torstai, 20. heinäkuu 2017

SAIRAANTAVALLINEN PÄIVÄ

Millainen onkaan tavallisen sairaan, sairaantavallinen päivä. Se ei ehkä se olekaan aivan sellainen kuin ensi ajatuksella luulisi. Tänään ainakin taas tuntui kaikki olevan sairaan normaalia. Illalla tätä kirjoittaessani, voi jokainen meistä viettää vastaavanlaisen päivän. Tämä päivä kuitenkin eroaa minun kohdaltani, useamman kanssaihmisen  normipäivästä.

Olen omasta mielestäni sairaantavallinen "pulliainen", jolla on melkoisen musta huumori. Nykyinen harrastukseni on tahtomattani ja voimatta itse vaikuttaa tähän , olla eräänlainen perinnöllisten sairauksien magneetti-imuri. Sarjoittainen päänsärky l. hortonin neuralgia, on suurin kiusaajani. En ole sitten alkusyksyn 2014 ollut yhtään hetkeä ilman päänkipua ja sen tuomaa pahaa oloa. En ole kymmeneen vuoteen polttanut, enkä vuosiin, edes maistanut alkoholia. Päänsärkysairaus nimensä veroisesti on sarjoittainen, välillä mennään tasaisella, alemmalla kivuilla ja välillä mennään mahtavilla armottomilla kipumyrskyillä.

Teen paljon, enkä saisi stressata yhtään, pienikin vastoinkäyminen voi laukaista kipusarjat. Perinnöllisistä sairauksista  voinen mainita esimerkiksi Basedowin sairauden (autoimmuunisairaus), minkä seurauksena kilpirauhanen kiusaa. Onhan noita kaikenlaisia muitakin, voisin vaikka divarissa myydä niitä sopuhintaan eteenpäin.

Mietin aamulla, millainen kokonaisuus yhden päivän setti onkaan. Kun ei jaksaisi, mutta kuitenkin vaan pakottaa itsensä tekemään ja jaksamaan kaikenlaista.

Tänään ollut keskivertopäivä, olen odottanut sitä räjähdystä, mikä on ollut tuloillaan, muttei kuitenkaan ole iskenyt. Tottahan kivut on tänäkin iltana olleet nousussa, mutten ole välittänyt. Välillä on vaan jarrutettava menoa, kyllä kroppa ja pää  kertoo milloin pitää lämän pohjassa ja milloin hiljentää menoa.

Fyysinen puoli on aikaisempaan urheilijan elämään verrattuna hidastempoista ja päänkipujen, sekä selkävaivojen vuoksi en kykene tekemään isoja fyysisiä ponnistuksia, ilman kipuseuraamuksia. Viimeiset asiat ovat niitä, jotka ovat minulle suurin haaste. Enhän edes halua noita rajoitteita noudattaa, teen kuitenkin, ei elämää saa roskapussiin noin vain lakaista.

Tällainen päivä minulla tänään oli.

 Aamulla heräsin seitsemän maissa, noin kuuden tunnin yöunien jälkeen. Vaimo valmistautui töihin lähtöön ja pakersi keittiössä aamukahvin kanssa. Nuorempi poika tuli töistä, yövuoron jälkeen kotiin. Hän otti meidän jääkaapista eväät ja meni yläkertaan, omaan kämppäänsä valmistautumaan "yöunille". Vaimo lähti töihin varttia yli seitsemän

Kävin joka-aamuisella aamupuntarilla, paino on viimein asettunut omaan paikkaansa. Asetuin mukavasti lattialle koneelle ja kuuntelin youtuben soittolistaa. Vastailin  viesteihin ja hörpin kahvia. Puoli yhdeksän aikaan alkoi ovikello soida hätäisesti, ikkunaan koputettiin. Jollakulla taitaa olla hätä ajattelin. Menin avaamaan oven, siellä oli naapurin rouva paniikissa. Melkoisen koominen tilanne minun mielestäni. Minulla ainoastaan tiukat alushousut pukineena ja hädässä oleva nainen pyrkii puheilleni.

Hän viimein sai kerrottua, että hänellä oli ulko-ovi mennyt kiinni, eikä hänellä ollut avaimia mukana. Ei siinä sitten vielä kaikki, rasvainen paistinpannu kuumalla hellalla. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että soitetaan hänen miehelleen. Ei rouva rukka muistanut ulkoa miehensä numeroa Soitin numerotiedusteluun, sain numeron, mikä ei tietenkään ollut käytössä.  Mentiin katsomaan, miten asiassa edetään. Paritalo olikin melkoisen murtoturvallinen. Mietin  seuraavaa ratkaisua, eli ikkuna rikki ja sisälle. Jotain oli siis tehtävä pian, ettei rasvainen pannu roihahda liekkeihin ja polta koko taloa.  Soitin vinkkejä 112 numerosta. Sieltä sanottiin, samaa kuin olin ajatellut, ikkunasta sisään, tarvittaessa palolaitos voi hoitaa. Hälytysnumerosta sanottiin, jos kykenen itse sen tekemään, niin ei tarvittaisi viranomaisia paikalle. Sanoin puhelimeen, että asia hoituu. Tikkaat saunan ikkunan alle, purkuraudalla karmit pois ja kirveen hamarapäällä ikkunat tuhannen päreiksi.

Seuraava haasteeni oli päästä pienestä ikkunasta sisään.  Onnistui sekin ja pääsin ottamaan pannun hellalta pois, liedenkin muistin sammuttaa. Soitin 112:een uudelleen ja kerroin, että asia on hoidossa. Soitto siksi, koska joku naapurustosta olisi voinut ilmoittaa murrosta. Tuossa oli aamuinen seikkailuni.

Kun tilanne rauhoittui ja pääsin takaisin koneelle. ovelta kuului moikka ukki ja perästä pojan ääni, moi. Vanhempi poitsu ja lapsenlapset tulivat moikkaamaan. Poitsu meni saman tien keittämään kahvit, iskällekin tuli tarpeeseen. Lapset eivät kauaa viipyneet, kun heillä oli jo kiire kotiin.

Oltiin päästy jo aamupäivässä aikaan, missä  kello olikin varttia vaille 11. kun  puhelin soi ja kaveri ilmoitti hakevansa minut. Olin luvannut lähteä hänen kanssaan syömään paikalliseen ravintolaan. Jari tarjosi ruuat ja pääsi halvalla, minä kun otin ainoastaan salaattiaterian ja vesilasin.

Olen luvannut auttaa Jaria urheilijaurallaan nousemaan korkeammalle tasolle. Kävimme läpi harjoitusohjelman runkoa, hänelle siis tavoitetta ensi vuoden lopulle. meillä oli mukava keskustelutuokio, mikä kesti reilut puolitoista tuntia. Toiseksi nuorin veljeni soitteli, hänen asiansa oli lyhyt, vain muutama sana vaihdettiin.

Kun lähdettiin ruokailemasta, ulkona oli kiusallinen tihkusade. Jari kävi vielä Prismassa, häntä odotellessa kävin Prisman aulan kioskilla moikkaamassa tuttuja. Sanna hoiti työtään tiskin takana ja aikoinaan HJK:n edustusjoukkueessa,  jalkapalloilijana urheilu-uransa tehnyt Hannu, lapsuudenkaverini täytti asiantuntevasti veikkauskuponkeja ja puhui mukavia. Kymmenen minuuttia juteltiin ja muisteltiin menneitä. Jari sai asiat hoidettua ja toi minut kotiportille.

Kotiin päästyäni soitin entiselle valmennettavalleni, joka oli laittanut minulle aiemmin viestin. Käytiin läpi voimanostoasioita ja kuuntelin hänen vuodatustaan epäreiluista maajoukkuevalinnoista. Pitkä puhelu jälleen, jossain vaiheessa sanoin hänelle, että nyt on lopetettava.

Nuorempi poika oli herännyt ja tuli jälleen hakemaan ruokaa alakerran jääkaapista.

Päätin lähteä vaimoa vastaan töihin ja samalla käväistä vielä kauppareissulla. Sain viestin kiinteistövälittäjältämme, hän muistutti minua huomisesta tapaamisestamme.

 Kun palasimme kotiin, olivat lapsenlapset ja poitsu pihalla puuhastelemassa. Meillä on muutto tulossa ja vanhan omakotitalon piha, vaja, kellari, kaapit, autotalli, vintti ja asuintilat  ovat tavarataivaassa. Tästä tavarataivaasta annetaan iso taivasosuus pois l. lahjoitetaan, myydään ja hävitetään sorttiasemalle.  Poika putsaili vajan ympäristöä, jätelavalle otolliseen paikkaan. Kotiin tullessa laitoin myös minä korteni kekoon siivouksessa.

Lapset lähtivät kotiin ja minä pääsin taas lempiasentoon lattialle ja koneen ääreen. Hetki koneella ja vaimo kysyi, heitetäänkö pieni lenkki kaupalle ja takaisin no tietty heitettiin (minä kävelin ja vaimo ajoi Jopolla).

Ilta meni  kotona puuhastellessa koneella ja pari puhelinasiaa tuli hoidettua. 

Tuskin sairaantavallisempaa päivää voisin edes kuvitella. Todellisuudessa maksan jokaisesta tekemisestäni oman veroni. Joskus itken itsekseni todellista fyysistä ja varsinkin henkistä  tuskaani. Tuota tuskaa en muille näytä koskaan ja harvoin kerron vaikeimmista asioistani kellekään. Näin olen tehnyt koko ikäni. Joskus olen pettynyt, kun olen vieraaseen luottanut. Vaikka olisi kuinka hyvä ystävä olevinaan, jos luottamuksen pettää, en kykene antamaan toista mahdollisuutta. Taas kerran sen sanon: Anteeksi voin antaa, mutta ikinä en unohda.  

En halua olla kova äijä, haluan vain selättää vastoinkäymiset ihan itse, muita rassaamatta. Sairaantavallisia hetkiä kaikille.

ARTO HANNOLIN


lauantai, 24. kesäkuu 2017

HALUAISIN OLLA PERUSTERVE SAIRAS

Miksi kirjoitan aiheesta?  Muutamalla sanalla kerron hieman itsestäni.  Joku voisi sanoa, että olen elämäni aika kokenut kovia. Itse jätän sanan kovia pois. Olen elämäni aikana kokenut paljon asioita, joita ainakaan kokonaisuutena monikaan ole saanut kokea. Kun elämän ottaa kokemuksena on se aivan muuta kuin se, että ottaa sairaudet menetettynä elämänä. En siis ole mitään menettänyt, vaan saanut asioita, mitkä ovat minut opettaneet ymmärtämään muita ihmisiä. En sääli, vaan ymmärrän.

Voin pitää itseäni rikkaana kokemusten keräilijänä. Itse olen määrännyt oman elämäni suunnan. Olen tehnyt asioita, joita olen halunnut tehdä. En saanut juniorina urheilu-uraani tukea perheeltäni, hakeuduin aina itse asian ytimeen. Päätin itse siitä, että teen mitä haluan. Koko ikäni olen ollut urheiluelämässä mukana, niin urheilijana, kuin tekijänäkin.  Urheileminen ja mukana olo on siis sananmukaisesti omaa elämääni. Samaa voin sanoa perheestä, lapsista ja lapsenlapsistanikin, hekin ovat minun elämäni.

Ensimmäiset loppuelämääni tulleet sairaudet alkoivat allergioista ja loukkaantumisista urheilumaailmassa. Verenpainetauti todettiin alle kaksikymppisenä. Nuo ovat perinnöllisiä sairauksia. Myöhemmin mukaan mahtuu diapetes-2 ja keskivaikea masennut, eli aikoinaan poltin itseni loppuun. Lisäksi samaan listaan lisätään harvinainen aivolisäkkeen kasvain ja autoimmuunisairaus (Basedowin-sairaus) . Sädehoidot olen läpikäynyt, sairastan etenevää ohimo- ja otsalohkon rapppeumaa, minulla on Hortonin neuralgia eli sarjoittainen päänsärky, kaksi massiivista välilevyn pullistumaa, ja selkärangassa nikamien välissä isoja kulumia.  Läheskään kaikkia sairauksiani en edes muista, kyllä itsestään muistuttavat aika ajoin aivan itse. Iso osa sairauksistani on perinnöllisiä, joten en ole niille mitään voinut, miksi niitä siis suremaan.

Yksi tapa on ajatella elämäänsä taakse- ja eteenpäin pelilautana. Miksikäs ei, ainakin itselleni sopii vallan mainiosti tällainen ajattelutapa. Peli on raakaa ja todellista, mutta jokainen pääsee omassa pelissään maaliin. Maali on viimeinen etappi, eli silloin peli on yksinkertaisesti pelattu. Tämän pelin ydinajatus onkin siinä, että oma peli kestäisi mahdollisimman pitkään. Minulla ainakaan ei ole lopulliseen määränpäähän mitään kiirettä.

Otsikko  Haluaisin perusterve sairas  on yhtä kuin asennekysymys. Asenne antaa myös kärsivällisyyttä hoitaa peli maaliin asti kunniallisesti ja turhia hötkyilemättä. Kärsimättömät lähtevät helposti oikomaan ja sitä kautta huijaamaan,  jossain vaiheessa voi joutua kärsimään pelin vaatiman rangaistuksen. Sen hinta voi olla kohtuuttoman. On hyvä muistaa, ettei omaa elämää huijata, se kostautuu aina jossain vaiheessa.

Elämä on onnenkauppaa. On  kuin saisi lautapelin eteen ja pitäisi edetä noppaa heittämällä paikasta A, tavoiteruutuun paikkaan B. Matkan varrelle tulee erilaisia esteitä, joihin voi jäädä jumiin. Onnekkaasti oikeilla noppaluvuilla jopa oikaisten vaikeuksien kautta päästä hetkeksi paremmalle reitille. Joskus saa jopa mahdollisuuden.  Noppaa heittämällä on mahdollisuus päästä takaisin aikaisempiin ruutuihin. Kuitenkin usein se on pelkkää toiveajattelua, mutta ei aina.  Elämää kun ajattelee, ei tuo vaihtoehto olekaan välttämättä huonompi vaihtoehto. 

Onni on toisille toinen nimi ja toisille taas epäonni on se luonteva kulkutie. On vielä niitäkin, jotka risteilevät molempien polkujen kautta vuorotellen. Pelissä on koko ajan kyse mahdollisimman pitkään pelaamalla, päästä viimein kohteeseen B. Lopputulos on aina lopullinen.

Kohde A, silloin ollaan lähtöruudussa. Jokaisen pitää lähteä samalta viivalta. Elämä pelissä, on kuitenkin usein ratkaisevaa jo se, mitkä ovat ne kuuluisat perintötekijät aikaisemmilla pelaajilla. Aikaisemmat pelaajat ovat he, jotka sinut ovat pelilaudalle asettaneet.  Varallisuus ja maallinen mammona ei ratkaise pelin kulkua, mutta monesti auttaa pitkittämään maaliin pääsyä. Näistäkään ei aina ole hyötyä ja onko se paras väylä ? Perintötekijät on siis se, mikä ratkaisee reitin ja miten selviydyt pelin loppuun asti. Jokainen pelaajan pääteasema joka tapauksessa paikka B.

Kysyin, onko se hyvä reitti juuri se paras reitti?  Väitän, että paras reitti on lopputuleman kannalta reitti, mistä pelaaja saa eniten, mutta ei liikaa kolhuja. Se reitti mikä on hankalin kulkea, voikin olla näin ollen se eniten palkitsevin reitti.  Jos asioista selviää aina oikomalla sen helpoimman kautta, kuitenkaan ei  aina kykene välttämään kohtaa, missä edessä on este. Esteet vaan kuuluvat pelin henkeen.  Kun esteen ylittämisestä on kokemusta, helpottaa se etenemistä. Jos aiemmin ei ole varteenotettavia esteitä vastaan tullut, tämä peli ei anna armoa.  selvitäkseen maaliin, on päästävä eteenpäin. Kokemattomalle pelaajalle voi B tulla vastaan yllättävällä tavalla.

Vanha sanonta on: Paheiden summa on vakio. Itse käännän sen mielelläni muotoon: Vastoinkäymisten summa on vakio.

 Karu todellisuus on, ettei meistä kukaan selviä pelistä nimeltä "Elämä ilman vastoinkäymisiä".  Ajoittain tuntuu siltä, että koko elämä on valmistautumista. Valmistautuminen on joskus asioiden onnistumista ja joskus epäonnistumista. Onnistumiset helottavat usein oloamme, mutta ilman epäonnistumisia ei onnistumisetkaan tuo samanlaista tyydytystä tullessaan.

Ihminen, joka elää elämän, missä säännöllisin väliajoin, viedään jalat alta juuri silloin, kun kaikki tuntuu olevan hyvin, voi tulla tunne, että kaikki pysähtyy ja kaatuu päälle. Ainakin minulle juuri se tunne on tuttu.  Tuo on asia, mitä ajan takaa pelivertauksessani. Kun on tottunut siihen, että ajoittain kaikki kaatuu päälle, on helpompi nousta kasan alta ja jatkaa kulkuaan. Tällä asenteella harvoin tulee rakennelleeksi liian suuria pilvilinnoja. Pilvilinnat voi jättää haaveisiin. Kannattaa miettiä myös se vaihtoehto, mitä jos jotain meneekin pieleen. Kahdesta haaveesta, jos ne ainoastaan annetaan vaihtoehdoiksi, kannattaa miettiä sitä huonompaa. Kun parempi vaihtoehto tuleekin yllättäen vastaan, on se vain plussaa.

Kun annetaan ihmiselle kolme vaihtoehtoa, itse yritän pitää yllä järjestystä;

1)  Ole realisti, silloin eletään todellisessa elämässä. Pettymyksiä tulee, mutta niihin on varauduttu.

2)  Ole optimisti, mutta kohtuudella, silloin petyt, muttet liian usein. Ajattelet että sitten  seuraavalla kerralla. Optimisti odottaa kaikkea parasta ja sitä harvoin tulee.

3)  Älä ole pessimisti, pessimisti ei pety, mutta elämä on ankeaa kaiken surkean keskellä. Ei kannata olla ikuinen pessimisti, ihmiset rupeavat karttamaan ikuista hapannaamaa. Ajan myötä huomaat jääväsi yksin.

Hyvä myös muistaa, että aina löytyy joku toinen, jolla on asiat vielä huonommin ja paljon huonommin, kuin sinulla itselläsi. Ei murheet murehtimalla poistu.  Jälleen asenne ratkaisee.

Arto Hannolin

 

 

 

 

keskiviikko, 21. kesäkuu 2017

ELÄMÄNTAPA UUSIKSI

Vaimo toukokuussa ehdotti, jospa helpotettaisiin haasteita. Molempien,eli minun kipu- ja terveysrajoitteiden takia ja vaimon lisääntyneen fyysisen taakan vuoksi. Syy oli se etten kykene ja jaksa enää kaikkea isompia vanhan omakotilon asioita tehdä ja ylläpitää talon jatkuvaa kunnostustarvetta. Vaimo ehdotti jospa muutettaisiin vanhasta rintamamiestalosta. Olin asiasta aivan samaa mieltä.  Laitettiin  tuulemaan ja nyt, puolitoista kuukautta myöhemmin on talo ja tontti myyty, kerrostaloasunto valittu, sekä kaikin puolin tarjoukset hyväksytty.

Käytännössä vaimo asunut tässä kodissa koko ikänsä ja minäkin yli 37 vuotta. Talossamme, joka  pitää 65 vuoden historian sisällään. Appivanhemmat rakensivat vuonna 1952 valmistuneen rintamiestalon tuon ajan mahdollisuuksilla ja mahdollisimman edullisin kustannuksin.

Nykyinen politiikkakin vie mielellään vähempivaraisilta aina vaan yhä suuremman osan. Vaimon äiti oli vanhan kansan ihminen, ei suostunut siirtämään taloa omistuksestaan. Hän pelkäsi alati tulevansa huijatuksi, vaikka hänelle oli paikka luvattu loppuelämäkseen omassa kodissaan, missä hän asuikin 93-vuotaaksi. Tottahan iso haaste myös vaimolle, jolle lankesi se suuri vastuu muistisairaan hoitamisesta loppuun asti. Koska omistusoikeutta ei saatu siirrettyä, jouduttiin maksamaan verottajalle 40.000 € siitä, että saimme pitää oman kotimme. Oikeudenmukaisuudella ei näissä asioissa ole mitään tekemistä todellisen elämän kanssa.

Kiinteistöverot ja meille omakotiasujille suunnatut erilliset kadunhoitomaksut talvisin, ovat tarkoitushakuisesti suunnattu kohdistettu kyykyttämään pienempiosaisia. Kun nyt vuodatan asioista, kerron katuhoitomaksujen toimivuudesta. Kerrostaloista, naapuristamme tuodaan autoja kapealle tiellemme talviparkkiin. Oman talon parkkipaikasta kun joutuisi maksamaan. Pienen tien varressa taas, talven yli seisova auto kiusaa ainoastaan, tonttien kulkuväylien kunnosta huolehtivia omakotiasukkaita.. Myös sairaala- ja virastohenkilöstö on löytänyt ilmaisen parkkimahdollisuuden kadultamme. Useampaan kertaan olen soittanut (kuten muutkin asukkaat) esim. Staralle ongelmastamme. Iso ongelma on se, että jopa isojen lumisateiden aikaan, voi mennä kaksikin viikkoa siihen, että edes kerran, tämä 800 m pitkä katuosuus aurataan ja silloinkin vain pintapuolisesti.

Toissatalvena soitin useaan kertaan  yhdestä hankalasta paikasta talviparkissa porttimme edessä seisovasta autosta. Viimein sain naispuolisen esimiehen luurin päähän. Kyseinen henkilö ilmoitti tylysti: Suvitie ei ole yleinen tie, joten siellä käydään, kun ehditään. Kuulosti peräti oudolta kommentilta, koska tie on yleisimmin käytetty läpiajoväylä moneen eri suuntaan. Ei tainnut vastaaja edes osata karttaa lukea. Kyseinen, siis samainen ihminen sanoi, että siellä ei ole kadunhoitoa haittaavia kulkuneuvoja tien laidassa. Ehkäpä me asukkaat tuon parhaiten tiedämme, koska tiemme on talvisin usein juuri tuollaisten kulkuneuvojen vuoksi tukossa. Tuona talvena pidin ns. ympäristömme kaduista ja niiden kunnossapidon päiväkirjaa. Ei vaan mahdu katumme asukkaiden oikeustajuun, miksi meille laitettiin ylimääräinen maksu siitä, että, katuamme ei hoideta.  Kun sairastuin vakavasti, alkoi myös jaksamisen taakkamme näissäkin asioissa ylittää kipukynnyksen. Välillä ei päässyt kunnolla autolla liikkumaan hoitamattomalla tiellä. saati sitten liikkumaan jalan.

Öljylämmitys maksaa, reilu 2000 litraa öljyä vuodessa, kovina pakkastalvina kuluu jopa 3000 litraa polttoöljyä. Minä kuntoutustuella ja vaimo työttömänä Kelan peruspäivärahalla. Meidän laisiltamme halutaan siis poistaa omakotiasumisen oikeus saattamalla kustannukset sietämättömyysrajan ylitse

. Kiinteistövero, ei mene niin kuin kerrostaloissa, vuokraan liitettynä, vaan könttäsummana tontin omistajalle. Mittariin liitetty vesimaksu, sekä jätevesimaksu, erillinen jätemaksu on iso rasite. Kaksi asuinkerrosta, jossa molemmissa oma sähkömittari ja sähkölasku, sekä lisäksi molemmissa on erikseen oma   sähkönsiirtomaksu. Tuo mainitsemani ylimääräinen kadunhoitomasu, mistä omakotiasukkaat eivät tunnu milläänlailla hyötyvän, vaan ainoastaan naapurustomme kerrostaloasukkaat ja isompien ajoväylien muut käyttäjät.

Postilaatikot jaoteltu ympäri tietä, meillä esimerkiksi samassa telineessä on mukana 5 erllistäi taloa.  Alueella on myös ison liikenteen aluepysäköintikielto, jota ei näköjään ole koskaan tarvinnut noudattaa.

On siis paljon asioita, joista johtuen, sairaana ei jaksa murheita kantaa. Moni näistä asioista on vaikuttanut päätökseemme muuttaa helpompaan asumismuotoon. Tällä päätöksellä jää moni kustannus ja murhe historiaan. Toki joudumme myös luopumaan monesta hyvästäkin, vaikkapa oman tontin rauhasta.

Itse asuin kerrostalossa 23- vuotiaaksi asti, tiedän siis mihin asumismuotoon menen. Vaimolleni kokemus on uusi. Kuitenkin, kun sairaus on vienyt tekemisestä tietyn terän, on tämä ratkaisu ilmeisen hyvä meille. Avoimin mielin siirrymme kiinteisiin kustannuksiin ja valmiimpiin olosuhteisiin. Pitkälle emme nykyisestä asuinpaikastamme muuta, joten pääosin ympäristö pysyy lähes samana. Jälkikasvukin  on kohtuullisen  lähellä, kuten muutkin läheiset ja kaverit, joten ehkä saamme kuitenkin sen pehmeämmän muutoksen elämään, näin ainakin elätän toivetta uudesta askeleesta kohti arvokasta vanhuutta. Olen huomattavasti normaalia aktiivisempi tekijä ollut aina, siitä johtuen lähipiirini on myös käsittämättömän laaja. Annetaan siis ajan näyttää, surraan ja iloitaan asioista, kuten tähänkin asti.

Arto Hannolin

tiistai, 18. huhtikuu 2017

Kivun kahdet kasvot

Olen yksi niistä monista joille usein sanotaan, et voi olla sairas, olet liian positiivinen persoona. Toki se on perusluonteeni. Saan ihmiset hymyilemään, saan ihmiset voimaan henkisesti paremmin ollessani oma itseni.

Se sairas minäni on peilikuvani , mikä taas on sellainen, että saan ihmiset kauhistumaan, saan ihmiset voimaan henkisesti huonommin ollessani oma itseni.

Kykenen kovissakin kipukohtauksissa näyttämään juuri hymyilevältä minulta, en kylläkään aina. Kipu muuttaa luonnettani monellakin tavalla, saatan kiihtyä nollasta sataseen vain pienestä vastoinkäymisestä tai yhdestä väärästä kuulemastani sanasta. On siis tilanteita, milloin itsehillintääni todella koetellaan. Kenenkään en tahallaan toivoisi noin tekevän. Usein sitä, joka saa minut isoille kierroksille, voi  yllättyä. Sympatiat väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärällä huumorilla höystettynä. Ne jotka tuntevat sairauteni, tietävät etten sitä tarkoituksella halua olla ilkeä, enkä tarkoituksella sellainen tarkoituksella olekaan. Varoittelen kyllä usein ettei kannata edes kokeilla. Väitän, että elinikäisen harrastukseni ja peräänantamattoman luonteeni vuoksi, en tunne sanaa pakitus. Pakittamalla tunnen itseni heikoksi, siinä syy, miksi olen juuri sellainen minä, kuin olen. Heikko voin olla, mutta sitä en halua läheskään aina näyttää.

Tänä aamuna herätessäni tiesin, että sairaus johtaa ja tilanne on aamun lukemissa Kipu 1 - parempi olo pyöreä 0. Näppäimistö kirjoittaa paljon, mutta tekstiä on moneen kertaan muokattava, että siitä saan edes itse mitään selkoa. Pysähdyn moneen kertaan tuijottamaan koneen ruutua. Ei synny mitään positiivista kirjoitettavaa, ei vaikka kuinka yritän. Edes yksi positiivinen sana tässä kiputilassa, voisi avata ainakin uuden ajatuksen suunnan. Kun lähden ihmisten ilmoille, perusilmeeni tiedän olevani yrmeää katseltavaa, otsa kurtussa. Sen minkä tutut taas minussa näkevät, on hymyilevä ja positiivinen ihminen, ei murhetta, ei huolta omista sairauksistani. Kasvot kertovat ja voivat hymyillä, vaikka sisin ulvoisi ja itkisi vertahyytävästi tuskaani. Näissä tilanteissa useimmiten minulle nykyään sanotaankin, olet upeassa kunnossa, hienoa että olet parantunut, miten saat pidettyä tuollaisessa kuosissa, yli kuusikymppinen äijä, näytät paremmalta kuin nelikymppiset aktiiviurheilijat.

Koettakaas ystävät asettua minun sisälleni tuossa tilanteessa. Joka ikinen kerta noita sanoja kuullessani sisimpäni huutaa tuskaa, ajatukseni itkevät, sisäinen itku hallitsee maailmaani tuolloin.  Minulle sanotaan, että olen kunnossa, ymmärrän niitä ihmisiä, joita näen harvoin, evät he voi tilanteestani tietää. Ihmiset, joita kohtaan usein, huomaan etteivät he ole edes kuunnelleet minua aiemmin jutellessamme. En tule koskaan saamaan terveen papereita, siihen on helppo asennoitua entisenä tavoitteellisena urheilijana ja tekijänä. Tavoitteellinen tekijä yritän vieläkin olla ja pyrin pitämään todellisuuden mielessäni. En tavoittele enää nousevaa kuuta, haluan ainoastaan mahdollisimman tasapainoista elämää, millä voin pitää itseni toimintakunnossa.

Olen joskus ollut tilanteissa, missä olen joutunut miettimään, olisinko tehnyt asioita toisin, jos olisin etukäteen nähnyt tulevaisuuden minäni todellisuuden. Tähän kysymykseen on minun helppoakin helpompi vastata. Mitään en muuttaisi, tekisin samat asiat ja jopa samat virheetkin toistamiseen. Eihän minulla olisi muuten mitään pohjaa olla sama, oma itseni, kuin mitä nyt olen. Onnistumiset vahvistavat itsetuntoa, virheet ja epäonnistumiset kasvattavat ihmisenä, kunhan virheistä oppii ja muistaa ne.  Minä hyväksyn itseni, niin hyväksyvät ystävänikin. Toisaalta minulle ei ole sama mitä muut minusta ajattelevat, mutta siitä en piittaa. Aina pystyn miettimään itseni itsenäni, jonka kanssa olen sinut.

Kivun kasvot, sen voi ymmärtää monella tavalla. Katsonko toista ihmistä, jonka näen kärsivän. Toisesta näkee helpommin kuin toisesta, mutta jokaisesta sen näkee, kunhan osaa ihmistä lukea. Vaikka toinen hymyilee, ei kerro, on rauhallinen, puhuu järkeviä, tai päinvastoin usein, silmät on se kuuluisa sielun peili, ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Samoin pieni ele tai ilme.  Usea tuttu osaa lukea minua, isoissa kivuissa ollessani, se ei ole edes vaikeaa ihmiselle, joka minut ja sairauteni tietää. Jos kohtaan ihmisiä harvakseltaan, siis tuttuja, silloin minusta useimmiten saa juuri tuon kuvan, että hyvin menee, mutta menköön.

Kivun kahdet kasvot, näin tylysti siis eroteltuina, ei kannata arvata, jos ei tiedä. On toki kivuilla enemmänkin kasvoja, mutta kahdet kasvot riittävät. Nuo kasvot kertovat ilon, surun, mielihyvän, mielipahan, tuskan, nautinnon, tunteet, tunteettomuuden, läsnäolon, poissaolon, vaikka olisi fyysisesti läsnä. 

Usein huomaan myös urheiluvalmentajana katsovani ihmisen liikkumista. Tätäkin voi verrata kasvoihin, voin fysiikkavalmentajana kertoa, toisen edes tietämättä, ihmisen rajoitteista, vaivoista ja vammoista. Voin myös kertoa näkemäni perusteella ihmisen vahvat osa-alueet fysiikan puolella. Voin myös kertoa miten heikkouksista tehdään vahvuuksia, tai ainakin parannetaan ominaisuuksia.

Ihminen vois siis olla toiselle kuin avoin kirja, itsensä tietämättä. Katsomalla voi kokemuksen kautta oppia, kuuntelemalla voi kokemuksen kautta oppia, tekemällä voi kokemuksen kautta oppia. Elämä voi olla meille, kelle tahansa olla korkeakoulu ja yliopisto.

Tässä pieni vuodatus jälleen, ollaan muille armollisia, mutta varsinkin itsellemme. Tämä elämä kestää juuri niin kauan, kuin mekin kestämme.

 

Arto Hannolin

perjantai, 14. huhtikuu 2017

KORPIVAELLUS

Kohta kulunut kolme vuotta sairastumisestani erittäin vakavasti, tai oikeastaan lääkärien silloin viimeinkin oli pakko uskoa ettei kaikki ole terveydentilassani kohdillaan. Ensimmäiset oireet muistan jo yhdeksän vuotta aikaisemmilta vuosilta. Silloin sain vain olankohautuksia ja outoja nimiä sairauksilleni.

Syksystä 2014 lähtien päänsärkysairaus, joka uskottiin viimein alkuvuodesta 2015 olevan todellinen. Silloinkin leikkauksen jälkeen tylysti minulle sanottiin, ettei päätäsi voi särkeä. Ensimmäiseen mainitsemaani, 2014 todettuun sairauteeni olin kuolla kesällä 2014. Päänsärkysairaus kroonistui ensimmäisen sairauteni leikkauksen yhteydessä. Horton eli sarjoittainen päänsärky ei varmaankaan tapa minua, mutta sen yksi kutsumanimi on kuitenkin itsemurhapäänsärky, välillä aika karmivaa, mutta kuvaavaa.  Sanotaan sen olevan pahin särky mitä ihminen voi kokea, voihan se olla näinkin. Kuitenkin voin sanoa, että kovin akuutti kiputilani on aiheutunut äkillisestä urheiluvammasta.

Päänkivut ovat koko ajan, joka hetki elämässäni ja muistuttavat elämän tosiasioista. Askel askeleelta ja päivä päivältä kivut kovenevat ja kohtaukset pahenevat. Minulla oli estolääkekokeiluja, joista jokainen pahensi kipujani pysyvästi kovemmiksi. Estolääkekokeilut myös sumensivat minun, aktiivisen ihmisen ajatusmaailmaa, en kyennyt enää olemaan oma aktiivinen itseni. Kipusarjojen terävimmän kärjen katkaisemiseen jäi ainoastaan sairaalahappi. Kotona minulla on pullo, mistä maskin kautta hengitän apua hetkellisesti. Toisen avun sain kipukärjen katkaisuun, kun minulle kirjoitettiin resepti puuduttavasta nenäsumuttimesta. Tämä lääke  vaikuttaa pidempään, mutta aiheuttaa myös tietynlasta puutumista ajatusmaailmassani.

Olen elämäni aikana tottunut kaikenlaisiin loukkaantumisiin, vammoihin, kipuihin ja sairauksiin. Yritän vaan tulla tämän oman kipusalaattini kanssa mahdollisimman hyvin toimeen, joskus  onnistun paremmin ja joskus huonommin.  On hetkiä, etten muista edes olevani sairas, on myös hetkiä, etten edes muista milloin olisin viimeksi kokenut olleeni terve.

Näiden kuluneiden vuosien aikana olen oppinut paljon asioista ja olen saanut kokea asioita, mitä en edes kohdalleni olisi voinut edes kuvitella. Esimerkiksi sädehoidot eivät todellakaan kuuluneet suunnitelmiini, kuitenkin koin. Urheilupuolen tekeminen aivan kaikessa, urheilijana, seura- ja järjestöaktiivina. valmentajana, kouluttajana, kansainvälisenä tuomarina, vaikuttajana, kirjoittajana jne. , nämä perheen ja työni lisäksi oli se toinen perhe ja rinnakkaiselämä. Osa näistä kuuluu vieläkin päivittäiseen elämääni.

Sairastuminen, ja arkana astuminen uuteen ympäristöön, oli aluksi väliaikaista, ainakin ajatuksissani.  Nettimaailma on vaan ihmeellinen paikka. Ensimmäinen googlaamani sana "aivokasvain" oli ensimmäinen, muttei lyhin askel tähän toisenlaiseen todellisuuteen. Todellisuus toi minut lähelle aivan vieraita ihmisiä, joilla olikin kanssani jotain yhteistä. Huomasin, että sana aivokasvain, pitää sisällään suuria asioita, ei  välttämättä kuolemantuomioita. Täältä alkoi korpivaellus. Korpivaellus jota varmaan jatkan muun elämän lisäksi lopun ikääni, olkoon elämäni sitten minkä pituinen tahansa.

Sana korpivaellus kuvaa hyvinkin elämäni nykyhetkeä. En halua laskea vanhasta irti, siispä pidän siitä kiinni, en voi ottaa uudesta kuin toisella kädellä kiinni, koska pidän muualta toisella kädellä kiinni. Loput laitan isoon reppuun, missä on paljon tarpeellista koko loppuelämääni  varten tallessa ja lisää mahtuu. Helposti ei minua polvilleni laiteta.

Toinen googlaamani  sana "kipu", sulautti minut lopullisesti uuteen maailmaan.  Neljä kirjainta ja maailma muuttui. En osannut arvata, millaista olisi ottaa ja saada se kolmaskin elämä.  Kipu toi minut elämään, missä olen saanut oppia eri rooleja. Vertaistuki, vertaistukiryhmän vetäminen, hallitustyöskentely kipuihmisten kanssa, aluevastaavana toiminen kipuihmisten parissa. Saan kertoa ja puhua asioista sen sairaan ihmisen asian kautta, myös niiden kanssa, jotka vastaavat hoidoista ja hoitoyksiköistä. Monella tavalla tuttua toimintaa urheilumaailmasta.

Viimeinen vuosi on minulla ollut rankka. En uskonut, että jokaisen oireen ja  olotilan muutos voisi tuoda vanhat muistot niin elävästi mieleen. Tuntuu, että jokaisesta asiasta saan potilaana vääntää tosissaan, että minut otetaan tosissaan.  En minä katkera ole, mutta usein huudan sen perään, että jos sairasta ei uskota ja kuunnella, eikä varsinkaan edes tutkita, olisi jonkun kannettava vastuu siitä, että jonkun tulisi kantaa vastuu juuri "välinpitämättömyydestä", jos jotain tämän vuoksi menee pieleen.  Jos näytät terveeltä, ei sen perusteella voida tehdä johtopäätöstä, " olet terve".

Lähes päivittäin kuulen sanat, upeaa että olet parantunut, reilu kuusikymppinen, noin timmissä kunnossa. Monasti itken sisäisesti noille sanoille. Kunpa  voisin antaa kivut, väsymyksen ja epätoivon tunteeni sanojalle, vaikkapa pariksi viikoksi, vain lainaksikin riittäisi. Ei sitä päälle siis useinkaan näe, että taas on löydetty uusi sairaus. Uusi sairaus ok, mutta vanhat tallella ja yksi lisää. Tällä hetkellä olen taas siinä onnellisessa asemassa, että minua on ollut pakko kuunnella ja pois suljetaan tutkimuksilla mahdollisia oheissairauksia. Pakko myöntää, että tämä on rankkaa aikaa, mutta kokemusreppu, korpivaelluksellani antaa lisää eväitä tulevaan.

Oikeastaan aloin kirjoittamaan tätä kirjoitustani siksi, että sana parisuhde pakostakin muuttuu, kun toinen sairastuu. Taas huomasin, lähes 38 yhteisen vuoden jälkeen, toinen haluaa ymmärtää, mutta ei kykene ymmärtämään.

Kipukohtaukset muuttavat minun ja monen muunkin käyttäytymistä.  Tietyt sanat, käyttäytyminen, teot, voivat ärsyttää siinä vaiheessa, kun oma jaksaminen on äärirajoilla. Yritän sivuuttaa kuulemaani negatiivisen sävyn, usein kivuissa luen toisen ihmisen sanoman aivan toisella tavalla, kuin toinen on sen tarkoittanut.

Tiehän menee näin, ainakin minun kohdallani, ensin oli hyväksyttävä oma sairaus/ sairaudet. Kun tietää, on varmaan helpompaa asettua terveen asemaan, terveen asemassa minäkin aiemmin olen ollut. Vaimo taas ei ole kokenut kroonista sairautta omalla kohdallaan. Kaksi kokemusta siis itsellä, toisen yhtä vastaan.

 Toinen ymmärtää oman aikansa, kunnes alkaa se loppuun palaminen, katsoessa toisen jatkuvia kipuja. Tässä ainakin yksi syy, miksen halua useinkaan näyttää niitä oikeita fiiliksiä. Tiedän senkin, että toinen yrittää parhaansa mukaan jaksaa.  Tottakai arkisen elämän huolet ja murheet ovat kaiken muun lisänä, eivät ne ainakaan tilannetta paranna.

Meillä asiat sovitaan. Se mikä minua surettaa, loukkaan usein tahtomattani ihmistä, jonka kanssa olen elänyt lähes 40-vuotta. Monta aallonharjaa ollaan yhdessä ylitetty, myös monesta aallonpohjasta on noustu. Tietyt asiat on vaan hoidettava elämässä. Ei sitä missään lakikirjassa voi määrätä, onko asioiden sujuttava helposti. Mitä enemmän karikoita, sitä enemmän myös on luotettava toiseen, jotta selvitään.

Näillä mietteillä mentiin tällä kertaa.

Arto Hannolin