Onko pakko olla niin sairaan aktiivinen. Ihan tällainen pieni asia juolahti mieleeni. Kuulen tuon tuostakin, hellitä tekemistäsi, anna muiden tehdä, kukaan ei ole korvaamaton, anna olla, kyllä ne tulevat hoidettua. Olet sairas, ei sinun tarvitse.

 En teekään juttuja muiden vuoksi läheskään niin paljoa kuin luullaan. Teen asiat itselleni.  Jos en tekisi, menisi kaikesta pohja. Itseni eteen asioiden tekeminen on ylläpitävää terapiaa. Olen aktiivinen, olen urheilupuolella tekijänä ja varsinkin toimijana, vertaistyön eteen teen asioita, heitän dartsia, kirjoitan erilaisia artikkeleita ja blogeja, olen mukana HUS:in asiakasraadissa kuten monessa muussakin. Nämä tekemiset ovat minulle elämääkin tärkeämpiä, en voi antaa sairauksieni ottaa minusta kerralla totaalista valtaa. Ainakin pystyn hidastamaan tulevia tapahtumia.

Kysyjistä useimmat tietävät yhden, ehkä kaksi ”harrastustani” missä olen mukana, harva tietää useammasta, sen enemmästä, mitä kaikkea teen ja missä olen mukana.  Harvalle edes kerron muuta kuin ne tavallisen harmaan hetket arjen kuulumisista. Ei monenkaan tarvitse tietää paljonko teen, minkä vuoksi teen.

Nyt jo huomaan itsekin sen mihin sairauteni ovat minua viemässä. Ajatuksien kanssa saan usein pinnistellä tosissani, tekemiseni vääjäämättä hidastuu, unohtelen asioita enemmän kuin koskaan aiemmin. Tässä vaiheessa mietin kuinka helpolla pääsin, vaikka en silloin tiennytkään, kun suurin hallitseva sairauteni oli krooninen kipusairaus.

Muutamassa vuodessa on harteilleni lisätty useampi vakava sairaus, mihin ei ole lääkitystä ja jos onkin, ne sairaudet syövät minua enemmän sisältä. Kuitenkin sairaus, mikä vie kaiken lopulliseen päätökseen, on sellainen, mihin ei ole lääkitystä, eikä hoitoa. Tämä sairaus vie loppujen lopuksi siihen viimeiseen, mikä kaikille meistä vastaan tulee jossain vaiheessa maallista taivallustamme. Kaikki tämä voi viedä parikymmentä vuotta, mutta se toinen vaihtoehtoinen eteneminen onkin sitten paljon nopempikin.

Pelkään itsekin, milloin osa kehostani ja mielestäni alkavat elämään omaa, eri elämäänsä.  Pienikin vastoinkäyminen tuntuu välillä elämää suuremmalta menetykseltä.  Halusin aikanaan ja haluaisin yhä elämältäni erilaista, arvokkaampaa ikääntymistä. Eipä sitä minulle ei ole tarkoitettu. Se ei lohduta yhtään, että en todellakaan ole ainoa, enkä viimeinen ihminen, jolla on omat taistelunsa, jotka muuttavat elämän mittaiset suunnitelmat totaalisesti.

Kuinka moni minulta kysyy perimmäistä syytä, miksi teen asioita. Onhan maailma ja elämä usein monelle meistä raskas, siis kellepä ei silloin tällöin olisi rankkaa.

Olen joutunut luopumaan monista asioista viimeisten vuosien mittaan. Toisaalta olen myös tehnyt asioita koko elämäni ajan. Sellaisia asioita, joita olen itse tahtonut tehdä. Menetettyjen asioiden tilalle on mukaan tullut uusia aktiviteetteja.  On tiettyjä syitä siihen, miksi en luovuta, enkä edes kykene itseni vuoksi laskea irti.  Syy miksen monellekaan kerro, on se, etten halua tarkoituksetonta myötätuntoa. en halua itseni syyllistämistä ja vetoomuksia siihen, että hölläisin. En halua kuulla sanoja, kyllä terveet tekevät. Jos minulle tulee se hetki, etten osaa, jaksa tai muuten kykene, pyydän kyllä auttavaa kättä. Yritän valita auttajan, joka ei kysele turhia.

Minun on henkinen pakko ja olen itselleni sen velkaa, etten luovuta peliä ennen loppua. Opin jo nuorena asian, ettei kannata nostaa käsiä pystyyn ja luovuttaa, ennen kuin kaikki mahdollinen on tehty. Koko elämäni olen tavalla tai toisella pyrkinyt tekemään asiat niin hyvin, kuin pystyn, parhaani tehden.

Urheilu kaikilla mahdollisilla tasoilla mihin ylsin, opetti minulle monia asioita. Se opetti myös sen, kun päätät tehdä ja saavuttaa jotakin, ilmaiseksi et mitään saa. Kaiken eteen on tehtävä ääretön määrä työtä. jAinakin olen tosissani pyrkinyt pääsemään tsiihen avoitteeseen mitä olen itselleni luvannut.


Arto Hannolin