maanantai, 20. huhtikuu 2020

KUN TYLSYYS ISKEE

Minulle ainakin on kautta aikojen ollut turhautuminen tekemättömyyteen ollut kuin seinä, minkä ylittäminen on iso haaste. En ole milloinkaan haasteita osannut, tai halunnut muuta kuin valiten väistää. Nyt omien fyysisten ja viranomaisten koronaohjeistettujen rajoitteiden merkeissä on ajoittain melkoisen saamaton mieli ja ajatus poukkoilee tyhjyyttään. Tylsyyden karkottamiseksi mietin kaikenlaisia. Kirjoittaminen ja kevyt muisteleminen on yksi toimiva väline siirtää ajatuksia tyhjyydestä ajatusten ja mielen täytteeksi. Ajattelin hetkeksi irtaantua omiin, menneisyyden ajatusleikkeihin.

Pojankloppina vedin tossut jalkaan ja hain kamuja mukaan ulos ajan kuluttamiseen. Silloin aina löytyi tekemistä ja kavereita. Jossain vaiheessa opin vetämään lenkkitossut jalkaan ja verkkarit päälle, lähdin pitkille juoksulenkeille. Noihin aikoihin tein tästäkin harrastuksesta mukavan tavoitteellista.

Juniorina opin myös nauttimaan kirjallisuudesta, luin paljon nuorisoromaaneja ennen kaikkea urheilukirjallisuutta, innostumalla monenlaisiin tapahtumiin ja tilastoihin. Kaikkea muuta lukemisen kanssa tein, paitsi läksyistä opin vähemmälläkin suoriutumaan. Opettajien silmissä olin koulussa olin sellainen näkymättömän vilkas keskiverto-oppilas. Toki tein enemmän niiden aineiden eteen, mistä pidin ja missä piti välillä hieman kiriä.

Keksin kotona kaikenlaisia jumppajuttuja, esimerkiksi isäni kattoon laittama rekkiteline opetti minut fyysisellä ”raatamisella ”voittamaan haasteita. Minulta löytyi twisteri ja kotikäyttöön tarkoitettuja jumppalaitteita.

-60- lopulla tuli kuvioihin enenemässä määrin musiikin kuuntelu kuvioihin. Monet -60 ja -70-lukujen artistit, sekä sen ajan bändit tutuiksi vinyylilevyjä kuunnellessa. Minulla on vieläkin aikamoinen vinyylinlevyarsenaali hyllystöissä.

Joka tapauksessa liikkuminen yksin ja kamujen kanssa oli se iso juttu noihin aikoihin. Muistan ajan, kun koin ”herätyksen” kirjoittamisen kanssa. Tuohon riitti yksi ainoa ainekirjoitus oppikoulussa. En milloinkaan ollut se, jonka kirjoituksia luettiin luokan edessä. Ei minua edes haluttanut esiintyä luokan edessä, eikä muuallakaan. Yksi kirjoitus, mistä edellä mainitsin, laittoi minut ajattelemaan asioiden järjestämistä oikeaan kronologiseen järjestykseen, perusteluineen. Luokanvalvojamme ja silloinen suomen kielen opettajamme palautti ainekirjoitus vihot. Opettaja aloitti aineistamme, kuten tavallista, palautteen antamisella. Hän sanoi suurin piirtein näin: Tässä pinossa on yksi kirjoitus, joka ylittää kaikki muut tällä kertaa.  Kun hän mainitsi nimeni, häpesin itseäni ja teki mieli juosta luokasta ulos. Opettaja perusteli kirjoituksen hyvät asiat kaikille. Tuolloin olin nolona, minusta kirjoitukseni oli kamala. Myöhemmin olen ymmärtänyt opettajani sanojen viisauden ja tarkoituksen. Olen hänelle elämässä velkaa paljosta, koskaan en ole häntä päässyt kiittämään sanoista, mitkä ovat olleet tärkeistä asioista tekemään minusta tällaisen kuin nyt olen. Se mikä minua surettaa, en milloinkaan päässyt häntä kiittämään siitä mitä hän opettajana teki hyväkseni. Kirjoitusopeistani minulle on ollut hyötyä niin opiskeluissani, että työelämässä ja monessa muussa elämään liittyvissä asioissa.

Harrastusten ympäröimäksi olen koko elämäni rakentanut.  Useimmat asiat olen opetellut ainoastaan sen verran osittain, että olen osannut niitä hyödyntää. On myös asioita, jotka olen kääntänyt itselleni enemmän kuin harrastukseksi. Asioista on tullut minulle eräänlainen pakkomielle suoriutua. Osalla harrastuksillani on minuun tullut pakon omainen tarve saada se mitä tavoittelen. Urheilu-urani rakensin täysin tavoitteiden pohjalle. Kun tavoite on blakkarissa, ei minulla ole vaikeuksia päästää asiasta irti. Toki tavoitteet ovat olleet realistisia, mutta ovat vaatineet itseltäni rinnakkaispersoonia huolehtimaan niin tavoitteista, kuin normi elämän hoitamisella kunnialla lävitse, satuttamatta siinä sivussa läheisiä. Urheilutavoitteeni saavuttamiseen kulunut aika kesti kymmeniä vuosia, kunnes sain sen viimeisen niitin lyötyä maaliini.

Harvoin noina vuosikymmeninä on tylsyys iskenyt, aina on löytynyt tekemistä. Usein huomaan (kauhukseni) kuuluvani siihen ryhmään, joka luulee hallitsevansa omaa jaksamistaan, siis ihan tuosta vaan. Minua muistutetaan jaksamisestani ja siitä, että kannan myös vakavia sairauksia kehossani ja myös siitä, etten enää ole huippukuntoinen suorittaja. Vaikka sisäistän tuon kaiken ja tiedän faktat, on minulla se tuntemus, etten varmaan osaa jättää asioita taakseni elämäni menettämisen pelossa. En halua muuttua, ainakaan vielä. Muutoksen pitää tulla sydämen ja järjen yhteistyöllä, ei siis pakolla. Muutoin minulta revittäisiin tahtomattani liian iso palanen pois.

Vaikka kaikki eivät sitä ymmärräkään edes sairasvuosieni mittavuudesta huolimatta, teen itselleni terapeuttisia asioita. Teen asioita kehoni ja kipujeni ehdoilla, monesta olen joutunut irti päästämään, ehkä vielä kuitenkin löyhästi kiinni pitämällä. Kivut rajoittavat, muisti rajoittaa, fysiikan hiljalleen murtuminen rajoittaa. Tarvittaessa voin ojentaa käteni tuonne muistojen mapin tekemiseen, niin kuin nyt. Otin koneen eteeni ja aloin kirjoittamaan niitä sun näitä. Minulla on kuulokkeet korvilla, kuuntelen musiikkia, samaa musiikkia, mikä   -70-luvulla toimi minulle yksinäisyyden ja turhuuden terapeuttina. Voin nappia painamalla muuttaa mielialaani, muuttamalla musiikin toisen artistin esittämäksi. Itse pidän koko settiäni tämänhetkisen tylsyyden karkottamisena.


Näillä ajatuksilla tällä kerralla

Arto Hannolin

vuodatus.net

Karhukuningas

sunnuntai, 15. maaliskuu 2020

KIPUJEN KUNNIAMERKKI

Minkälainen jälki ihmiseen jää kipukroonikon kivisestä taipaleesta? Tämä kysymys on terveelle ihmiselle sen kaltainen asia, mitä joskus olisi hyvä syventyä miettimään. Kun elämään on tullut paljon lisähaasteita, jättävät sairaudet haasteen kantajalleen aina jonkinlaisen pysyvän puumerkin.

Oma päätös omasta elämästään on henkilökohtainen asia, tämä on päätös minkä on riitettävä myös muille.

Vaikka en olekaan   tarpeeksi hyvä ihminen, olen kuitenkin riittävän hyvä itselleni, sekin  on minun päätökseni. Päätökseni ja elämäntapani joko riittää muille, tai sitten ei riitä. Minulla ei ole henkistä kapasiteettia, eikä edes tahtoa muuttaa itseäni muita miellyttäväksi nöyristelijäksi. Osaan käyttäytyä, tarvittaessa osaan myös puolustautua ärähtämällä. Koska pyrin selviytymään haastamalla itseni, on myös opittava olemaan tarvittaessa nöyrä.

Nämä haasteet eivät ole niin helppoja kuin joku voisi luulla. On hetkiä, milloin pää murenee jo pienestäkin ajatuksesta, kipujen ja pienenkin paineen, saati isompien vastoinkäymisten alla. Usein koko keho, pää mukaanlukien kapinoi pahalla ololla. Jokainen askel kipuineen tuntuu olevan elämää suurempi haaste.

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun joku ulkopuolinen tietämättään, tai tieten tahtoen yrittää minut murentaa minua.

Tämä ei tunnu hyvältä. Juuri siksi, tai sen vuoksi kyseinen ihminen saattaa lyödä pysyvän leimansa sisimpääni juuri kohtaan, minne sen en sitä kaipaa. Myös leimansa jättäneestä ihmisestä jää muistijälki, se on kuin parantumaton polttomerkki sielussa. Kytevällä jäljellä on aikaa odottaa leimahtamistaan. Voin luvata: Sen Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kokemuksieni mukaan samaisista ihmisistä useimmat tulevat myöhäisemmin elämässään sanomansa asian kohtaamaan. Toiselle leikkisä letkaus voi minulle ”loukkaus” rankimmasta päästä. Kun joskus sitten avaudun, viimeistään silloin on toisen aika miettiä aiempaa käytöstään. ”kuitti on hyvä antaa verottajaa varten”. Kuitti on kiitos letkautuksen antajalle käytöksestään. Kuitti on myös hyvä tapa saada edes joku havahtumaan ajattelemattomuudestaan. Tämän kuitin annan sanallisesti sivaltaen.

Joskus itsekseni ollessani voi kyynel päästä vierimään silmäkulmasta. Nämä ovat hetkiä, joita en muille suostu näyttämään. Mitä kaikkea krooninen kipu ja muutkaan sairaudet tuovatkaan elämässä eteen?  Olen päättänyt, että muiden edessä jaksan.

Yksin ollessani olen ainainen mietiskelijä. Kauniisti sanottuna tunteiden varassa elävä jääräpää, yrittäen saada asiat päässäni jollain tavalla siistiin ja järkevään järjestykseen.

Ken minut tuntee paremmin, kyllä hän minusta ulospäin näkee fyysisten kipujen ja tuskani määrän. Joskus kivut ovat loivempia, toisinaan kivut raastavat minulta kokonaisuuden sirpaleiksi. Nämä ajat, kun elämässä ja kivuissa olen sirpaleisissa hetkissä kiinni, on minusta monellakin tavalla luettavissa juuri tämä kokonaisuus. Pakoon en pääse, olen joka ikiseen hetkeen kahlittuna.

Otsa kurtussa, ajatus odotan niitä hetkiä, milloin jälleen voin kirkkaammin ottaa asioita vastaan. Häiriötekijöitä en kaipaa, jokainen ylimääräinen tekijä tuo ylimääräistä stressiä. Sisälläni käyn ainaista sotaa räjähtämistä vastaan.

Käännetään asioissa se kolikon toinen puoli näkyville. Useimmat fyysisen terveytensä menettäneet haikailevat sitä ”menetettyä elämäänsä”. Minulla on ollut koko elämä aikaa elää sellaista elämää kuin olen elänyt. Päätökset siitä mitä teen ja mitä en tee, olen tehnyt minä itse ja ainoastaan minä itse. Jos olisin elänyt sellaista elämää, mitä muut minulta odottivat, silloin voisin syyttää muita. Tässä tilanteessa voin mennä peilin eteen ja kysyä itseltäni: Olenko elänyt huonon vai paremman elämän?

Varmasti olisin voinut tehdä asioita toisella tavalla. Nyt olen saanut itseni näköisen taipaleen käydä lävitse. Toivottavasti saan vielä näin elää lopunkin elämäni, olkoon se pitkä tai vieläkin pidempi taival edessäni kuljettavana.

Jokainen meistä on omanlaisensa persoona, niin minäkin.

Tein jokin aika sitten testin, minkä tuloksen tiesin jo etukäteen.  25 kysymystä, helppoa omasta elämästä ja käytöksestä. Testin tulos sai minut kuitenkin yllättymään, vaikka en yllättynytkään. Tämä testi koski erityisherkkyyttä. Tulos, että olen erityisherkkä, ei yllättänyt. Rehellinen vastaus jokaiseen kysymykseen, siis rasti ruutuun. Tulos oli 22/25, siis vain kolmeen kysymykseen en saanut tulosta kumoavaa rastin paikkaa. Toisaalta olen koko elämäni kantanut tätä ”lahjaa” mukanani. Olkoonkin joskus heikkous, mutta olen omasta mielestäni osannut kääntää tämän ominaisuuden erityiseksi voimavaraksi. Varsinkin tehtävissä, joihin olen elämässäni hakeutunut, on näistä piirteistä kokemusten myötä kehittynyt vahvuus. Periksiantamattomuus on korostunut monissa tekemisissäni, esimerkiksi neljän vuosikymmenen yhden urheilulajin tavoitteellisena harrastajana…. en osaa lopettaa, ennen kuin olen tavoitteeni saanut tyydyttävään lopputulokseen.

 

Näillä mietteillä tällä kertaa.

Arto Hannolin

vuodatus.net

Karhukuningas

torstai, 6. helmikuu 2020

KUN ELÄMÄ ON MUISTIN VARASSA

Kävin juuri lävitse yhtä monesta, mutta ei mitättömintä sairauksistani. Totisin kasvoin luin lävitse tietoa, mitä löysin. Mietin sukuperimääni, perinnöllisyystekijät tulevat eteen todella usein. Niän tätäkin sairautta painavat samat rasitteet. Olen kertonut asioita sen vuoksi, että jokaisen lukijani on hyvä muistaa todellisuus. Kerron asioista myös sen vuoksi, että suon kirjoittamisen terapeuttisen vaikutuksen sisimpääni. Joskus tuntuu elämän olevan epäoikeudenmukaista. Kuitenkin joku toinen saattaa saada lohtua huomatessaan, että sairauksista huolimatta voi elämää kulkea lävitse pystyssä päin, vastoinkäymisistä huolimatta. Ei kaikki kohdallamme ole aina sitä, miltä asiat ja minä näytämme ulospäin.

Lainaus: (Duodecim)KÄYPÄ HHOITO; Otsa- ohimolohkorappeuma ei ole yksi sairaus, vaan muistisairauksien ryhmään kuuluva oireyhtymä, johon voivat johtaa useat eri sairaudet. Yhteistä näille sairauksille on se, että ne johtavat aivojen otsa- ja/tai ohimolohkojen rappeutumiseen ja siitä aiheutuviin tyypillisiin oireisiin. Otsa-ohimolohkorappeuma alkaa usein jo työiässä, aikaisemmin kuin muut muistisairausmuodot. Työikäisten dementioista tätä oireyhtymää sairastaa noin 10 %, ja kaikenikäisten potilaiden dementiasairauksista se muodostaa noin 5 %. Suomessa näitä potilaita on alle tuhat.

 

 

Kun muisti alkaa reistailemaan, ei muistin pettäminen tule läheskään aina hetkessä, vaan asteittain.  Joskus hitaasti etenevä muistisairaus ottaa valtaa niin hitaasti, ettei asiaa havaitse edes läheisetkään kovin aikaisessa vaiheessa. Muisti ja tekeminen kulkevat käsi kädessä. Useat asiat menevät ainakin aluksi hajamielisyyden piikkiin. Edetessään muistisairaus muuttuu rasitteeksi, ei ainoastaan muille, vaan erityisesti sairastuneelle.

 Saako etenevästä muistisairautta sairastavaa osoittaa sormella ja sanoa: ”Sanomaasi ja lupaamiisi asioihin ei voi luottaa, kun et pidä sanaasi”. Tuohan riippuu siitä kuka sanoo ja miten sanoo. Joskus vaan tahtomattakin viedään jalat alta. Ainakaan minä halua olla se, joka sanansa tahallisesti pettää. Jos sanoja on ihminen, joka ei tiedä toisen sairaudesta, minä ymmärrän julmatkin sanat. Jos sanoja on tuttu, joka tietää sairaudesta, tulee surullinen ja joskus jopa toivoton olo. Monasti on tunne siitä, että olen huono ihminen, vaikka en ymmärrä miksi.

Elämä opettaa monia asioita, mutta opettaako elämä kunnioittamaan opettamiaan asioita, ennen kuin on liian myöhäistä. Vakavien sairauksien iskiessä on viimeistään hyvä oppia nöyräksi, mieluummin jo tarpeeksi ajoissa. Nöyryys on luoteen piirre ja lunnettaan ei aivan tuosta vain muokata. Sairaudet antavat luvan murehtia menetettyä terveyttä, mutta itsesäälin puolelle kumartaminen voidaan laskea askeleeksi kohti luovuttamista. Nöyryys on voimavara, mutta liian nöyräksi tuleminen sekään edesauta elämässä.

Nykyelämässäni teen asioita ja harrastan asioita, mitä olen aiemminkin tehnyt. Kirjoitan paljon, toki pähkäilen oikeinkirjoituksen eli kieliopin kanssa koko ajan isommalla haasteella. Suuria fyysisiä ponnistuksia omaavia suorituksia en enää kovinkaan suurella intensiivisyydellä kykene tekemään. Tarkkuus- ja taitolajit auttavat ylläpitämään matemaattisen ajattelukyvyn tason pysymistä keskimääräistä parempana. Muistia ylläpidän urheilun koulutus- ja tuomaritoimijana. Olen mukana monessa muussakin asiassa, missä aivojumppa on pakollista. Itse tiedän, että jossain vaiheessa tulee aika, jolloin en enää näihin asioihin kykene. Useassa asiassa on elämäni valinnat olleet oikeita. Olen tehnyt edellä mainittuja asioita pienen ikäni ja pidän niistä kiinni niin pitkään kuin mahdollista.

Kolmisen vuotta sitten sain diagnoosin: ”Hitaasti etenevä ohimo- ja otsalohkon rappeumasairaus”. Tuo diagnoosi harvoin kertoo paljoakaan kuulijalleen. Sairauden toinen nimi on ”Otsalohkon dementia”, tämä nimi kertoo useimmille kyseessä olevan muistisairaus. Lohtuna kuulin sairauden etenemisen olevan hidasta. Mahdollista on sairauden etenevän vasta 20 vuoden, jopa pidemmänkin ajan kuluttua. Nyt jatkan asioiden tekemistä terapeuttiseen malliin ja mietin laulun sanoin ”Kun aika on”

Sairautta seurataan tällä hetkellä kahden vuoden välein tehdyin kontrollein. Mitään lääketieteellistä hoitoa ei etenemiselle ole, eikä rappeutumista kyetä edes hidastamaan. Tulevaisuuteni, saatikka sairaudesta paranemiseen ei ole toivoa, joten murehtiminen ei auta asiaa, päinvastoin, se pilaisi loppuelämänikin.  Nämä asiat on kohdalleni vääjäämättömästi kirjoitettu pergamenttiin (jollei mitään muuta tapahdu).

Näillä miettein mentiin tällä kerralla. Nautitaan jokaisesta hetkestä, mikä meille täällä suodaan. Kaikesta huolimatta jokaisen oma elämä on uniikki.

Arto Hannolin

Karhukuningas

vuodatus.net

 

 

 

torstai, 30. tammikuu 2020

ÄLÄ KYSY, JOS ET HALUA KUULLA

Kuinka monta kirjoitusta olenkaan aloittanut toisen esittämällä kysymyksen: Kuinka voit? Kun kysymys tehdään minulle, monisairaalle kipukroonikolle, mietin kerran ja joskus toisenkin kerran, kerronko totuuden. Tuntuu siltä, että jokainen vuosi on omalla tavallaan ollut näiden viimeisten vuosien aikana aina vain rankempaa. Lähes jokainen sairauteni on hallittavissa, mutta yksikään ei ole parannettavissa. Painon laitan sanoille ”lähes jokainen”, muttei jokainen sairaus.

Sairauksien kirjon lisääntyessä en usein tiedä edes itse missä mennään. Oman jaksamiseni tunnen liiankin hyvin. Minua varoitetaan ja muistutetaan jaksamisestani. Teen paljon asioita ylläpitääkseni elämäni naruja omissa käsissäni. Useat tietävät ja ymmärtävät tämän, mutta useat myös eivät ymmärrä vaan antavat omasta mielestään erittäin hyviä ohjeita.

Kun ihmiseltä kysytään kuinka jaksat tai kuinka voit, silloin on hyvä olla valmis todenmukaiseen vastaukseen. Vastaus voi minunlaisellani ekstrovertillä kestää muodostua melkoisen yksityiskohtaiseksi ja pitkäksi. Toki poikkean ekstrovertin määritelmästä siinä, että kaikesta huolimatta ajattelen asioita loppuun asti.

Tuttujen kannattaa kysyä vointiani ja jaksamistani ainoastaan silloin, kun he ovat varmoja, että haluavat kuulla asioiden todenmukaisesti kerrottuna. Paljon siihen lisättynä ja mitään poistamatta olen useimmiten avoin kertomaan.

Lähipiirini kysyy ajoittain vointiani, heitä en enää nykyään halua rasittaa omalla jaksamisellani. Moni luulee olevansa valmis kuulemaan asioita, missä he ajatuksissaan joutuvat astumaan tyhjän päälle. Elämäni ei ole läheskään aina sellaista miltä se näyttää. Useimpien silmissä minä näytän hyväkuntoiselta ja iloiselta ihmiseltä. En halua näyttää sitä myllerrystä ja sotaa mitä käyn kuorien sisällä. Läheskään kaikille ei minun taisteluni näy, eikä ne muille millään tavalla kuulukaan.

Vapaaehtoistyössäni kerron usein syvällisesti itsestäni ja kokemuksistani sairairauksien ristiaallokossa. Huomaan asioiden kiinnostavan ja herättävän paljon kysymyksiä. Lempilausahduksiini kuuluu: Koskaan ei voi tietää mitä nurkan takaa tulee vastaan.

Elämä ei ole aina itsestäänselvyys, ei siis myöskään terveys. Niin kauan kuin on elämää ja terveyttä, kannattaa näitä asioita vaalia ja pitää huolta itsestään. Jokaisella meistä on ainoastaan yksi oma elämämme elettävänä.

Pidän itseäni onnekkaana ja etuoikeutettuna saadessani kertoa asioista, joita moni ei ole milloinkaan ajatellut. Jokaiselle meistä rakentuu oman elämän kokemuspankki. Kokemuspankkiin on hyvä tallentaa niin myötä- kuin vastoinkäymisten parhaat ja raskaimmat muistot. Kokemuspankista on elämän varrella taatusti hyödyllistä aika ajoin avata pankkikirjan sivuja ja suorittaa nostoja. Nostoilla tarkoitan hyvien tilanteiden kohdalla jarrutuksen hallintaa ja raskaimpien muistojen kohdalla oppia mahdollisista tekemistämme virheistä.

Kokemuspankistani löytyy esimerkiksi lokerikko nimeltään: Nykyiset tekemiseni rajoitteet. Toki teen asioita entiseen malliin, mutta estonappulaa painamalla. Tästä syntyy usein sanomista niiden toimesta, jotka muistavat vanhaa elämääni. Joskus minua aletaan neuvomaan siitä, kuinka minun kuuluisi asiat tehdä. Tuolloin saatan avautua ja sanoa otsikon sanoin: ÄLÄ KYSY (ÄLÄKÄ NEUVO), JOS ET HALUA KUULLA.

Kun kipusarjat ja vointi on ylittänyt tietyn tason, harvoin jaksan kuunnella tuota jauhantaa, saatan avautua värikkäin sanankääntein. Joskus toinen vielä sanoo ainoastaan neuvovansa ja tietävänsä kyllä sairauteni, mainitsen monesti toisen kuullun ymmärtämisen vaikeuden ja voin esimerkiksi pyytää häntä hakeutumaan terapeutille hakemaan apua korvien väliinsä. Jos joku kerjää avautumistani, usein myös saa sen mitä pyytää. Asioilla on kuitenkin hyväkin puolensa, harva kukaan toista kertaa tahtoo nähdä tietyn palon silmissäni.

Kirjoittelen usein tällaisia kirjoituksia ja säilön tallenteisiin tai deletoin kirjoitukseni kokonaan. Tällä kertaa kuitenkin päätin jakaa nämä ajatukseni muillekin. Kirjoituksestani kannattaa kaivaa itselleen asioita, joista saattaa olla yhtymäkohtia oman elämän haasteisiin.

Joskus on hyvä kirjoittaa tai piirtää paha olo silmien eteen. Aikanaan mökillä yksin ollessani kirjoitin sivutolkulla asioita paperille, laskin sen ajan pahan oloni kokonaisuudessaan ulos tekstin muodossa. Kirjoitettuani koko repertuaarini muistiin, sytytin takan ja poltin kirjoitukseni. Tuolloin huomasin oloni keventyneen. Kaikki vastoinkäymiseni haihtuivat tuolloin savuna hormista.

Näillä mietteillä tänään.

Arto Hannolin

Karhukuningas

vuodatus.net

torstai, 16. tammikuu 2020

AIKA MINKÄ HALUAN MUISTAA

Vuosi 2019, joskus on ollut helpompiakin vuosia, toki on myös ollut huomattavasti kovempia vuosia. Näitä asioita ei voi kauniisti, eikä aakkosjärjestyksessä riviin laittaa. Kokemuspankki on hyvä paikka tallentaa eletyn elämän tyveniä ja myrskyjä.  Muistini pönkitykseksi kirjoitan itselleni näitä avautumisia.

Useat meistä omaavat vastaavia kokemuksia. Ei ole ensimmäinen kerta, kun mietin miksi jälleen kerran  joudun käymään lävitse oman elämäni kujanjuoksua. Eikö vanhat syntini ole jo kuitattu tilikirjaan? Tässä viime vuotisten tuntemusten mutustelusta ja asioiden ”poistoa hampaankolosta”.

Vuoden 2018 loppupuolella huomasin olevani polttamassa itseäni loppuun. Päätin että enää halua tuollaista haastetta elämääni. Kerran olen "burn outin" kolhuineen lävitse käynyt. Kaikista terveyteeni liittyvistä koettelemuksistani on itseni loppuun polttaminen henkisesti ankarin koettelemus. Sairauksien karikko kohdallani on muutenkin ollut sanan mukaisesti aikamoisen haastava. Kaasujalan höllääminen ei onnistu pelkällä päätöksellä, aivan tuosta vaan. senkin eteen on löydyttävä oma tahto.

Suomalainen sairaanhoito ja ammattilaisten ymmärrys eri sairauksiin, saatikka usko potilaan sanaan, eivät todellakaan aina kohtaa toisiaan. Paljoa en elämältä pyydä, vain kaiken. Toive minulla kuitenkin tulevaakin ajatellen on, haluan muistaa menneen elämäni ja tietää tosiasiat tulevasta. Haluan muistaa asiat tai tärkeimmät kohdat. Jos muistan tämän kaiken, silloin tiedän olenko oppinut mitään tekemistäni virheistä ja olenko oppinut nauttimaan oikeista asioista.

Annan kiitosta hoitavalle taholle silloin, kun koen sen tarpeelliseksi. Jos kohteluni ei ole oikeudenmukaista, varoitan ensin. Joskus uskotaan, joskus on kuin puhuisi kuuroille korville. Palautteen annan myös epäoikeudenmukaisuutta kokiessani. Positiivinen palaute palkitsee vastaanottajaansa henkisesti. Negatiivinen palaute toivottavasti laittaa vastaanottajansa katsomaan itseään peilistä. Jospa syyllinen voisi löytyä peilikuvasta.

 Ensimmäisen lääkärin diagnoosi on monelle kuin ”jumalan puumerkki”. On tunne, että peruskallioon kaiverrettua päätöstä ei voi kumota, vaikka arvio olisi väärä ja potilaalle hengenvaarallinen. 2019 kävin jälleen omat taisteluni asiassa. Osaan pyytää anteeksi ollessani väärässä, osaan myös antaa anteeksi ilman itkua ja hammastenkiristystä kun anteeksi pyydetään. Minun ei kuitenkaan tarvitse ottaa vastaan aivan mitä tahansa niskaan kaadetaan. Omista asioitani voin, osaan ja saan kirjoittaa.

Jo vuosia ovat haastepankin hyllyt hiljalleen saaneet täytettä. Viime vuosi oli omalla tavallaan edellisiä vuosia raskaampi. Vapaaehtoistyötäni, enkä harrastuksiani tahdo lopettaa. Olosuhteiden eli jaksamiseni vuoksi vuonna 2019 alusta kevensin taakkaani ”puolittamalla” tekemisteni määrää. Nostin kaasujalkaa ainakin hetkeksi kevyemmälle.

Kuulen usein minulle sanottavan, teet aivan liian paljon, ”relaa hieman”. Eihän tuo niin mene. Tekemiseni on minulle myös omaehtoista ”eläkeläisen työkunnon” ylläpitämistä. Minun on näin "hauskasti sanottuna" ylläpidettävä etenevän muistisairauteni kanssa omaa toimintakuntoani. Pidän yllä elämääni täyttävää sisältöä. Minulle tekemättömyys tarkoittaa luovuttamista.

Tekeminen ei luo niinkään haastetta, kuin hoitavien tahojen jäämättä käyty keskinäinen kommunikointi. Uskoisin sen riittävän, että tutustuttaisiin potilaan sairaskertomuksiin etukäteen. Se että avataan kone ensimmäisen kerran vasta silloin, kun potilas astuu työn uuvuttaman lääkärin/hoitajan pöydän ääreen ei riitä.  On myös tiedettävä miksi aiemmat hoitokerrat ovat johtaneet näihin tapaamisiin. Ei potilaalta tule kysyä miksi olet täällä. Lääkärin tulee useimmiten tietää miksi. Ei ole asianmukaista vetää mattoa jalkojen alta. Ei myöskään ole asianmukaista kyseenalaistaa potilaan sairauksia. Kuka tuolloin on ammattilainen, kun jo kättelyssä potilasta pidetään luulosairaana. Minulle on tapahtunut näin, eikä vain yhtä kertaa, vaan useamman kerran. Kun asiakkaalla on monenlaisia sairauksia, osa erittäin harvinaisiakin, alku menee potilasajastani hoitavan tahon ”hyökkäyksen torjumiseen. Joskus jopa potilaan suutuspäissään poistumiseen hoitotapaamisesta kesken vastaanottoa. Silloin voi saada merkinnän papereihin, ”potilas ei ollut yhteistyöhaluinen”. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, että minä olen myös joutunut tähän kohteluun. En kyllä milloinkaan ole kesken tapaamisen poistunut vastaanotolta. Kyllä Joskus olen tuonut asian julki ”kaikkitietävälle”, todennut: ”Et sinä osaa hoitaa, kun et osaa lukeakaan, saatika ymmärtää luettua”. Ei saisi olla ilkeä, mutta usein vastaanottoaikaa on odotettu jopa kuukausia. Kun potilaalle tulee tunne, että matto kiskaistaan jalkojen alta pois, niin koko elämä voi kaatua tällaiseen. Päänsairaalle nämä tilanteet ovat erittäin rankkoja, joskus jopa traumaattisia kokemuksia.

Vuosi takaperin viimeksi jouduin tällaisen lääkärin pakeille. Kolmas lääkäri katsoi kolmen kuukauden kipupäiväkirjaani ja sanoi, et sinä diagnosoituja sairauksia sairasta, ei tällaisia kipuja voi kokoaikaisesti olla, en osaa auttaa sinua. Noilla käynneillä piti selvittää, miksi minulla on syksystä 2014 asti ollut jatkuvat päänkivut.

 Ei minulla pitänyt olla kasvaintakaan, joka loppupelissä oli viedä osaamattomuuden vuoksi henkeni. Vaikka näitä riittää näihin vuosiin, on minulla myös hoitopuolen ihmisiä, jotka osaavat auttaa ja ymmärtävät tilanteeni.

Jos kukaan ei milloinkaan puutu epäkohtiin, on hyvin epätodennäköistä, että asiat koskaan muuttuisivat paremmiksi.

Otsikko on: Aika minkä haluan muistaa.

Vastaus otsikkoon on: Haluaisin muistaa kaiken. Tällä hetkellä muistan paljon, mutta joka hetki myös unohtelen koko ajan pikku asioita. Tulevaisuuteni tiedän ja menneisyyteni muistan.

Se ei ole tärkeää millaisena minua pidetään, se on tärkeää millainen todellisuudessa olen.

Valtaosaa meidän legendaamme rakennetaan vasta silloin, kun emme enää ole itse, kun olemme  jo "In Memorian". Millaisena haluaisit itseäsi muistettavan. Itse toivoisin, että joskus joku hymyssä suin voisi ylpeästi sanoa: Tai enpäs sanokaan.

Arto Hannolin

Karhukuningas

vuodatus.net