Arvet on kuin muistojen kansio, jokaisella arvella on oma tarinansa. Näkyvät arvet muistuttavat monesta asiasta. Moni arpi kohdallani kertoo minun uskaltaneen ylittää rajoja. Joku arpi  kertoo, etten ole muistanut varoa asioita. Osa arvistani kertoo minunkin olevan ihminen, joka voi epäonnistua. Osa arvistani kertoo minun onnistuneen, mutta samalla jättäneen muiston kehooni.

Sisäiset arvet ovat usein paljon rankempia juttuja. Ei tarvita kuin pieni viilto elämän kolhuissa, viilto paranee, mutta arven aiheuttama sisäinen tuska voi kalvaa mieltä ja kehoa koko loppuelämän. Pieni ilkeä sana juuri minuunkin kohdistettuna voi joskus vaikutukseltaan olla joskus kuin kohdalle osuva lumivyöry. Muistan sanonnan : Ei siinä järkeä tarvita, että osaa toista loukata. Tuo sanonta on vaan niin totta.

Henkinen arpi on julma muisto, mistä ei fyysistä jälkeä jää. Lähes poikkeuksetta henkinen arpi on tuskaisempi, kuin arvaakaan. Henkinen arpi voi jättää saajalleen ikuisen merkin pelkona, vihana, inhona, raivona, arkuutena läheisyyden kaipuuna, läheisyydenpelkona, taikka minä muuna tahansa ikävänä muistona, mikä ei koskaan unohdu. Henkisestä arvesta voi jäädä jälki katkeruutena, kuin polttomerkin jättämä kuva. Usein henkisestä arvesta selviää ainoastaan arven avaamisen kautta, jos silloinkaan. Jos henkisen arven jättää hoitamatta tavalla tai toisella, sen arven paraneminen harvoin on mahdollista. Arven aiheuttama tuska palaa sisällä kuin hehkuva hiillos.

Kun kysymys kuuluu: Haluatko puhua?

Vastaus kysyjälle on: Haluatko ja oletko valmis kuulemaan ja kantamaan kuulemisen vastuun?

Olen  usein tehnyt tuon kysymyksen, silloin kun huomaan ystävän tai kaverin kantavan asioita sisällään. Harva pyytää kuuntelijaa, koska monelle luottamuksen kynnys on asetettu korkealle. Ehkä  joskus joku on pettänyt vaitiolon luottamuksen. Kysyjän tulee aina olla luottamuksen arvoinen. Tuo kysymys voi olla ihmiselle, jolle kysymys esitetään, elämääkin suurempi asia. Ei aina ole helppoa avautua mieltä painavista asioistaan. Asiat usein ovat liian henkilökohtaisia. Olen hyvä kuuntelija, mutta huono ja arka kertomaan omista tuskistani.

Itse en ole elämässäni ollut niin onnekas, etteikö minua olisi kolhittu. Varmaan oman itseni puolustaminen opetti jo lapsena minulle monia asioita. Olin juuri sellainen lapsi, joka oli vilkas ja arka. En lähtenyt tilanteesta pois, vaikka olisin halunnut. Jossain vaiheessa pyöristyin ja minusta tuli pullukka. Tuolloin tietyissä kaveripiireissä joku sai aiheen alkaa kiusaamaan ivasanoilla. Sanat plösö, läski, fittan gris jne. tulivat liiankin tutuiksi. Kiusaaminen on yleensä oli silkkaa suunpieksentää ja muun ryhmän hyväksynnän hakemista ja ajattelemattomuutta. Minulle nuo sanat sattuivat syvälle lapsen sieluun. Se mikä oli heikkouteni, oli myös vahvuuteni, eli se,  kun en lähtenyt tilanteesta pois. Olen tehnyt elämässäni paljon asioita, mitkä ovat vahvistaneet minua henkisesti ja fyysisesti. Elämässäni vaan kävi niin, että jossain elämänvaiheessa kiusaajistani tuli niitä reppanoita, jotka haikailivat kunnioitustani. Tähän ryhmään on heidän vaikea päästä, koska mielessäni pyörii ajatus heikon itsetunnon omaavista "koulukiusaajasta".  Kiusaajalle heikommaksi katsottu on vain se heikompi kohde, jota kohtaan saa olla julma ilman armoa. Kyllä minä näidenkin lapsuudenkavereiden kanssa olen väleissä, mutten osaa unohtaa kohteluani ja mietin, ovatko he kasvattaneet  jälkipolvistaan samanlaisia reppanoita.  

Silloin tällöin voin mainita noille kiusaajilleni asiasta. Usein näen kiusaantuneita ilmeitä ja kuulen vähättelyä.  Anteeksi voin antaa, mutten koskaan kokonaan unohtaa. Toista ei saa, eikä kannata satuttaa tai loukata, maksu tulee tavalla tai toisella suoritettua.  Toisin sanoen tavalla tai toisella jokainen saa jossain vaiheessa elämäänsä palkkion hyvistä teoistaan. Toinen puoli asioissa on, että joutuu myös maksamaan , tavalla tai toisella tekemänsä vääryydet. Noiden asioiden vähättely asiasta minulle, on kuin polttoaineen heittämistä liekkeihin.

Ei elämä minua ole silkkihanskoin missään tapauksessa ole kohdellut. Tuosta asiasta olen elämälle erityisen kiitollinen. Tiedän tuskan, kun sairastuu vakavasti. Itse sairastuminen ei välttämättä aina fyysisesti satu ja henkinen puoli joutuu kovemmalle. Tunnen hetkellisen fyysisen kivun aiheuttaman pelon, enää en kipua pelkää. Olen kipukroonikko ja se on iso osa elämääni Vaikka sairaus kiusaakin, ei se minua estä elämästä . Luovuttaminenkaan ei ole oikea ratkaisu, asenne ratkaisee ja näin  vaan on minun kohdalleni  määrätty. Sairaudet kasvattavat henkistä vahvuutta, siis miksi näitä suremaan. Oppia sain nykyistä elämääni varten vuosikymmeniä kestäneestä, fyysisestä urheilu-urastani. Kun tekee paljon asioita, kolhuilta ei voi välttyä. Nimenomaan näistä kolhuista on minulla muistona ulkoisia arpia, jokaisesta arvesta olen ylpeä. Jokaisella arvella on mainitsemani tarinansa.

Toki näkyvät arvet voivat olla todella rankkoja merkkejä, jotka ajoittain syövät kantajaansa.

Aina ei toimi laulun sanat:

"Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa, anna muistojen katkerain  kuolla, koita kaikki pois hiljalleen unhoittaa".

Usein onnistun siinä, että arpiset haavat jäävät unholaan. Henkiset arpeni ovat toki asia erikseen, ihmisenkin muisti on ihmisiän mittainen

Arto Hannolin