Kipusairas, monisairas, elämänpituinen suhde liikkumiseen. Kuinka paljon asioita mahtuukaan kokonaisuuteen, jota voidaan kutsua myös sanoilla jaksaminen ja selviytyminen.  Kirjoittaessani tätä kirjoitusta kuulokkeet korvissa, kuuntelen kappaletta  "Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu niin". Tietynlainen musiikki, varsinkin sanoitukset iskevät minuun niin satasella. Käännän musiikin ja sanat  usein omaan elämäntilanteeseeni.  Voin fiilistellä entistä kilpaurheilijan ja himoliikkujan elämääni jälkikäteen. On ollut pakko luopua asioista, koska terveys ja jaksaminen asettavat omat rajoituksensa.

Elämässä tapahtuu paljon, koskaan ei voi etukäteen olla varma seuraavasta  askeleestakaan.  Sanat saaminen ja luopuminen kuuluvat ihmiselämään, asiat vaan tulevat ja menevät. Joskus tuntuu siltä, että menettää liikaa, harvemmin tuntuu siltä, että saa aivan liikaa. Nämä kaksi asiaa kannattaa pitää kuitenkin molemmat mielessä. Sana vastoinkäyminen on sana joka on minun mielestäni aliarvostettu.  Jokaisella tulee joka tapauksessa joskus vastoinkäymisiä vastaan. Joskus sanat vastoinkäyminen ja luopuminen ovat toistensa synonyymejä, usein etenevät käsi kädessä ja merkitsevät yhtä ja samaa asiaa.

Pienestä pitäen olen myös saanut jotain, menettäessäni jotain. Olen saanut sellaisia asioita, mitä olen vasta myöhemmässä elämässäni oppinut arvostamaan. Nämä asiat ovat arvokupissani saman painoarvon omaavia osasia.  Jokainen menetys on minua omalla tavallaan vahvistanut. Jos minulla ei olisi jo lapsena ja nuorena ollut vastoinkäymisiä ja omaa selviytymistarinaa, tuskin minusta koskaan olisi tullut urheilijaa ja ihmisenä sitä minua, mikä nyt olen.

Olin edelleen aktiiviliikkuja, kun viisikymppisenä pidin päätökseni ja lopetin urheilijana pitkän kilpaurani.  En kuitenkaan lopettanut urheilun kanssa tekemistäni. Jatkoin entiseen malliin ollen entisen lailla lajin ja tekemisen ytimessä, rakkaudesta lajiin, urheiluun ja liikkumiseen. Hiljalleen  alkoi kuitenkin elämääni hiipiä lisää pieniä demoneja, uusien sairauksien myötä. Enhän minä halunnut  periksi tuolloinkaan antaa. Kun minulle iski loppuun palaminen,  silloin ensimmäisen kerran olin tilanteen edessä, henkisesti huomasin, ettei tästä tule mitään vaikka kuinka yritän. 

Loppuun palaminen oli vasta alkua monelle asialle. Urheilu-urani aikana oli minun tultava kipujen kanssa sinuiksi. Oli kuin minua olisi koko ajan valmisteltu tulevaan. Olin päättänyt, että teen asioita,  hamaan loppuun asti.  Jossain vaiheessa opin tietämään mitä on krooninen kipu.  En tuolloinkaan halunnut unohtaa  sitä, että kroppani on temppelini mitä en halua päästää rapistumaan. Temppelini on paikka, mikä on elämäni, samalla se on myös rakennusi, josta on huolehdittava, paikka josta olen aina pitänyt huolta tavalla tai toisella. Kaveria ei jätetä, jos kaverin jättää,  jää helposti aivan yksin tähän raadolliseen maailmaan omine tuskineen.Fyysisenen ja henkinen elämä tukevat toinen toisiaan, sitä ei sovi unohtaa. Tasapainoluahan siis koko elämä on, tämän tien minä olen yrittänyt takoa sisimpääni. Joustovaraa myös on jätettävä, joustovara tahtoo vaan olla sana ja teko, minkä itse unohdan liiankin usein. En osaa olla armollinen itselleni, eikä mieli muista sitä, etten ole enää nuori ja terve.  

Olen ennenkin joutunut ennenkin sen asian eteen, mitä voin tehdä, kun en kykene tekemään mitään. Tottahan toki järjen käyttö on välttämätön taito, myös silloin kun rajoitteet astuvat elämään. Muistan aikoinaan kun minulta urheilusuorituksessa repesi oikeasta kädestä jänne ja se jouduttiin leikkaamaan ja jänne ankkuroimaan kiinni. 4 kuukautta käsi oli käyttökiellossa kaikesta. En voinut käydä salilla, enkä harrastaa oikeakätisenä edes toista lajiani dartsia. Päätin opetella heittämään vasemmalla kädellä. Osaan tuon taidon vieläkin.

Päänsärkysairauteni estää minua tekemästä tietyn tason ylittäviä fyysisiä ponnistuksia, huomaan kyllä mikäli menen tietyn rajan yli. Ylitys nostaa määräämättömäksi ajaksi kipuni todella korkealle tasolle. Kuten epikriisiissäni sanotaan, invalidisoiva kipu.  Aina en malta olla kokeilematta matalan kynnyksen rajoja. Toki minulla on muitakin rajoittavia kipusairauksia, en vaan malta aina olla kiusaamatta itseäni. Mielelläni maksan siitä tekemiseni vaatiman hinnan siitä, että saan välillä edes hieman maistaa muistojen vuoksi vanhaa elämääni.

Olen nykyään kehittänyt itselleni kevyemmän kynnyksen liikunnallista tekemistä. Hyötyaskeleet otan pois, aina kun on mahdollisuus. Toisin sanoen jätän auton usein seisomaan kadun varteen, kävelen mieluummin kipujeni kanssa muutaman kilometrin matkat päivittäin. Tämän hetken minimitavoite on 5-7 km päivässä. Joskus onnistuu korkojen kera, joskus ei onnistu lähellekään. Askelten reippaus ei ole se ykkösasia, vaan liike. Annan nykyään paljon enemmän itselleni anteeksi, kuin joskus aikaisemmassa elämässäni.

Minulla on jumppakeppi aina kotona saatavilla, teen sillä erilaisia jumppaohjelmia, koko kropan huomioiden. Liikkeet teen teknisesti puhtaasti, samalla siis ylläpidän liikkuvuutta ja tukilihasten toimintakuntoa. Leikittelen kevyehköillä käsipainoilla ja kahvakuulilla. Usein itsekseni harrastan mielen- ja kehon rentouttamista. Pyrin siis hyödyntämään monin eri tavoin urheilu- ja valmennusosaamistani itseeni, tavoitteenani on oma hyvinvointini ja jaksamiseni.

On asioita joita voi ja ehdottomasti kannattaa tehdä. Monella meistä on isojakin rajoitteita, mutta asioita voi myös mielikuvituksen avulla kiertää. Vaikka se liike olisi kuinka mitättömältä ja turhalta tuntuvaa, kuitenkin se on liike. Pienikin liike on lääke, mikä voi jollekin meistä olla elämää suurempi asia. Meille jokaiselle on annettu oma temppelimme, oma kehomme, siitä kannattaa pitää huolta oman jaksamisen ehdoilla.  En vaadi itseltäni juurikaan mitään liikkuessani, kuitenkin vaadin kaiken. Toiselle kaikki voi olla sormien liikuttaminen, jalan nosto, pään kääntäminen. Minulle se  kaikki taas on erilainen. Itseään ei pidä verrata muihin. Muut on muita ja jokainen itselleen on se tärkein joka tapauksessa.

Arto Hannolin