maanantai, 16. heinäkuu 2018

SE ON PIENESTÄ KIINNI

Kuinka ihmisen elämässä kaikki voi olla todella pienestä kiinni. Olen joskus miettinyt asioiden merkitystä elämän jatkumossa. Olen kuullut sukutarinoitamme, ne ovat myös meidän jälkipolvien historiaa. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin.

Isoisäni isä elätti perhettään Iitin Perheniemessä. Hän teki erilaisia töitä elättääkseen perheensä. Tuomas toimitti mm. kyläsepän tehtäviä ja oli myös teurastaja. Elettiin vuotta 1918, Suomen kansallissodan vuonna. Isoisäni isä oli tuolloin 61-vuotias ja isoisäni 24-vuotias. Heille saapui valkoisten tunnusten kera vieraita, joiden hevoset kaipasivat kengitystä. He kysyivät talosta apua asiaan. Tuomas auttoi ja kengitti vieraiden hevoset. Varmasti ei olisi edes annettu muuta vaihtoehtoa.  Miehet maksoivat kengityksen ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Sana oli kiirinyt, että Tuomas oli auttanut valkoisia, kengittämällä heidän hevosensa. Myös punaiset olivat kuulleet asian ja tehneet ehdottomat johtopäätöksensä. Koskisen talo sai 17.4.1918 jälleen vieraita. tällä kertaa oli reen ohjaksissa punaiset aseineen.  Talosta otettiin mukaan aseilla uhaten Tuomas ja isoisäni Arvi. Kotiväki tiesi, kuten kyyditettävätkin, minne heitä oltiin viemässä, viimeiselle matkalleen. Voin kuvitella tuntemukset isoisovanhemmillani Tuomaksella ja Marja-vaimolla, kuten Arvillakin. Synkkä hevosmatka alkoi kohti Leirimäkeä, reilun parin kilometrin päähän.

Käännyttiin Leirimäen metsätielle ja Tuomas sanoi pojalleen, ainoa mahdollisuus on nyt, hyppää kyydistä ja juokse minkä jaloistasi pääset. Arvi pääsi huomaamatta pois kyydistä ja ryömi ojanpohjaa kohti vapautta. Jossain vaiheessa kyyditsijät huomasivat toisen ”vangin” paon. He ottivat aseet ja alkoivat ampumaan. Matka oli kuitenkin liian pitkä, eivätkä osuneet. Arvi pääsi metsään piiloon, eivätkä takaa-ajajat hänen peräänsä enää lähteneet.

Tuomakselle ei käynyt yhtä hyvin, hän joutui kaivamaan oman hautansa. Näin päättyi yhden perheenisän taival 61-vuotiaana, vain sen vuoksi, ettei hänelle annettu elämässä toisenlaista vaihtoehtoa.  Myöhemmin Tuomaksen maalliset jäänteet siirrettiin Iitin hautausmaalle, hänenkin nimensä, kuten monen muun nimi on kaiverrettu hautausmaan muistolaattaan.

En ole voinut olla miettimättä sitä, että isä ja poika olisivat molemmat saaneet saman kohtalon. Jos teloitusretki olisi päättynyt punaisten alkuperäisen suunnitelman mukaan en olisi kertomassa tätä sukutarinammeliittyvää tragediaa.

 Arvi meni naimisiin, isoäitini Martan kanssa. Heille syntyi 5 lasta, joista ensimmäinen menehtyi jo vauvana. Arvi jatkoi isänsä jalanjäljillä sepän töissä ja teurastajana, sekä tehden muita pientalollisen töitä ja hanttihommia elättääkseen perheensä.

Arvin maallinen taivallus päättyi 11.6.1960. Jos teloitusretki olisi päättynyt, kuten punaisten. Heidän perheestään on elossa vielä äitini 89v. ja enoni (kummisetäni) 87v.  Toki ei voi voi unohtaa lastenlapsia, lasten lastenlapsia, lastenlastenlastenlapsia jne. nykyään on jo lähes mahdotonta pitää lukua jälkipolvista.

Meillä oli viime viikonloppuna Perheniemessä serkkutapaaminen Perheniemessä. Arvin ja Martan kotitalo on vielä pystyssä, vaikkei olekaan tällä hetkellä asuinkäytössä. Minulla on ensimmäiset muistot Perheniemestä -50-60-luvun taitteesta. Harvakseltaan käyn tuolla. mutta joka kerta muistot herkistävät mielen.  Serkkutapaaminen oli erinomaisen hyvä, minullekin selvisi moni jo pimennossa oleva asia. Onneksi tarinat kulkevat kuitenkin sukujenkin sisällä sukupolvelta seuraavalle.

Niin kuin otsikko sanoo, ”Se on pienestä kiinni”. Itsekin tiedän sen, että aktiivisena ihmisenä, myös vaikuttajana, että olen elämässäni vaikuttanut lukemattoman suureen määrään ihmisiä eri yhteyksissä.  Joissain asioissa uskon jättäneeni oman kädenjäljen suureen ihmisryhmään, enkä ainoastaan suomessa, vaan ympäri maailmaa. Se on kuitenkin käänteistäkin, lukemattoman suuri määrä ihmisiä on jättänyt minuun kädenjälkensä ja tehnyt minusta sellaisen kuin olen nyt ja tässä. Olisiko maailma erilainen, jos isoisäni teloitus olisi toteutunut vuonna 17.4.1918. Kohtalon käsi on joskus rankka, eikä aina oikeudenmukainen.  

Itseäni on elämä opettanut, joskus kovallakin kädellä. Äitini puolelta uskon saaneeni kuitenkin jotain elämää suurempaa. Olen vuosikymmenien mittaan huomannut, että suvun tuolta puolen kumpuaa empaattisuus ja oikeudenmukaisuus. Isäni puolelta taas tulee se tulisuus ja ”sanaherkyys” En ole pettynyt näihin perintötekijöihini, ehkä pieni maltillisuus voisi joskus olla paikoillaan.  Minusta joko pidetään, tai sitten ei Se ei ole minun ongelmani. Olen onnekas, että olen tässä ja onnekas, siitä, että menneisyydessä on suvussa ollut selviytyjiä. Varmaan on tulevaisuudessakin.

Jokaisen meistä pitää muistaa se, ettei kukaan meistä ole täällä itsestäänselvyys.

 

ARTO HANNOLIN

(Tuomaksen pojan tyttären poika)

 

keskiviikko, 4. heinäkuu 2018

OSUU OMALLE KOHDALLE

Kuinka moni meistä on sanonutkaan, onneksi ei osunut omalle kohdalle. Kuinka moni meistä onkaan sanonut miksi ei satu koskaan omalle kohdalle. Kuinka moni meistä onkaan sanonut, miksi aina samat saavat, miksi minä en saa koskaan. Onko tuo kateutta, saamattomuutta vai onnenpotku, että ei sattunut minulle.  Tilanteesta riippuen kuulee noita lausahduksia. Kun puhutaan omasta elämästä ja terveydestä, ei kannata iloita toisen epäonnesta. Meille jokaiselle voi joskus tulla se odottamaton vastaan. Et itsekään halua sitä, että toinen iloitsee siitä, että se sattui sinulle ei hänelle.

 Kun vielä kilpaurheilin, jouduin tekemään menestymiseni eteen äärettömän paljon asioita. En ollut muille kateellinen, olin päättänyt tehdä asiat menestymiseni eteen itse. Urheilu on ollut monimuotoisena elämässäni mukana jo pikkupojasta asti. Opin aikaisessa vaiheessa sen, että mitään ei saa ilmaiseksi. Asioilla on aina se käänteinen puoli. En koskaan ollut MM- tai edes EM-mitaleilla,useimmiten kisojen jälkeen kyllä harmitti. Jos olisin saanut tuon tason menestystä, en olisi oppinut elämästä niin paljoa sitä asennetta, kuin noista neljänsistä sijoista sain. Tuolloin opin arvokkaan asian, opin häviämään. Opin sen, ettei häviäminen ole aina tappio, vaan useammin voitto. Jos asiat saa, ilman työtä menestyksen eteen, ei niillä ole merkitystä. Joskus tulee jokaiselle se paikka eteen, että on taisteltava. Tilanne on uusi sellaiselle, jolle kaikki on tarjoiltu eteen hopealautasella.  Väitän omasta kokemuksestani, että nuo urheiluaikojen ja elämän muutkin vastoinkäymiset ja tappiot ovat antaneet tukevan jalustan kestää nykyisen elämäni ja erilaiset ja elämää suuremmat haasteet.

Nykyään ymmärrän paremmin, miksi elämä ohjasi onneni kivikkoisen tien kautta. Tällä en tarkoita, ettenkö olisi ollut onnellinen ja ettenkö edelleen olisi onnellinen. Oman mittapuuni mukaisessa elämässäi, olen erittäin tyytyväinen. On ollut vastoinkäymisiä ja taistelua, mutta on myös ollut mahtavaa ja opettavaa aikaa. Olen niitä ihmisiä, jotka ovat elämässään jääräpäisesti pitäneet kiinni omista elämänarvoistaan.

Viimeiset vuodet ovat opettaneet minua enemmän elämässä, kuin ensimmäiset 50 vuottani. Ensin työttömyys ja useita eri sairauksia peräjälkeen. Muutamaksi vuodeksi uusi ammatti, jonka sairaus vei. Samalla loppui työelämäni . Aina kun on luullut päässeensä jostain vitsauksesta eroon, on toinen isompi sairaus ja vastoinkäyminen potkinut jalat altani. Tähän elämänvaiheeseen kuuluu aikoja, milloin hengenlähtö on ollut hiuskarvan varassa. Sädehoidot, tutkimukset lääkitykset, kontrollit, uudet sairaudet jne. jne. Kaikella on tarkoituksensa, näin uskon. Elämä kolhii, mutta samalla se kouluttaa.

Vuosi 2017 oli minulle yksi kovista vuosistani.Erilaisia oireita ja edellisen syksyn suurta, nopeaa painonromahdusta alettiin tutkia suurennuslasin kanssa. Syy painontipahdukseen löytyi. mutta ohessa löytyi muutakin. Tätä muutakin tarkoittaa taas keran sairaus, mitä en olisi itselleni halunnut. Kirjoitukseni otsikko ”Osuu omalle kohdalle” tuntuu tässä tapauksessa ja taas kerran elämässäni käänteiselle lottovoitolle. En ollut koskaan aiemmin kuullut sairaudesta ”Otsa-ohimolohkolohkorappeumasta” Kuitenkin se vaan osui minulle. Tutkimukset ja päänkuvat tehtiin Meilahden sairaalassa, Neurologian klinikalla.

Nyt tiedän jotain kyseisestä sairaudestani, on myös todella paljon, mitä en tiedä. Asia mitä en tiedä, on se, kuinka hyvä ja pitkä on tulevaisuuteni. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että selvisi, mikä minulla on. Nykyään tiedän miksi elämäni  ja minä olen muuttunut erilaiseksi.Kaikki tapahtunut pikku hiljaa ja aivan huomaamatta. Läheiset huomaavat muutokset, ei vähemmän kanssani tekemisessä olevat.

Sairaudestani

Tämä muistisairaus alkaa selvästi nuoremmalla iällä kuin muistisairaudet yleensä. Tavallisesti oireet alkavat ennen 65 ikävuotta. Luin neurologian professori ja ylilääkäri Anne Remeksen, Itä-Suomen yliopistosta kertovasta sairauden kuvasta.

Olen itse huomannut jo vuosia psyykkisiä oireita ja käyttäytymismuutoksia itsessäni. Oletin, että nämä oireet liittyivät krooniseen ja aggressiiviseen sarjoittaiseen päänsärkysairauteeni ja päästäni leikattuun kasvaimeen. Jos positiivista ajattelen asiasta on se, että plussana rappeumasairauden eteneminen on erittäin hidasta.

Tauti luetaan etenevien muistisairauksien ryhmään, mutta muistiongelmat eivät ole sairauden oireista näkyvämpiä. Yleensä potilaiden muisti on aika hyvä. Toki sairauden edetessä muistikin heikkenee, mutta aluksi se näkyy enemmänkin keskittymiskyvyttömyytenä ja vaikeutena suunnitelmallisessa toiminnassa, kuten minunkin kohdallani. Kohdallani vaikuttaa myös siltä, kuin en muistaisi tehdä asioita loppuun asti. Kuitenkin tarkkaavaisuus menee niin huonoksi, kun tulee jokin sivuärsyke, asia vaan yksinkertaisesti jää kesken. Näihin asioihin pyrin jatkuvasti kehittämään itselleni erilaisia selviytymiskeinoja. Harrastukseni auttavat minua pysymään elämässä mukana.

Osalla sairastuneista alkaa unohtumaan nimisanat, on vaikeaa löytää nimi helpollekin sanalle. Joskus itsekin joudun taistelemaan tämän asian kanssa. Kotona tulee joskus sanomista siitä, että ”kotiluonteeni” on muuttunut ainakin osittain.

Omaisia ja ystäviä auttaa tieto, että sairastuneen käytös ei ole pelkkää kiukuttelua tai tahallista ilkeilyä, vaan liittyy aivojen hermosolujen muutoksiin.

Tuo mikä kohdallani kuulostaa harmilliselta on se, että otsalohkodementiapotilaat kuolevat keskimäärin nuorempina kuin muut muistisairaat.  Tämä sairaus, kuten useimmat muut sairauteni johtuvat geenivirheistä. Joskus olen sanonut leikkisästi, että olen sukumme geenivirheiden imuri.

Sairaudelle ei ole tunnettuja ehkäisykeinoja. Minkäänlaisia riskitekijöitä ei ole tunnistettu. Ei elämäntavoissa, ei stressissä, ei unessa, ei ravitsemuksessa, eikä ympäristössä.

 

 Neurologian professori ja ylilääkäri Anne Remeksen, Itä-Suomen yliopistosta artikkelista sairaustietoja lainaten

Kiitäen Arto Hannolin

tiistai, 19. kesäkuu 2018

PIENEN POJAN HAAVEET

 

On asioita, jotka tekevät ihmisestä ihmisen, mikä määrää elämän mittaisen suunnan. Kasvu alkaa jo ennen syntymää. Syntymän jälkeen kaikki vaikuttavat kaikkeen. Itse olen seitsemänlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Viikkoa vaille 10 vuotta ikäeroa vanhimmalla ja nuorimmilla sisaruksillani. Lapsuuteni muuttui siinä hetkessä, kun seuraavaksi nuorempi veljeni syntyi. Siitä alkoi kolme vuotiaan pienen pojan oman elämän rakentaminen. Ei sitä silloin tietenkään tiennyt vanhempani, sisarukseni, enkä minä. Tuo oli kuitenkin hetki, milloin joku sai enemmän huomiota lapsikatraassa kuin minä, pieni poika haaveineni.

Kukaan ei voi tietää pienen pojan haaveista. Monesta asiasta voi puhua ääneen. Omat haaveet ovat omia haaveita. Ne eivät ole kenenkään muun, kuin pienen pojan omia suunnitelmia elämälleen. Minulla on aina ollut unelmia ja haaveita. Jos olen jotain oikein halunnut, olen ainakin yrittänyt toteuttaa haaveeni ankaralla yrittämisellä. Elämä on opettanut, ei haaveet täyty sormia napsauttamalla, asioiden eteen on oltava valmis tekemään ja uhraamaan paljon jostain muusta, saavuttaakseen tahtomansa.

En toki ole saanut lähellekään kaikkea, mitä olen halunnut. Kuitenkin, mitä enemmän olen saanut iskuja vasten kasvoja. sitä enemmän olen oppinut. Mitä enemmän olen oppinut, sitä lähemmäksi olen päässyt haaveitteni toteamista. Mitä lähemmäksi olen saavuttamaani päässyt, sitä kiihkeämmin olen sitä halunnut.

Mitä sitten kun olen saavuttanut haaveeni, hyvä esimerkki oli aikoinaan toistakymmentä työntäyteistä vuotta saavuttaakseni SM-kultaa. Äärimmäisen kovan työteon ja pitkäjätteisyyden palkintona oli kultainen metallilätkä kaulassa. Hetken olin onnellinen. Kuitenkin katsoessani saavutettua mitaliani, mietin asiaa. Ei tuo mitali tee minusta yhtään parempaa ihmisenä, eikä varmaan huonompaakaan. Vaikka sain urheilu-urani aikana kohtalaisen paljon menestystä, en enää osannut nauttia samalla lailla menestyksistäni. Menestyminen vaan kuului siihen rankkaa työhön, minkä eteen puursin. Tappio taas oli paljon vaikeampi niellä. Olin kuitenkin ansainnut itseltäni, itseäni kohtaan kunnioituksen. Itsekunnioitus opettaa kulkemaan selkä suorana ja pää pystyssä. Jotain tuon haaveen täyttyminen siis kuitenkin minulle opetti. Ei ehkä sitä mitä olin ajatellut, vaan elämästä jotain paljon suurempaa.

Nuorempana olin monasti se, jonka kiusaamisella, osa lapsuudenkavereistani haki muiden kunnioitusta. Vastassa oli monta pientä poikaa haaveineen. Oman kunnioituksen saamiseksi haettiin kunnioitus porukalla. Jälkeenpäin ymmärsin, että yksin ollessani, vastassani oli monta tulevaa ”luuseria”. Yksin ei yksikään ”luusereista ollut” mitään, ryhmässä tyhmyys tiivistyi silloin ja tiivistyy nykyäänkin. Minun oli tuolloin käytävä se koulu, minkä kautta opin hakemaan elämältäni asioita, joita en saanut eteeni hopealautasella. Moni vanhoista kavereistani kokivat aikuisena sen saman, mitä he minulle tarjosivat juniorina. He eivät ymmärtäneet sitä, mitä porukkahenki saa väärin hoidettuna aikaiseksi. Usein hankitaan laadukkaita vastustajia tulevaisuutta ajatellen.

Oman kovan koulun kävi tämäkin pieni poka monesti kantapään kautta läpi. Varmaan käyn vieläkin yli kuusikymppisenä. Pieni poika ei ole katkera millään tavalla siitä, miten aikoinaan kaverit pientä poikaa opettivat. Pienestä pojasta kasvoi ajan myötä niin fyysisesti, kuin henkisestikin kiitollinen iso mies.  Käyn monessa mielessä samaa koulua lävitse viimeiseen hengenvetoon asti.

Jokainen hyvä asia opettaa jotain uutta. Kuitenkin jokainen vastoinkäyminen on parempi opettaja. Joskus tulee mieleen, etten olisi kaikkea koulua kohdalleni ansainnut, tätä asiaahan ei minulta koskaan ole kysytty. Asiat tulevat vastaan sellaisin kuin tulevat. joskus luovitaan läpi tuurilla. Joskus ollaan kaulaan asti uppoavassa suossa. Tuolloin toivoisi, että joku ojentaisi auttavan käden vetääkseen minut ylös suon ikeestä. Olen useimmiten tottunut siihen, etten voi odottaa tuota apua. Minun on itse suoriuduttava itse kuivalle ja kovalle alustalle.

Monta kertaa elämässä, on vielä aikuisenakin pienelle pojalle on tullut itku ja tunne, ettei jaksa, ei kykene. Ei ellei joku keventäisi taakkaani.  Jos perustaan on rakennettu elämän aikana tarpeeksi hyvä pohja, silloin on helpompi jaksaa ja kestää isotkin iskut. Fyysisistä iskuista tulee fyysisiä vaurioita ja vammoja. Näiltä vaurioilta ei tämäkään pieni poika ole elämässään aina kyennyt välttymään.

Henkiset vammat ovat monin verroin pahempia. Näiltä tuskin kukaan pystyy elämänsä aikana kokonaan erossa pysymään. Pienikin henkinen vaurio voi seurata hoitamattomana, mukana koko ihmisen iän. Henkiselle puolelle löytyy usein apua. Toinen puoli asiassa on se, että asia täytyy tiedostaa. Jos asiaa ei tiedosta itse ja oikea taho ei pääse siihen kiinni, voi tämä muuttaa kantajansa lopuksi iäkseen.  Joskus yksikin väärä sana, tai traumaattisen asian näkeminen tai kokeminen saattaa laukaista sellaisen henkisen vaurion, ettei siitä koskaan pääse irti. Ei ainakaan ilman apua.

Jos näen, että joku asia painaa ihmistä, monasti esitän kysymyksen: ”Haluatko puhua”? Yllättävän monesti saan myöntävän vastauksen, johtuu varmaan siitä, että minut tunnetaan ihmisenä, kenelle on helppo puhua. Nämä keskustelut jäävät aina kahden välisiksi, jollei kertoja halua muuta. Usein pelkkä kuunteleminen voi laukaista vastaajan lukon.

Luonne ja elämä ratkaisee paljon siitä, millainen olen ja miten minuun luotetaan. Tuki-ihmisenä on minun oltava ehdottoman luotettava. On osattava ottaa vastaan mitä kerrotaan, on myös pidettävä omana tietonaan mitä kuulen. Luottamus on oltava molemminpuolista ja siinä ei tunneta sanaa jousto.

Se mikä kuuntelijalla ja vertaistuki-ihmiselle on rankaa, jos ei voi koskaan luottaa siihen, että voisi joskus itse avautua ihmiselle. Jokaisella kuuluisi olla oma enkeli, joka on luottamuksen arvoinen. Luottamus on sana, jonka täytyy olla sinetillä suljettu pyhä, lukittu kassakaappi, minne kukaan ulkopuolinen ei pääse sisälle.

 

Arto Hannolin

 

perjantai, 8. kesäkuu 2018

Huopa hartioilla


Minulta kysytään usein, miksi et enää hymyile?  Tällä kysymyksellä tarkoitetaan lähinnä Facebookin profiilikuviani. Suunnilleen kerran viikossa vaihdan profiilikuvani. Kuva on otettu sen hetken fiiliksistäni ja harvoin minä tuossa vaiheessa hymyilen.  Kysymykseen vastaan usein: 

Tulkaa ihmeessä moikkaamaan minua livenä, ei minun hymyni ole mihinkään kadonnut.

Kuvani kertovat siitä toisesta elämästäni. Tämä on se elämä, mikä on minulla mukana koko ajan, jokaisessa sydämenlyönnissä ja hengenvedossa. Se arkinen ja todellinen minä on se, mitä elän monisairaana kipuihmisenä. Se minä, minkä tutut minussa useimmiten näkevät edessään, on huumorintajuinen ja hymyilevä ihminen, se vanha Artsi. Itse pyrin olemaan se keskitietä kulkeva selviytyjä, joka ei aivan pienestä anna periksi vieläkään.

Mielestäni kaikki mitä meidän elämässämme tapahtuu, kenet kohtaamme ja miten kohtaamme, on jollain lailla kohtalo meille määrännyt. Näihin asioihin emme voi vaikuttaa, ne vain tulevat vastaan.  Mitä enemmän vastoinkäymisiä tulee elämässä vastaan, sitä paremmin on valmiudet selviytyä kovemmistakin vastoinkäymisistä. Tätä elämää pyrin elämään hetkessä ja aina. Joskus onnistun paremmin, joskus vähemmän paremmin.


Eilisilta on yksi esimerkki siitä, millaista elämää elän silloin, kun muut eivät näe, eivätkä ole kuulolla. On hetkiä, kun en kykene sitä hymyä saamaan aikaiseksi. Toivon edes joskus muiden ymmärtävän millaista elämäni on tasapainoilla. Samassa elämässä olen sosiaalinen eläin ja erakko, pois ihmisten katseiden alta. Kaipa asian voi kertoa yhdelläkin sanalla kaksoiselämä. Aina ei vaan jaksa, vaikka onkin jaksettava.


Vilkaisen ohimennen kelloa, aikarauta näyttää aikaa 22.37, tiistai iltana. Nojaan kyynärpäillä polviin ja manaan mielessäni fyysistä pahaa oloani. Paha olo tulee sananmukaisesti fyysisesti pahasta olosta. mikä taas johtuu kivuista, joiden kanssa elän joka hetki. Fyysiset kipuni johtuvat useista sairauksista, jotka ovat hiljalleen tulleet mukaan minun elämääni. En voi kieltää, etteikö elämäni olisi minulle pääasia, se on juuri sitä sananmukaisesti. Yli neljä vuotta jatkuneet kivut päässäni. ovat uskollisia ystäviä. Kaverit pettävät ja jättävät. Todelliset ystävät tarraavat kiinni, eivätkä suostu laskemaan irti hyvinä, eikä varsinkaan huonoina aikoina. Onko siis kipuni todellinen ystävä?

Tällaisina hetkinä kuin tällä hetkellä, minulla olo hipoo äärimmäisyyksiä jaksamisen kanssa. Nyt jo kellon ollessa yli puolen yön. Muistan kun ensimmäisen kerran, oloni vei minut tajuttomuuteen, silloin olin kavereitteni ympäröimänä. Samoin muistan sen, kun oloni vei minut tajuttomuuteen, ollessani isossa yleisötilaisuudessa, missä ympärillä oli tuhansia ihmisiä. Muistan myös sen, kun oloni vei minut tajuttomuuteen yön pimeydessä, muun perheen nukkuessa. Jokaisesta vastaavasta hetkestä löydän ainakin yhden yhdistävän tekijän. Yhdistävänä tekijänä on tunne äärettömästä yksinäisyydestä ja ymmärtämisestä, viimeisenä ajatuksena pimeän tunnelin vastaantulo., mikä on sivuuttamaton ennen ymmärryksen katoamista. Mikään ei voinut tapahtuvaa enää keskeyttää tapahtuvaa… silloin pimeyden kohtaaminen oli pelottavaa… ei enää se ei ole sitä. Pelottavaa oli se aluksi, kun tiesi etukäteen, ettei kukaan voi sillä hetkellä minua auttaa. Tämä tunne valtaa mielen silloin, kun tietää, ettei sillä hetkellä voi itse vaikuttaa siihen minkä tietää seuraavana tulevaksi ja itse on voimaton auttamaan itseään.

Yön pimeinä tunteina nämä tuntemukset tulivat liiankin elävästi mieleeni.  Silloin tällöin joku sanoo haluavansa tietää miltä minusta tuntuu huonoina hetkinäni. Voin sanoa, ettei minulla ole halua kertoa, enkä toivo kenenkään joutuvan samaa kokemaan. Menneen yön oloni oli taas kerran sellainen hetki.

Usein, kuten viime yönä, kaikki alkaa ennalta aavistamatta. Katselin televisiota, samalla kirjoittelin koneella omia juttujani. Sohvan reunalla istuen, huopa hartioilla. Kyynärpäillä nojaten polviini, sormet koneen näppäimistöllä, hakien ajatuksieni siirtoa näytölle. Ensimmäisenä yllättäen, tuli tunne, että kurkkuuni on jäänyt pala. Samaa koen päivittäin. Olen kertonut asiasta useaan otteeseen hoitavalle taholleni ja nyt olen jonossa tutkimukseen asian suhteen. Varmaan toista vuotta pitkälti on vierähtänyt ensimmäisestä kerrasta, kun asian olen maininnut. Sama tunne tulee useammin ja useammin. Viime yönä kuitenkin harmini ei jäänyt tuohon, vaan olo muuttui hetkessä tuon tunteen aikana päälaesta, alavatsaan. Sisälläni iski sellainen myrsky, etten osannut moista edes kuvitella tapahtuvaksi. Aivan kuin kaikki sisälläni olisi siinä hetkessä ryhtynyt kapinoimaan isäntäänsä vastaan.  Yritin helpottaa oloani liikkumalla, ei auttanut, istumalla, ei auttanut, makuullakaan. Lopulta menin sänkyyn, peiton alle makuulle, se pahensi oloani. Tuon olon lisäksi, iski sarjoittaisen päänsäryn isot sarjat kaikella voimallaan pääni sisälle. Tuo oli mieleenpainuva kokemus ja kokemuksia on viime vuosina kerääntynyt aimo useampi säkillinen muistojeni perunakellariin.

Peiton alla en tahtonut löytää asentoa, mikä olisi edes hieman helpottanut.  Vaimoa en halunnut herättää, muutekaan en halua kertoa oloistani läheisille, ei heidän tarvitse taakkaani kantaa. Muutenkin on varmasti tuskaista seurata ihmistä, josta tietää, että haluaa pitää oman olonsa poissa muiden arjesta. Mielestäni kipujen ja sairauksieni jakaminen läheisille ei ole reilua.

Jossain vaiheessa yhden jälkeen nukahdin. Viiden jälkeen aamusta heräsin parempaan, mutten hyvään oloon. Tunnin verran pyöriskelin sängyssä ja nukahdin herätäkseni muutaman kerran, ennen aamua. Ei aamulla, eikä vielä iltapäivälläkään kroppani ja oloni ole palautunut eilisestä sisällissodastani. 

Halusin raottaa verhoa oman elämäni kulusta. Jos en aina hymyile, olen otsa kurtussa ja olen omissa maailmoissani. Ei se välttämättä johdu siitä, että etten välittäisi. Syy usein löytyy syvemmältä. Kaverit pettävät ja jättävät. Todelliset ystävät tarraavat kiinni, eivätkä suostu laskemaan irti hyvinä, eikä varsinkaan huonoina aikoina.

. Aina en halua ja jaksa selittää asioitani. Monesti minulta kysytään, kuinka jaksat? Ensimmäinen vastaus tuppaa olemaan, ihan hyvin. Harva haluaa kuulla rehellistä vastaustani.  En ole ainoa ihminen, joka tekee näin. On hyvä joskus avartaa katsantokantojaan ja miettiä, ettei meistä kaikki vaan kykene hetkessä olemaan parempia kuin ovat. Syyt voivat olla sellaisia, ettei vastaanottaja halunnutkaan kuulla sitä, mitä toinen joskus kertoo. Ollaan suvaitsevaisia ja ymmärretään se, että kuka tahansa meistä voi joutua tahtomattaa sille karikkoiselle tielle elämässään.

Näillä ajatuksilla tällä kerralla:

Arto Hannolin / Karhukuningas

torstai, 26. huhtikuu 2018

PÄÄTTÄJÄN VASTUU ON ELÄMÄÄ SUUREMPI

Suunnitelma on täydellisen selkeä ja sillä mennään. Vai onko näin, Voihan elämän pyörteissä tapahtua jotain. Ei muuta kuin tarvittaessa sitten hieman viilataan täydellistä suunnitelmaa paremmaksi. Hyvin suunniteltu, on puoliksi tehty. Jos suunnitelma olisi liian täydellinen, se olisi jo valmiiksi pilalla. Mitä tapahtuu sitten, kun vastaan tulee se kuuluisa, sanonta, ”yllätys nurkan takana”. Ei löydykään oikeaa varasuunnitelmaa. Varasuunnitelmiakin voi olla, muttei nekään ottaneet huomioon mahdollisuutta, että kaikki mennyt pysähtyy. Kaikki menee hetkessä pirstaleiksi, rikkoutunutta ei voi liimalla korjata. Jotain muuta on löydettävä. Saattaa olla, että uusi alku on tarjolla, jos vaan siitä on voimia tarttua kiinni.

Uusia alkuja ei elämässä anneta rajattomasti. Kun mahdollisuuden saa, on tilaisuus oivallettava usein siinä hetkessä ja tarrattava kiinni tilaisuudesta. Joskus voi tulla kolmaskin mahdollisuus, mutta ei riskiä kannata ottaa. Yksi lottovoitto on ollut tarjolla, huonolla onnella ei välttämättä tule edes lisänumeroa.

Elämän kolhiessa usein, on helpompaa asennoitua suuriinkin rysäyksiin kuin pieniin vastoinkäymisiin, vai onko? Ainakin elämä on silloin tarjonnut valmiiksi palikoita ja rakennustarpeita enemmän kolhuja kokeneelle. Ne, joiden elämä on ollut turvallisen tasaista, ilman isompia vastoinkäymisiä, koulu koitua ylivoimaisen kovaksi. Ei siis kannata kadehtia lähimmäisiä, joiden luulee elävän höyhenpatjalla, kun itse nukkuu mukulakivien päällä. Mukulakivipatja karaisee ja höyhenpatja tekee haavoittuvammaksi.

Mukulakivillä olisi hyvä myös päättäjienkin joskus nukkua. Päätökset suhteutetaan omaan elämään, ei osata asettua niiden asemaan, joilla on vähän, tai ei mitään. Joskus kuulostaa siltä, kun esitetään selvä kysymys, vastausvaihtoehdot kyllä tai ei, ei tuohonkaan osata vastata. Pidetään minuuttien mittainen puheenvuoro aivan muista asioista. Ollaan ylpeitä, että osattiin lyödä luu kurkkuun. Ei vähempiosaiset kuitenkaan mitään tarvitse, eivätkä he ymmärrä mistään mitään, muutenkin he aina narisevat. Ihmettelen suuresti nykyajan vallassaolijoita, pitävätkö meitä myös tyhminä, kun itse eivät osaa vastata kysyttyyn asiaan. Tuon vuoksi ei ole luottoa siihen, että osaisi vastata rehellisesti vaikeampiinkin kysymyksiin. Helpotkin vastaukset ovat heille ylivoimaisen vaikeita.

Nykyisten päättäjien suunnitelmat on kaikkea muuta kuin selkeitä, ei edes tiedetä mitä suunnitellaan ja onko se edes lain mukainen, saati toimiva. Asiat tuodaan päätettäviksi, ennen kuin tällaiset perusasiat on selvitetty, Varasuunnitelmia jos onkin, ei nekään toimi, lyödään ainoastaan ylävitoset ja röyhistellään. Ei päätöksentekijöiden jääräpäisesti tekemiä päätöksiä liimalla korjailla. Monen vähäosaisen on vuodatettava verisiä kyyneleitä, koska pohjaa alta murennetaan lisää ja lisää. Voitaisiinko etsiä se uusi alku, voitaisiinko myöntää virheet ja tarrata uudelleen kiinni. Voitaisiinko edes joskus myöntää laulun sanoin ”Mikä on, kun ei taidot riitä ja homma ei onnistu”.

Samat päättäjät eivät kuitenkaan ylettömän montaa uutta tilaisuutta saa. Kun haetaan isoa lottovoittoa, voi käteen jäädä lisänumero ja maininta historiakirjoissa ”Historian suurimmat epäonnistujat, jotka murensivat demokratian perustuksia myöten”. Ei enää hymyssä suin mietitä ja kerrota asioista, miten meistä heikoimpia poljetaan. Kuinka moni kykenee katsomaan suoraan silmiin polkemiaan vähäosaisia, vanhuksia, sairaita, työttömiä, varattomia, kodittomia ja sanomaan heille ” teimme tämän kaiken teidän parhaaksenne”. Näin vaan asia ei ole.

Olen oppinut sen, etten lupaa sellaista, mitä en osaa. Voin luvata yrittää hoitaa asian, mutta osaan kyllä myös sanoa, ettei minulta onnistu. En lupaa sitä, mitä en taatusti kykene täyttämään. Jos sanon, etten jatka päätöksentekijänä jossain yhdistyksessä tai järjestössä, osaan pitää lupaukseni. En yritä pelotella, joskus myös herättää monissa toiveita ”uhkauksella: jos en saa tätä karamellia, eroan tehtävästäni ja muut lähtevät mukanani”.  Sana on sana, jos sitä ei ole ”munaa” pitää, silloin kannattaa pitää suu supussa. Jos suuta ei pidä supussa, silloin kannatta olla sanomatta. Kukaan ei ole korvattavissa, en minä, eikä kukaan muukaan, joka on luottamustehtävässä, tai työmaailmassa. Voin siis kuvitella, jos tuollainen henkilö päättää muiden asioista Millainen lapsuus on ollut kun on saanut kaiken kiukuttelemalla. Itse olen seitsenlapsisesta suurperheestä, mikään ekstra ei ollut itsestään selvyys. Itseni oli ansaittava työnteolla, jos jotain halusin.

En odota tulevia aikoja innolla, vaan kauhunsekaisilla tunteilla. Teen vapaaehtoistyötä vertaistukitoiminnassa ja urheilumaailmassa. Olen itse tehnyt paljon ja kokenut vielä enemmän. Halutaanko jälkipolville jättää perinnöksi maa, jossa luokkarajat ratkaisevat sen, millaisena elämä meille jaetaan. Tuntuu siltä, että matkaamme toistasataa vuotta näissä asioissa taaksepäin. Muutoksia tuleekin tehdä ja suunnitelmia, joilla on oikeanlainen ja tasa-arvoinen tavoite ja realistinen toteuttamismahdollisuus. 

Näillä erilaisilla ajatuksilla tällä kertaa,

Arto Hannolin