torstai, 26. huhtikuu 2018

PÄÄTTÄJÄN VASTUU ON ELÄMÄÄ SUUREMPI

Suunnitelma on täydellisen selkeä ja sillä mennään. Vai onko näin, Voihan elämän pyörteissä tapahtua jotain. Ei muuta kuin tarvittaessa sitten hieman viilataan täydellistä suunnitelmaa paremmaksi. Hyvin suunniteltu, on puoliksi tehty. Jos suunnitelma olisi liian täydellinen, se olisi jo valmiiksi pilalla. Mitä tapahtuu sitten, kun vastaan tulee se kuuluisa, sanonta, ”yllätys nurkan takana”. Ei löydykään oikeaa varasuunnitelmaa. Varasuunnitelmiakin voi olla, muttei nekään ottaneet huomioon mahdollisuutta, että kaikki mennyt pysähtyy. Kaikki menee hetkessä pirstaleiksi, rikkoutunutta ei voi liimalla korjata. Jotain muuta on löydettävä. Saattaa olla, että uusi alku on tarjolla, jos vaan siitä on voimia tarttua kiinni.

Uusia alkuja ei elämässä anneta rajattomasti. Kun mahdollisuuden saa, on tilaisuus oivallettava usein siinä hetkessä ja tarrattava kiinni tilaisuudesta. Joskus voi tulla kolmaskin mahdollisuus, mutta ei riskiä kannata ottaa. Yksi lottovoitto on ollut tarjolla, huonolla onnella ei välttämättä tule edes lisänumeroa.

Elämän kolhiessa usein, on helpompaa asennoitua suuriinkin rysäyksiin kuin pieniin vastoinkäymisiin, vai onko? Ainakin elämä on silloin tarjonnut valmiiksi palikoita ja rakennustarpeita enemmän kolhuja kokeneelle. He, joiden elämä on ollut turvallisen tasaista, ilman isompia vastoinkäymisiä, koulu koitua ylivoimaisen kovaksi. Ei siis kannata kadehtia lähimmäisiä, joiden luulee elävän höyhenpatjalla, kun itse nukkuu mukulakivien päällä. Mukulakivipatja karaisee ja höyhenpatja tekee haavoittuvammaksi.

Mukulakivillä olisi hyvä myös päättäjienkin joskus nukkua. Päätökset suhteutetaan omaan elämään, ei osata asettua niiden asemaan, joilla on vähän, tai ei mitään. Joskus kuulostaa siltä, kun esitetään selvä kysymys, vastausvaihtoehdot kyllä tai ei, ei tuohonkaan osata vastata. Pidetään minuuttien mittainen puheenvuoro aivan muista asioista. Ollaan ylpeitä, että osattiin lyödä luu kurkkuun. Ei vähempiosaiset kuitenkaan mitään tarvitse, eivätkä he ymmärrä mistään mitään, muutenkin he aina narisevat. Ihmettelen suuresti nykyajan vallassaolijoita, pitävätkö meitä myös tyhminä, kun itse eivät osaa vastata kysyttyyn asiaan. Tuon vuoksi ei ole luottoa siihen, että osaisi vastata rehellisesti vaikeampiinkin kysymyksiin. Helpotkin vastaukset ovat heille ylivoimaisen vaikeita.

Nykyisten päättäjien suunnitelmat on kaikkea muuta kuin selkeitä, ei edes tiedetä mitä suunnitellaan ja onko se edes lain mukainen, saati toimiva. Asiat tuodaan päätettäviksi, ennen kuin tällaiset perusasiat on selvitetty, Varasuunnitelmia jos onkin, ei nekään toimi, lyödään ainoastaan ylävitoset ja röyhistellään. Ei päätöksentekijöiden jääräpäisesti tekemiä päätöksiä liimalla korjailla. Monen vähäosaisen on vuodatettava verisiä kyyneleitä, koska pohjaa alta murennetaan lisää ja lisää. Voitaisiinko etsiä se uusi alku, voitaisiinko myöntää virheet ja tarrata uudelleen kiinni. Voitaisiinko edes joskus myöntää laulun sanoin ”Mikä on, kun ei taidot riitä ja homma ei onnistu”.

Samat päättäjät eivät kuitenkaan ylettömän montaa uutta tilaisuutta saa. Kun haetaan isoa lottovoittoa, voi käteen jäädä lisänumero ja maininta historiakirjoissa ”Historian suurimmat epäonnistujat, jotka murensivat demokratian perustuksia myöten”. Ei enää hymyssä suin mietitä ja kerrota asioista, miten meistä heikoimpia poljetaan. Kuinka moni kykenee katsomaan suoraan silmiin polkemiaan vähäosaisia, vanhuksia, sairaita, työttömiä, varattomia, kodittomia ja sanomaan heille ” teimme tämän kaiken teidän parhaaksenne”. Näin vaan asia ei ole.

Olen oppinut sen, etten lupaa sellaista, mitä en osaa. Voin luvata yrittää hoitaa asian, mutta osaan kyllä myös sanoa, ettei minulta onnistu. En lupaa sitä, mitä en taatusti kykene täyttämään. Jos sanon, etten jatka päätöksentekijänä jossain yhdistyksessä tai järjestössä, osaan pitää lupaukseni. En yritä pelotella, joskus myös herättää monissa toiveita ”uhkauksella: jos en saa tätä karamellia, eroan tehtävästäni ja muut lähtevät mukanani”.  Sana on sana, jos sitä ei ole ”munaa” pitää, silloin kannattaa pitää suu supussa. Jos suuta ei pidä supussa, silloin kannatta olla sanomatta. Kukaan ei ole korvattavissa, en minä, eikä kukaan muukaan, joka on luottamustehtävässä, tai työmaailmassa. Voin siis kuvitella, jos tuollainen henkilö päättää muiden asioista Millainen lapsuus on ollut kun on saanut kaiken kiukuttelemalla. Itse olen seitsenlapsisesta suurperheestä, mikään ekstra ei ollut itsestään selvyys. Itseni oli ansaittava työnteolla, jos jotain halusin.

En odota tulevia aikoja innolla, vaan kauhunsekaisilla tunteilla. Teen vapaaehtoistyötä vertaistukitoiminnassa ja urheilumaailmassa. Olen itse tehnyt paljon ja kokenut vielä enemmän. Halutaanko jälkipolville jättää perinnöksi maa, jossa luokkarajat ratkaisevat sen, millaisena elämä meille jaetaan. Tuntuu siltä, että matkaamme toistasataa vuotta näissä asioissa taaksepäin. Muutoksia tuleekin tehdä ja suunnitelmia, joilla on oikeanlainen ja tasa-arvoinen tavoite ja realistinen toteuttamismahdollisuus. 

Näillä erilaisilla ajatuksilla tällä kertaa,

Arto Hannolin

 

perjantai, 6. huhtikuu 2018

PALUULIPPU EVÄTTY

Hyvät matkustajat muistakaa, että elämänmatkan paluulippu on evätty. Jokainen eletty hetki, on takana päin, yhtäkään hetkeä ei kahta kertaa saa läpi käydä. Jokainen meistä saa elää oman elämänsä pituisen matkan. Osa meistä saa toisen mahdollisuuden, ehkä useammankin, kuitenkaan pakittamaan ei pääse missään vaiheessa. Määränpää on kuitenkin jokaiselle meistä se sama ja lopullinen. Junan saapumisaika on elämän mittainen. Matkakumppanit määrää sattuma. Jotkut matkakumppanit saattavat olla alusta loppuun samat, jotkut taas tulevat matkan jossain vaiheessa, saattavat jäädä siihen viereen koko matkan ajaksi, tai jossain vaiheessa taas katoavat omalle matkalleen. Hyvistä matkakumppaneista kannattaa pitää kiinni, he monesti antavat matkalle tarkoituksen. Vaikka paluulippu onkin jokaiselta evätty, takuuvarmasti matka on jokaiselle matkaajalle uniikki. Sen tiedon kanssa on hyvä olla, kunhan itse tekee matkastaan matkan arvoisen. Tämä juna tulee perille, jokaisen kohdalla. Kukaan ei etukäteen saa saapumisaikaa tietää. Jännittävää matkaa matkustajille.

Joskus olen miettinyt yli 61-vuotista taivaltani. Onko elämäni ollut elämäni arvoinen?  Vastaukseni itselleni on kyllä, on. Jokainen meistä on oman joutunut käymään oman taistelunsa, niin olen minäkin. Minulle on myös tarjottu päätepysäkkiä aikaisemmin, en vaan silloin joutunut poistumaan kyydistä. Minusta on elämä kasvattanut omanlaiseni jääräpään. Olen tehnyt paljon virheitä elämässäni, mutta uskallan myös sanoa ääneen, että olen omalla tavallani myös tehnyt paljon hyvääkin. Uskon siihen, että meillä jokaisella on täällä olemiseen oma tarkoituksensa. Väitän että, kuka tahansa meistä ei olisi täällä, olisi maailma erilainen paikka. Jokaisella matkaajalla on se jälki, jonka hän jättää arvaamattoman useaan ihmiseen. Niin minulla, kuin jokaisella teistä. Kun tapaa uuden ihmisen, on se tapaaminen hetken elämästä, tai voi se olla pidempikin tuttavuus, kestää kenties lopun iän. Tämäkin antaa oman jälkensä elämällemme.

Joskus kuulen, minulle sanoo joku ihminen, jos sinua ei olisi ollut, jos et olisi silloin sanonut, jos et olisi silloin opettanut tms. Nuo sanat, jos sinua ei olisi ollut, sanonut, opettanut, neuvonut, jäävät helposti mieleen. Voi olla, etten edes itse muista tapahtumaa tai sitä hetkeä. Ne kuitenkin ovat vaikuttaneet toisen ihmisen elämään, joka taas vaikuttaa jonkun muun elämään.

Tämän ikäisenä, kun muistelen elämääni, olen koko ikäni tehnyt asioita. Valtaosan elämästäni olen ollut myös aktiivinen ja vaikuttaja. Itse pidän vaikuttajan roolia vaativana ja haastavana. Siinä roolissa pitää olla maltillisen ”viisas”, ei aina saa sanoa, mitä sylki suuhun tuo. Vaikuttaja on myös esimerkki-ihminen muille. Se mikä on vahvuus, on usein myös rasite. Minulla on tapana olla suora ja rehellinen, vaikka valikoinkin normaalisti sanani huolella. Kaikki ihmiset eivät pidä rehellisyydestä, varsinkin kun asia kohdistuu heihin.  Näillä elementeillä olen siis vaikuttaja ja monelle myös luottoihminen. Omat näyttöni tässä junakyydissä olen antanut. Tällä matkalla olen oppinut, että minut joko hyväksytään sellaisena kuin olen, tai sitten kohtaamistani halutaan väistellä. Jokainen ihminen, siis minäkin jätän jonkinlaisen merkin ihmisiin, joiden kanssa saan, en joudu, vaan saan olla kontaktissa.

Nykyiseen elämääni sisältyy aivan erilainen osio, kuin olisin vielä 4-5 vuotta ja monta pysäkin väliä sitten, voinut edes kuvitella. Varmaan elämän junassa oli minullekin varattu paikka, mikä pysäyttää ja laittaa monet elämän arvot uuteen järjestykseen. En tuolloin vielä tiennyt vakavista sairauksista, mukanaan tuomine ongelmineen.  Tällä junamatkan osiolla on elämäni muuttunut paljon rikkaammaksi. Olen saanut paljon uusia ihmisiä elämääni, jokaisella pysäkillä tulee lisää.

 

Elämäni päätepysäkki ei toivottavasti ole vielä pitkään aikaan näkyvissä. Koska paluulippu on meiltä jokaiselta evätty, jokainen, joka minut tuntee ja muutkin, olemme samalla matkalla kohti päätepysäkkiä. Jokaiselle se pysäkki on eri paikassa, toivon siis kaikille turvallista ja pitkää loppumatkaa.

Muistakaa se, että matkanne on juuri sellainen, millaiseksi te itse matkanne teette.

 

ARTO HANNOLIN

tiistai, 3. huhtikuu 2018

EN EHKÄ TARPEEKSI HYVÄ – MUTTA KUITENKIN RIITTÄVÄN HYVÄ

Miksi ihmisen pitäisi olla parempi kuin on. En tunne yhtään täydellistä ihmistä, ei sellaista ole olemassakaan.  On asioita, missä voi olla ylivertainen vertailukohteena toinen tai muut ihmiset. Sama ihminen on sata varmaan jossain muussa asiassa vertailuasteikon toisella laidalla erinomaisen ylivertainen, toisessa asiassa sama ihminen voi olla täysi ”nolla”. Asiat on hyvä osata suhteuttaa. Kunnioitusta ei noin vain saada, kunnioitus on ansaittava. Muistan vuosia takaperin, olin eräässä SLU:n tilaisuudessa, missä ennen presidenttikauttaan Sauli Niinistö piti puheen. Hän aloitti puheensa Wilderin tekstiä mukaillen: ”Minussa ei ole muuta vikaa kuin se, ettei minussa ole vikaa”. Suunnilleen siis näin se meni. Tuo kuuluu niihin harvoihin puheen aloituksiin, mikä minulla on jäänyt mieleen.

 Varmasti lausahdus jäi mieleen juuri sen vuoksi, että sen esitti silloin tuleva valtiomme päämies. Monet meistä, siis todella monet, sanovat lausahduksia, joista voisi tulla, osasta tuleekin ajan myötä kuolemattomia sanontoja. Ei siis kuitenkaan ole sattumaa se, kenen sanomana asiat jäävät elämään. Tietenkään ei voida sulkea sitä vaihtoehtoakaan, että tuntemattomankin sanonta, oikeassa tilanteessa, voi olla elämää suurempi. Kuka tahansa meistä voi ääneen lausumansa ajatuksen kautta, luoda sanojen ryppään, mikä jää elämään ajattomaksi ajaksi.

Itse olen yrittänyt olla asioissa ja tekemisessä tarpeeksi hyvä. Monien mielestä olenkin juuri tuollainen, kuitenkaan en ole juuri koskaan omasta mielestä tarpeeksi hyvä. Paljon on elämäntahkoa tullut väännettyä, joskus oikeaan suuntaan ja joskus väärään suuntaan. Usein saavuttaakseni tavoitteen tarpeeksi hyvä, huomaan pyrkimään pisteen, missä voin ylpeästi sanoa itselleni olevani tarpeeksi hyvä.  Hyvä esimerkki löytyy urheilu-urani tavoitteista.

Tavoitteellisesti kilpaillessani arvokisoissa, ainoana tavoitteenani usein oli olla ykkönen. Niinä kertoina, kun tavoitteen saavutin, muistan ainoastaan kerran olleeni tyytyväinen. Tuo kerta oli ensimmäinen SM-kultani, minkä eteen olin tehnyt työtä reilusti yli 10 vuotta. Tuota tyytyväisyyttä kesti vain hetken. Ajaessani kotiin kisapaikalta mietin, olenko minä nyt yhtään parempi tai huonompi ihmisenä, vaikka olen ykkönen. Lopputulos ajatuksilleni oli se, etten ainakaan ole muuttunut paremmaksi ihmiseksi.  Tarpeeksi hyvä ei siis ollutkaan sama, kuin riittävän hyvä ja päinvastoin. Kun arki koitti, jatkoin puurtamista, tavoitteenani tulla riittävän hyväksi. Urheilijana olin varmaan monen mielestä esimerkillisen hyvä. Jollekin tämä olisi riittänyt, ei minulle kuitenkaan. Ehkä maksimissaan hetken kerrallaan kolkuttelen riittävän hyvä porttia, mutta totean itselleni, etten voi tuota askelta ottaa eteenpäin.

Ne hetket elämässäni jolloin, olen tuntenut olleeni riittävän hyvä, on vähissä, mutta on näitä hetkiä kuitenkin myös minulla ollut. Rakastuin, mentiin avioon, saatiin lapsia, saatiin lapsenlapsia. Nämä asiat ovat niitä, missä olen ollut riittävän hyvä.

Se hetki elämässäni, kun ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin laittamaan asiat vaakakuppiin, vaati elämää suuremman ja odottamattoman kokemuksen. Aiemmat kokemukseni, sairauteni, olivat vain pieni muru isossa lokerikossa. Sairastuin päänalueen kasvaimeen, mikä oli viedä henkeni, silloin oli aika itkuilleni, joita en muille näyttänyt. Tuolloin tuli se aika, mikä on näiden, tuon tapahtuman jälkeisinä vuosina, elämäni on pakottanut minut rakentamaan itse itseäni. Tuo aika muokkaa minua vieläkin joka hetki. Minuun ei siis päde tuo sanonta ”Minussa ei ole muuta vikaa kuin se, ettei minussa ole vikaa”.  

En minä itsestäni vikaa etsi, en myöskään täydellisyyttä.  Nykyään yritän olla riittävän hyvä, tarpeeksi hyvä on hyvä tavoite, mutten voi olla sen parempi kuin olen. Iän myötä olen oppinut jakamaan asioita, mitä olen oppinut. Tämä pätee, niin normaali elämässä, kuin urheiluelämässänäkin.

Elämä on merkillinen asia. Yritän ja yritän, juuri kun luulen saavani jalat tukevasti maahan ja uskon olevani tarpeeksi hyvä, kamppaa elämä sopivan kevyesti, mutta voimalla, minut nurin.  Tuo yrittäminen on muuttanut minua. Monesti muistan astua askel kerrallaan ja aina haluaisin laskeutua tukevalle jalustalle. Ei tuo onnistu läheskään aina, joskus kuitenkin. Niitä asioita, jotka eivät edistä asioita mihinkään suuntaan ja tuo vain pahaa mieltä, sysään mahdollisuuksien mukaan syrjään. Eräällä lailla elän maltilla, mutta koko ajan kerään itselleni, joskus isomman ja joskus pienemmän ryppään haasteita. Haasteiden voittaminen todistaa, että olen tarpeeksi hyvä. Joskus saan maistaa myös sitä tunnetta, että olen riittävän hyvä. Nautin nykyelämässäni molemmista asioista. Jos olen tarpeeksi hyvä, saan olla itselleni ylpeä siitä, että olen riittävän hyvä.

 

Arto Hannolin

 

 

lauantai, 10. maaliskuu 2018

ELÄMÄNMENON HINTA JA PESSIMISTI PETTYY

Sanotaan ettei pessimisti pety. Kyllä pessimisti pettyy ja pettyy varmaan useammin kuin optimisti. Pessimisti elää pettyneen ihmisen elämää jo valmiiksi. Entäs sitten optimisti. Kyllä optimistikin pettyy, mutta toipuu pettymyksestä paremmin kuin pessimisti.

Olenko minä pessimisti, olenko minä optimisti, vai olenko minä tunteeton keskitien kulkija, eli realisti. Vastaus on kyllä olen, mutten oikein itsekään osaa sanoa mikä noista. Minussa on varmaan osa noita kaikkia. Pessimismin pidän sisälläni, yritän olla näyttämättä sitä muille. Annan useimmiten itsestäni kuvan, että ajattelen asioista useimmiten positiivisesti. Todellisuudessa olen tuo keskitien kulkija. Pyrin läpi käymään asioista mielessäni mahdollisimman paljon vaihtoehtoja, huomaankin loppupelissä olevani realisti. Realistina voin sanoa, että on helpompi hyväksyä tosiasiat. Tämä ei tarkoita sitä, että unohtaisin tilanteen aiheuttajat, tämä tarkoittaa sitä, että voin saada uuden, erialaisen näkökannan asioihin. Voin myös saada elämälleni tarkoituksen. Kohteen sille, miten ja kenelle voisin kuitata kokemani hyvän tai sen ikävämmän vaihtoehdon. Kuitin paikka tulee, kunhan jaksaa tarpeeksi kauan odottaa.

Esitetään retorinen kysymys jonka lähes jokainen on joskus kuullut.. Kumpi oli ensin, muna vai kana? Pessimisti ja optimisti pähkäilevät asiaa tappiin asti. Realisti vastaa suoralta kädeltä. Vastaus on muna. Muna on itsestäänselvyys. Jo dinosaurukset esihistorialliseen aikaan munivat jälkeläisensä.  Todistetusti kanakin on periytynyt evoluution myötä dinosauruksista.

Harva meistä on valmistautunut asioihin, mitkä tulevat puskista. Mitenkäs niihin reagoidaan, yllätys on yllätys.. Itse ainakin käyn läpi koetut asiat, ainakin jollakin tavalla. Tietenkin asian suuruudesta riippuen, paljonko annan asialle arvoa.

Tässä on asia, mikä laittoi minut polvilleen, tätä asiaa olen vuosia työstänyt, työstän vieläkin.

Vuosien ja vuosien ajan minulla oli erilaisia oireita. Oireet pahenivat ajan vieriessä. Hoitava tahoni keksi jokaiseen oireeseeni, hänelle itselleen helpoimman selityksen. Aluksi mietin, mutta uskoin. Koska oireet ei silloin olleet kokoaikaisia, en kantanut niistä isompaa huolta. Kymmenisen vuotta asiat sujuivat noissa merkeissä ja oireet lisääntyivät. Jopa minusta, ikuisesta hoitavaan ihmiseen aina luottaneena, alkoivat oireet olla rajuja saamiini sairaudenkuvien ollessa mittarina. Tuossa vaiheessa aloin olla koko ajan enemmän huolissani. En ehkä itseni vuoksi, vaan läheisteni vuoksi. Miten heidän käy, jos lähden täältä ennen aikojani.

Kymmenen vuotta on pitkä aika kuunnella arvailuja, jotka minulle esitettiin varmana osaamisena. Ensimmäisen rajun kohtauksen saatuani ja selityksen siihen. en ollut uskoa korviani. Tuskin edes mielipiteen antaja uskoi itsekään sanomaansa. Kun asialle ei tehty pyynnöistäni huolimatta mitään, aloin tämän asian suhteen muuttua pessimistiseksi ja uskoni menettäneeksi suomalaiseen lääkäriosaamiseen. Tämän pessimismini puhkeamisen kohdistin jossain vaiheessa omaan lääkäriini, jota olin pitänyt osaavana lääkärinä korkealla jalustalla.

Kun viimeisin kohtaukseni oli niin raju, että hengenlähtö oli enää ohuen hiuskarvan varassa Saman asian  kuulin myös uudelta hoitavalta taholta. Tunsin itseni onnekkaaksi, kun joku otti tosissaan sairauteni.  Olin siis ollut pessimisti jo todella kauan. Olin varma, ettei kukaan halua minua oikeasti auttaa.

Minua viimeinkin kuunneltiin oikealla tavalla ja ammattilaisen korvalla. Minut viimeinkin tutkittiin ja asioita alettiin selvittää. Syy löytyi ja silloin moni asia valkeni. Sitä mukaa kun minulle kerrottiin asioita, murenin sananmukaisesti. Tuntui siltä, että pohja koko elämältä vietiin altani, näin ainakin itse uskoin. Kuulin sen kaiken, mikä olisi pitänyt selvittää jo vuosia aikaisemmin. Olisin lentänyt takapuolelleni, jos en olisi tuossa vaiheessa istunut tukevalla tuolilla. Kuulin sairaudestani, pikaisesti tulevasta leikkauksesta, hoidoista, mahdollisesta sädehoidosta ja riskeistä. En löytänyt asiasta mitään positiivista. Ajattelin, tämän on taputeltu ja loppuelämä on mitä on. mikäli sitä edes tulee. Olin jo valmiiksi asennoitunut kaikkeen pessimistisesti, olin kuullut kasvaimista sun muusta. Tiesin ettei päänalueen kasvaimista voi selvitä. Onneksi tiesin väärin. Tuolloin olin pessimisti, joka oli pettynyt kaikkeen, mikä liittyi suomalaisen terveydenhoidon osaamiseen perustasolla.

Kun minut leikattiin ja kuulin, että kaikkea ei saatu pois, mietin tulevaa. Jo ennen leikkausta, minulla alkoi oirehtia uusi, elämää hallitseva sairaus. Nopeasti ymmärsin, että tämän uuden kipusairauden kanssa on opittava elämään. Sairaalassa maatessani, oli minulla aikaa ajatella asioita. Tuolloin minussa alkoi nousta se vanha kunnon realistinen puoleni esiin. Leikkaus antoi minulle uuden mahdollisuuden.

Uuden ja sen jälkeen tulleiden monien uudempien sairauksien, läpikäymieni sädehoitojen kanssa on helpompi elää. Hyväksyn sen kohdallani, mikä on tullut, on tullut, sille ei voi mitään. Yksikään sairauksistani ei ole itse aiheutettu, sairauteni ovat lähinnä perinnöllisiä. Olisin elänyt elämäni miten vaan, en olisi noilta sairauksilta säästynyt. Nykyään olen optimisti, sairauteni olen muuttanut kokemuksiksi ja kokemukseni vahvuudeksi. Koska olen optimisti, olen myös realisti.

Se mikä on tullut, sen kanssa joudun elämään, se mikä on tulossa, ei kannata etukäteen surra. Sanonta pessimisti ei pety, ei ainakaan minun kohdallani pidä paikkaansa. Pettymys voi olla elämää suurempi. jos asennoituu asioihin väärällä tavalla siihen voi jäädä kiinni. Optimistinakin voin pettyä, mutta yritän ainakin kääntää pettymyksenkin voitoksi. Realistina on vaan asiat sellaisia, millaisina ne vastaan tulevat.

Se mikä on hyvä muistaa elämässä ja elämänkulussa, on vain yksi asia mikä ratkaisee elämänsuunnan. Se on asenne. Asenne ratkaisee selviytymistaistelussa.

Tällaisin miettein selkä suorana kohti uusia pettymyksiä

Arto Hannolin

torstai, 15. helmikuu 2018

SUOJAMUURI SILLOIN KUN NIIN PALJON SATTUU

Aivan vaan joskus tuntuu, että on maailmassa aivan yksin. En minä kipusairaana halua olla niin julma läheisille, että kerron läheskään kaiken miltä minusta tuntuu. En voi kertoa sitä fyysistä tuskaa, enkä halua huutaa sitä ulos. Olen varovainen omien asioiden vuodattamisessa. Kuuntelen useiden ihmisten kertomuksia heidän sairaasta elämästään. Oikeastaan se on eräällä lailla työni, harrastukseni ja ennen kaikkea kutsumukseni. Vertaistuki työ antaa paljon saajalle, se antaa paljon myös tekijälle Mitä enemmän näitä tarinoita ja tuntemuksia kuuntelen ja kuulen, sitä enemmän haluan pitää omat kipuni sisälläni. Useimmiten tuntuu siltä, etten edes halua kertoa muuta, kuin pintapuolisesti siitä, mikä minua raastaa.

Minulla on omanlaiset tunteet, en halua sitä tunnetta, että joku murtautuisi sisälleni syvimpiin  tuntemuksiini. Kun joku iskee moukarilla, väärillä sanoilla liian syvälle, vahvistuu muuri entisestään. Henkinen isku sattuu enemmän henkisesti, kuin fyysisesti. Henkinen haava pahimmassa tapauksessa ei sulkeudu milloinkaan, ei ainakaan ilman oikeanlaista apua. Ei kukaan saa minusta ulospäin näitä oloja lukea, en vaan tahdo muiden tietävän. Oikeastaan, jos minua osaa oikein lukea, on mahdollisuus tarrata kiinni minuun sellaisena, kuin luen muita. Tällaiselle ihmiselle saatankin kertoa asioita, jotka muuten hautaan sisimpääni. Salaisuuksien aukaisemiseen tarvitaan ehdoton molemminpuolinen luottamus ja sinetti, jota ei saa ilman lupaa muille avata.

Haluan osata muita sellaisena ihmisenä kuin he ovat, en sellaisena ihmisenä, kuin he haluavat muiden heidät näkevän. Sanon, että lähes jokainen yrittää ainakin aluksi rakentaa suojamuurin, minkä lävitse ei pääse, jos ei itse halua. Suojamuuri on usealle, aluksi ainakin omasta mielestään se ainoa keino selviytyä seuraavaan vastoinkäymiseen. Monesti kuulostellaan ja opetellaan toista, ennen kuin avataan itsestä pala kerrallaan. Paloista ajan myötä kootaan toivottavasti ehjä palapeli.

Kolhut tekevät ihmisen varovaiseksi. Varovaisuus ei ole pahasta, mutta se voi tehdä ihmisestä yksinäisen ei siis välttämättä pelokasta vaan nimenomaan yksinäisen. Joskus on hyvä olla yksin, mutta yksinäisyys onkin jo erakoittavaa ja syrjäyttävää. Yksin oleminen ja yksinäiseksi tuleminen on kaksi aivan eri asiaa.

Useat minut tuntevat ihmiset pitävät minua erityisen vahvana, tuokin riippuu juuri siitä miltä kantilta asioita katsoo. Kun itse mietin, miksi minua pidetään sellaisena, kuin minua pidetään. Voisiko johtua siitä, että entisestä pelokkaasta ja arasta lapsesta ja miehenalusta on tullut enemmän itsekkäältä vaikuttava jääräpää. Tuosta pelokkaasta nuoresta miehestä, tuli jossain vaiheessa urheilija, joka ei osannut armahtaa itseään. Pakko oli ruoskia itseään kohti asettamiaan tavoitteita. Tämä nuori mies on koko ikänsä ruoskinut ja pakottanut itsensä menemään tarvittaessa, vaikka läpi harmaan kiven. Ikä ja sairaudet ovat kyllä tuoneet malttia itseä kohtaan, joskus voi hieman joustaa itselleen.

Pakkohan minun on myöntää, olen ihminen siinä muutkin. Kun minun on vaikea olla, kun sattuu ja sattuu  ja sattuu, kun en kykene keskittymään mihinkään. Ensin voi sattua fyysisesti, jos se jatkuu loputtoman kauan, siirtyy sattuminen helpommin myös henkiselle puolelle. Pienenkään häiriöäänen tarttuessa tajuntaani kun en jaksa, lasken silloin tällöin suojaukseni alas ja sanamukaisesti poltan päreeni. Miksi en voisi näin tehdä, niin tekee valtaosa meistä ihmisistä, en ole poikkeus. Tuo on olotila, missä joskus pelkään itseänikin.

Pakko on myös myöntää, että joskus toivoisin edes hetkeksi antaa oloni ja tunteeni sellaiselle ihmiselle, joka aiheuttaa minulle ei niinkään fyysistä, vaan sisäistä tuskaa. Sisäistä tuskaa tahallaan härnäämällä, osaamatta lopettaa ajoissa, varoituksista huolimatta. Olen monien mielestä tuolloin pelottava. En minä kiusaamisiani koskaan unohda. Hyväntahtoisen huumorin ymmärrän, mutta pinnan alle sattuvan osuvan loukkauksen kanssa on eri asia.


En minä käytöstäni häpeä, päinvastoin. Ajattelen asian näin: "On hyvä, että ihmiset oppivat minusta myös toisen puoleni. En vaan hyväksy sitä, että kohdallani ne ihmiset, joiden en halua ylittävän tiettyä rajaa kohdistuen minuun, pääsevät tilanteesta ilman palautettani. Palaute voi tulla pitkälläkin viiveellä, mutta varmasti tulee tavalla tai toisella. Ystäviltä  hyväksyn paljon, en niiltä, jotka luulevat olevansa ystäviäni. Mielistelijät eivät ole koskaan olleet ihmisiä, jotka saavat arvostukseni. En myöskään ole sitä tyyppiä jota neuvotaan ilman, että ensin kysytään saako neuvoa. Kyllä minäkin apua ja neuvoja kaipaan. Kukaan ei ole seppä syntyessään, en minäkään.

Lasken ihmiset raa'asti kolmeen ryhmään mm. näin. Tuttu on ihminen joka tuntee minut ja minä hänet. Kaveri on ihminen jonka kanssa voin olla hieman vapaammin, mutta en välttämättä luota häneen. Luottamus pitää ansaita. Ystävä on ihminen, jolle voin kertoa kaiken itsestäni ja elämästäni ja luotan häneen. (Jos luottamukseni joku pettää, ei kyseinen ihminen pääse koskaan enää lähelleni)

Minulla on lähipiirissä onnekseni paljon ihmisiä. Olen sosiaalinen ihminen ja "imuri", joka tutustuu helposti muihin ihmisiin. Suojamuurin pidän ympärilläni koko ajan. Elämä on opettanut minuakin kovalla kädellä. Ystäviä ei koskaan ole liikaa, kavereita ja tuttuja on pilvin pimein. Lisäksi on paljon ihmisiä, jotka olen poistanut elämästäni, on myös ihmisiä jotka ovat minut poistaneet elämästään. Ihmisiä tulee ja menee, mutta ystävän kun tunnistaa, hänestä kannattaa kiinni pitää. Sydän kertoo paljon enemmän kuin uskotkaan.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Ei niin iloisia välttämättä, mutta ei myöskään kovin surullisia. Jokaisella meillä on suojamuuri, itsestäsi riippuen päätät, ketä päästä omalle puolellesi muuria.

Arto Hannolin