Sanotaan ettei pessimisti pety. Kyllä pessimisti pettyy ja pettyy varmaan useammin kuin optimisti. Pessimisti elää pettyneen ihmisen elämää jo valmiiksi. Entäs sitten optimisti. Kyllä optimistikin pettyy, mutta toipuu pettymyksestä paremmin kuin pessimisti.

Olenko minä pessimisti, olenko minä optimisti, vai olenko minä tunteeton keskitien kulkija, eli realisti. Vastaus on kyllä olen, mutten oikein itsekään osaa sanoa mikä noista. Minussa on varmaan osa noita kaikkia. Pessimismin pidän sisälläni, yritän olla näyttämättä sitä muille. Annan useimmiten itsestäni kuvan, että ajattelen asioista useimmiten positiivisesti. Todellisuudessa olen tuo keskitien kulkija. Pyrin läpi käymään asioista mielessäni mahdollisimman paljon vaihtoehtoja, huomaankin loppupelissä olevani realisti. Realistina voin sanoa, että on helpompi hyväksyä tosiasiat. Tämä ei tarkoita sitä, että unohtaisin tilanteen aiheuttajat, tämä tarkoittaa sitä, että voin saada uuden, erialaisen näkökannan asioihin. Voin myös saada elämälleni tarkoituksen. Kohteen sille, miten ja kenelle voisin kuitata kokemani hyvän tai sen ikävämmän vaihtoehdon. Kuitin paikka tulee, kunhan jaksaa tarpeeksi kauan odottaa.

Esitetään retorinen kysymys jonka lähes jokainen on joskus kuullut.. Kumpi oli ensin, muna vai kana? Pessimisti ja optimisti pähkäilevät asiaa tappiin asti. Realisti vastaa suoralta kädeltä. Vastaus on muna. Muna on itsestäänselvyys. Jo dinosaurukset esihistorialliseen aikaan munivat jälkeläisensä.  Todistetusti kanakin on periytynyt evoluution myötä dinosauruksista.

Harva meistä on valmistautunut asioihin, mitkä tulevat puskista. Mitenkäs niihin reagoidaan, yllätys on yllätys.. Itse ainakin käyn läpi koetut asiat, ainakin jollakin tavalla. Tietenkin asian suuruudesta riippuen, paljonko annan asialle arvoa.

Tässä on asia, mikä laittoi minut polvilleen, tätä asiaa olen vuosia työstänyt, työstän vieläkin.

Vuosien ja vuosien ajan minulla oli erilaisia oireita. Oireet pahenivat ajan vieriessä. Hoitava tahoni keksi jokaiseen oireeseeni, hänelle itselleen helpoimman selityksen. Aluksi mietin, mutta uskoin. Koska oireet ei silloin olleet kokoaikaisia, en kantanut niistä isompaa huolta. Kymmenisen vuotta asiat sujuivat noissa merkeissä ja oireet lisääntyivät. Jopa minusta, ikuisesta hoitavaan ihmiseen aina luottaneena, alkoivat oireet olla rajuja saamiini sairaudenkuvien ollessa mittarina. Tuossa vaiheessa aloin olla koko ajan enemmän huolissani. En ehkä itseni vuoksi, vaan läheisteni vuoksi. Miten heidän käy, jos lähden täältä ennen aikojani.

Kymmenen vuotta on pitkä aika kuunnella arvailuja, jotka minulle esitettiin varmana osaamisena. Ensimmäisen rajun kohtauksen saatuani ja selityksen siihen. en ollut uskoa korviani. Tuskin edes mielipiteen antaja uskoi itsekään sanomaansa. Kun asialle ei tehty pyynnöistäni huolimatta mitään, aloin tämän asian suhteen muuttua pessimistiseksi ja uskoni menettäneeksi suomalaiseen lääkäriosaamiseen. Tämän pessimismini puhkeamisen kohdistin jossain vaiheessa omaan lääkäriini, jota olin pitänyt osaavana lääkärinä korkealla jalustalla.

Kun viimeisin kohtaukseni oli niin raju, että hengenlähtö oli enää ohuen hiuskarvan varassa Saman asian  kuulin myös uudelta hoitavalta taholta. Tunsin itseni onnekkaaksi, kun joku otti tosissaan sairauteni.  Olin siis ollut pessimisti jo todella kauan. Olin varma, ettei kukaan halua minua oikeasti auttaa.

Minua viimeinkin kuunneltiin oikealla tavalla ja ammattilaisen korvalla. Minut viimeinkin tutkittiin ja asioita alettiin selvittää. Syy löytyi ja silloin moni asia valkeni. Sitä mukaa kun minulle kerrottiin asioita, murenin sananmukaisesti. Tuntui siltä, että pohja koko elämältä vietiin altani, näin ainakin itse uskoin. Kuulin sen kaiken, mikä olisi pitänyt selvittää jo vuosia aikaisemmin. Olisin lentänyt takapuolelleni, jos en olisi tuossa vaiheessa istunut tukevalla tuolilla. Kuulin sairaudestani, pikaisesti tulevasta leikkauksesta, hoidoista, mahdollisesta sädehoidosta ja riskeistä. En löytänyt asiasta mitään positiivista. Ajattelin, tämän on taputeltu ja loppuelämä on mitä on. mikäli sitä edes tulee. Olin jo valmiiksi asennoitunut kaikkeen pessimistisesti, olin kuullut kasvaimista sun muusta. Tiesin ettei päänalueen kasvaimista voi selvitä. Onneksi tiesin väärin. Tuolloin olin pessimisti, joka oli pettynyt kaikkeen, mikä liittyi suomalaisen terveydenhoidon osaamiseen perustasolla.

Kun minut leikattiin ja kuulin, että kaikkea ei saatu pois, mietin tulevaa. Jo ennen leikkausta, minulla alkoi oirehtia uusi, elämää hallitseva sairaus. Nopeasti ymmärsin, että tämän uuden kipusairauden kanssa on opittava elämään. Sairaalassa maatessani, oli minulla aikaa ajatella asioita. Tuolloin minussa alkoi nousta se vanha kunnon realistinen puoleni esiin. Leikkaus antoi minulle uuden mahdollisuuden.

Uuden ja sen jälkeen tulleiden monien uudempien sairauksien, läpikäymieni sädehoitojen kanssa on helpompi elää. Hyväksyn sen kohdallani, mikä on tullut, on tullut, sille ei voi mitään. Yksikään sairauksistani ei ole itse aiheutettu, sairauteni ovat lähinnä perinnöllisiä. Olisin elänyt elämäni miten vaan, en olisi noilta sairauksilta säästynyt. Nykyään olen optimisti, sairauteni olen muuttanut kokemuksiksi ja kokemukseni vahvuudeksi. Koska olen optimisti, olen myös realisti.

Se mikä on tullut, sen kanssa joudun elämään, se mikä on tulossa, ei kannata etukäteen surra. Sanonta pessimisti ei pety, ei ainakaan minun kohdallani pidä paikkaansa. Pettymys voi olla elämää suurempi. jos asennoituu asioihin väärällä tavalla siihen voi jäädä kiinni. Optimistinakin voin pettyä, mutta yritän ainakin kääntää pettymyksenkin voitoksi. Realistina on vaan asiat sellaisia, millaisina ne vastaan tulevat.

Se mikä on hyvä muistaa elämässä ja elämänkulussa, on vain yksi asia mikä ratkaisee elämänsuunnan. Se on asenne. Asenne ratkaisee selviytymistaistelussa.

Tällaisin miettein selkä suorana kohti uusia pettymyksiä

Arto Hannolin