullaan. Teen asiat itselleni.  Jos en tekisi, menisi kaikesta pohja. Itseni eteen asioiden tekeminen on ylläpitävää terapiaa. Olen aktiivinen, olen urheilupuolella tekijänä ja varsinkin toimijana, vertaistyön eteen teen asioita, heitän dartsia, kirjoitan erilaisia artikkeleita ja blogeja, olen mukana HUS:in asiakasraadissa kuten monessa muussakin. Nämä tekemiset ovat minulle elämääkin tärkeämpiä, en voi antaa sairauksieni ottaa minusta kerralla totaalista valtaa. Ainakin pystyn hidastamaan tulevia tapahtumia.

Kysyjistä useimmat tietävät yhden, ehkä kaksi ”harrastustani” missä olen mukana, harva tietää useammasta, sen enemmästä, mitä kaikkea teen ja missä olen mukana.  Harvalle edes kerron muuta kuin ne tavallisen harmaan hetket arjen kuulumisista. Ei monenkaan tarvitse tietää paljonko teen, minkä vuoksi teen.

Nyt jo huomaan itsekin sen mihin sairauteni ovat minua viemässä. Ajatuksien kanssa saan usein pinnistellä tosissani, tekemiseni vääjäämättä hidastuu, unohtelen asioita enemmän kuin koskaan aiemmin. Tässä vaiheessa mietin kuinka helpolla pääsin, vaikka en silloin tiennytkään, kun suurin hallitseva sairauteni oli krooninen kipusairaus.

Muutamassa vuodessa on harteilleni lisätty useampi vakava sairaus, mihin ei ole lääkitystä ja jos onkin, ne sairaudet syövät minua enemmän sisältä. Kuitenkin sairaus, mikä vie kaiken lopulliseen päätökseen, on sellainen, mihin ei ole lääkitystä, eikä hoitoa. Tämä sairaus vie loppujen lopuksi siihen viimeiseen, mikä kaikille meistä vastaan tulee jossain vaiheessa maallista taivallustamme. Kaikki tämä voi viedä parikymmentä vuotta, mutta se toinen vaihtoehtoinen eteneminen onkin sitten paljon nopempikin.

Pelkään itsekin, milloin osa kehostani ja mielestäni alkavat elämään omaa, eri elämäänsä.  Pienikin vastoinkäyminen tuntuu välillä elämää suuremmalta menetykseltä.  Halusin aikanaan ja haluaisin yhä elämältäni erilaista, arvokkaampaa ikääntymistä. Eipä sitä minulle ei ole tarkoitettu. Se ei lohduta yhtään, että en todellakaan ole ainoa, enkä viimeinen ihminen, jolla on omat taistelunsa, jotka muuttavat elämän mittaiset suunnitelmat totaalisesti.

Kuinka moni minulta kysyy perimmäistä syytä, miksi teen asioita. Onhan maailma ja elämä usein monelle meistä raskas, siis kellepä ei silloin tällöin olisi rankkaa.

Olen joutunut luopumaan monista asioista viimeisten vuosien mittaan. Toisaalta olen myös tehnyt asioita koko elämäni ajan. Sellaisia asioita, joita olen itse tahtonut tehdä. Menetettyjen asioiden tilalle on mukaan tullut uusia aktiviteetteja.  On tiettyjä syitä siihen, miksi en luovuta, enkä edes kykene itseni vuoksi laskea irti.  Syy miksen monellekaan kerro, on se, etten halua tarkoituksetonta myötätuntoa. en halua itseni syyllistämistä ja vetoomuksia siihen, että hölläisin. En halua kuulla sanoja, kyllä terveet tekevät. Jos minulle tulee se hetki, etten osaa, jaksa tai muuten kykene, pyydän kyllä auttavaa kättä. Yritän valita auttajan, joka ei kysele turhia.

Minun on henkinen pakko ja olen itselleni sen velkaa, etten luovuta peliä ennen loppua. Opin jo nuorena asian, ettei kannata nostaa käsiä pystyyn ja luovuttaa, ennen kuin kaikki mahdollinen on tehty. Koko elämäni olen tavalla tai toisella pyrkinyt tekemään asiat niin hyvin, kuin pystyn, parhaani tehden.

Urheilu kaikilla mahdollisilla tasoilla mihin ylsin, opetti minulle monia asioita. Se opetti myös sen, kun päätät tehdä ja saavuttaa jotakin, ilmaiseksi et mitään saa. Kaiken eteen on tehtävä ääretön määrä työtä. jAinakin olen tosissani pyrkinyt pääsemään tsiihen avoitteeseen mitä olen itselleni luvannut.


Arto Hannolin