Löydän jälleen itseni näin yösydännä, yksin ajatuksissani koneelta tässä hetkessä. Toisen ihmisen kosketus on äärimmäisen tärkeä asia. Mietin miksi asia on näin. Ihminen on sosiaalinen eläin. Jokainen meistä kaipaa joskus, tahtoo tai ei, toisen ihmisen kosketuksen tunnetta. Monen mielestä minä olen juuri sellainen halinalle, jota on vaan niin mukava halata. Moni tarvitsee silloin tällöin kunnon voimaannuttavan rutistuksen ja mitäpä noita säästelemään. Tuntuu hyvältä, kun halaus tulee tai saa antaa sydämestä.

Päivällä oli parempi hetki, nyt alkuyöstä mennään kovissa kipusarjoissa. Tuo merkitsee sitä, etten anna kenenkään koskea minua. Kipu vaan rusentaa välillä nurkkaan, silloin vaan haluan olla irti muista. Kun kivuissani joku koskee minua ilman lupaani, on tunne sama, kuin joku työntäisi suolaa avohaavaan. Kaikki eivät jaksa ymmärtää, kun iso mies ärähtää kevyestäkin kosketuksesta.

Ei minulla mennyt lauantaipäivä antanut viitteitä näistä kipusarjoista. Joskus on vaan tunne, että elämä pitää huolen siitä, etten saa liian kauaa nauttia hyvistä hetkistä. Totuus elämästä muistuttaa vaan karusti missä paikkani on.

Tänään lauantaina päivällä, minulla oli aivan upea tapaaminen ystäväni kanssa. Hänet olen oppinut tuntemaan omien ja hänen sairauksiensa myötävaikutuksella. Ystäväni elämää kuljettaa eteenpäin, sananmukaisesti pyörätuoli. Hänellä kaikki lähtee selkäytimestä ja minulla päänsairauteni vuoksi, elämä on pääasia. Olemme samanikäisiä ja molemmilla erilainen elämänpolku.

Noin kaksi vuotta takaperin tapasimme ensimmäisen kerran livenä. Olemme kavereita facebookissa ja asumme eri puolella Suomea.Tuolloin, 2 vuotta sitten, hän tuli Helsinkiin kuntoutukseen ja kysyi minulta voinko käydä tapaamassa häntä Validiassa. Tuohon aikaan kävin Meilahdessa sädehoidoissa. Validia on Meilahden sairaalan vieressä, eli piristävää vaihtelua omaankin elämääni. Tietenkin lupauduin käymään siellä. Emme koskaan aiemmin olleet tavanneet, enkä tiennyt minkä näköinen ihminen eteen tupsahtaa. Hissistä tuli ulos pyörätuolilla pirteän näköinen ikäiseni nainen. Hän naulitsi katseeni minuun ja kirkas hymy suupielissä hän sanoi minulle: Arto ja ilmielävänä, oletko siinä oikeasti. Sain häneltä kunnon halauksen. Muistan hyvin tuon tapaamisen, istuttiin Validian kahvilassa ja juteltiin kuin oltaisi tunnettu aina.

Tänään päivällä näimme siis toisen kerran, kahden vuoden jälkeen ja jälleen meillä oli lämminhenkinen tapaaminen. Keskustelimme nelisen tuntia elämästä, sairauksistamme, iloista ja murheista. Kun on ystävän seurassa, ei juurikaan haittaa, että olemme molemmat kipukroonikkoja, päinvastoin. Validian kahvilan väki varmasti kiinnitti huomion kahteen "kipusairaaseen", jotka nauraa päräyttivät useaan otteeseen. Kotiin lähtiessäni sain jälleen voimarutistuksen, niin sai ystävänikin minulta. Molemmille jäi hyvä mieli. Pieni mutta elämää suurempi muisto ystävyydestä ja vertaisystävyydestä.

Mietin kuinka tärkeää onkaan se, että on ne tärkeät ihmiset lähellä, joille voi puhua elämän yleisistä asioista. Näitä ihmisiä ovat perhe, läheiset ja kaverit.

Mietin myös kuinka tärkeää on myös se, että elämään kuuluu ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella sairauksista, jaksamisesta ja monen mielestä elämän "nurjan puolen asioista". En ainakaan minä halua liikaa rasittaa vaimoani ja läheisiäni kertomalla joka päivä kuinka rankkaa sairauksien  ja arjen kanssa taistelemisen  kanssa onkaan. Pian huomaisin olevani yksin. Parhaiten ihminen, joka on läpikäynyt asioita, ymmärtää ja jaksaa kuunnella. Asioista hiljaa oleminenkaan ei ole hyvästä, jollekin, tai jotain kanavaa pitkin täytyy purkautua.

Tällaisia asioita mietin yön hiljaisuudessa. Tiedän etten ole yksin näiden ajatusteni kanssa. Aamulla on taas uuden päivän alku, nautitaan parhaamme mukaan siitä mitä meillä on, eikä murehdita sitä, mitä meillä ei ole.

Arto Hannolin