Avaan tässä blogisarjassani taustoja siitä mistä aloitin ja siihen missä nyt olen päälakea myöten  urheiluelämässä, niin ilojen kuin vastoinkäymistenkin siivittämässä elämässäni. Tätä voi siis kutsua puuhamiehen poluksi. Haluan kertoa mikä on minun tieni ollut siitä mistä lähdin, siihen mikä nyt olen. Jokaisella on oma polkunsa ja tiensä elämässä, minulle vaan tietyt asiat ovat tulleet elämää suuremmiksi. Haluan olla ihminen, joka muistetaan siitä mikä on ollut ja siitä mitä on tehnyt muiden eteen, varmaan myös siitä että on monessa asiassa täydellinen jäärä, eikä anna periksi vastoinkäymisten vastaan tullessa.

Ensimmäisessä blogikirjoituksessani lähinnä alkusoitot.

Joskus tuntuu raskaalta kun yöunet jäävät katkonaisiksi ja lyhyiksi. Sisäinen kello herättää kuitenkin viimeistään seitsemän jälkeen. Luulisi ette sairaslomalla olisi kamalasti päivärutiineja, kuitenkin olen kaikenlaista tekemistä jo vuosikymmenten ajan haalinut elämääni. Tekemiseni muoto muuttui totaalisesti vuoden 2006 jälkeen. Elämä muuttui sen vuoden aikana aivan erilaiseksi kuin aikaisemmat vuosikymmenet olivat olleet.  Olen urheillut koko elämäni ja se on minulle vieläkin elämäni tärkein asia, kun ajattelen kokonaisvaltaisesti asioita. Ensimmäisen urheilutulokseni muistan 6-vuotiaasta, hypättiin pituutta naapurin Jukan kanssa ja hänen äitinsä toimi "mittamiehenä". Hyppäsin silloin 2,22 m, se oli jotain se. 

Minun aikanani lasten pihaleikit liittyivät useimmiten liikuntaan, sitä silloin sen enempää ajattelematta. Milloin oltiin Timo Mäkinen, milloin Pauli Nevala tai joku muu sen aikainen suuruus. 1968 tutustuin kesäsiirtolassa ensimmäisen kerran lajiin nimeltä painonnosto, tuolloin olin 11-vuotias. Siirtolan johtajana oli herra, jonka nimeä en muista, kuitenkin hänellä oli painonostotausta ja puuvajasta löytyi tanko ja levyjä. Iltaisin kaikki halukkaat kerääntyivät pihalle rinkiin ja vuorotellen nosteltiin ja katsottiin että tekniikka ja turvallisuus oli hallussa. Siihen aikaan vielä yhteistuloksessa tehtiin myös osalajina punnerrus. Kerrankin olin jossain porukan ykkönen, ennätykseni silloin oli 35 kg, eikä porukasta uhkaajia löytynyt. Silloin syntyi kipinä rautojen kanssa pelehtimiseen jäi sydämeeni.

Välillä pelattiin fudista, välillä juostiin kilpaa, välillä mentiin urheilukentälle mittelemään eri lajeissa. Talvella taas oli hiihto ja lätkä ehdottomat lajit. 21.5.1973 aloin pitää päiväkirjaa urheiluistani, sääli etten löydä sitä enää mistään. Jostain tuo kyllä tulee vielä vastaan. Viimeiset merkinnät minulla on tehty jo paljon uudempaan painokseen, vuonna 2006, milloin lopetin pitkän kilpaurani voimanotossa ja penkkipunnerruksessa. 33 vuotta, sisältää paljon tekemistä yhdelle ihmiselle.


Armeijaan menin 17-vuotiaana vuonna 1974. Isosaaressa oli jumppasalin yhteydessä punttisali. Ensimmäisen kerran kun menin katsomaan millainen se oikea punttisali on. Katsoin kun kaverit  penkkipunnersivat. Tuo oli kiinnostanut minua aina kesäisin kun Kumpulan maauimalassa oli penkki ja raudat. Koskaan en uskaltanut mennä kokeilemaan, koska  siellä oli paljon muita nostajia. Isosaaressa sitten ensimmäisellä kerralla kysyin kavereilta, saanko kokeilla. He kysyivät paljonko pannaan rautaa, kysyin paljonko tangossa on rautaa. Vastaus oli 80 kg ja sanoin että se on hyvä rauta. 80 kg oli siis elämäni ensimmäinen penkkipunnerrunosto. Parisen viikkoa harjoiteltuani, meni satanen rikki. Olin jäänyt koukkuun tähän lajiin täydellisesti.

-70-luvun tein paljon muutakin urheilun saralla. Minulla oli tuolloin tärkeää pitää yleiskunnosta hyvää huolta. Lenkkeily oli asia josta tuli pakkomielle. Juoksin vuosittain yli 300 lenkkiä, lisäksi kävin nyrkkeilemässä, yleisurheilin, pelattiin fudista, lentopalloa, lätkää jne... -75 menin kauppaopistoon, missä oli oma punttisalinsa. Siellä aloitin myös kaiken ohessa rakentamaan omin opein itsestäni jonkinlaista nostajaa. Jo siihen aikaan tein päätöksen, mitä koskaan en ole katunut, päätin etten ikinä, en edes kokeile mitään tulosta parantavia aineita, siis tällä tarkoitan siis dopingia. Halusin nähdä omat rajani, jotka kruunasivat urani, ei kisoissa, vaan salinostona kylläkin 47-vuotiaana penkkipunnerrus ennätykseni 230 kg, tulos oli tehty T-paidalla eli ilman tukea antavia varusteita. Melkeinpä tasan 30 vuotta siitä kun olin aloittanut Isosaaren salilla 80 kilolla. Pian tämän jälkeen, sattui ikävä loukkaantuminen, joka pilasi saman vuoden 2004 SM-kisat. Jatkoin kyllä tuosta vielä sen pari vuotta kilpauraani.

Palaan myöhäisemmissä blogeissani siihen aikaan, kun aloitin treenaamaan "oikeiden" nostajien kanssa ja oikeassa urheiluseurassa.