Elämä on täynnä valintoja. Joskus valinnat ovat todella helppoja, joskus vaikeita. Joskus taas mennään kahden valinnan keskellä. Itse en koskaan olisi voinut etukäteen ajatella, että urheilun saralla on pakko tehdä myös elämää suurempia valintoja, varsinkaan sen jälkeen kun kerran olin jo lajivalintani tehnyt. Minulle tuli eteen päätös siitä, haluanko olla se joka urheilijana näkyy yleisölle, vai se joka tekee urheilijalle mahdolliseksi sen että urheilija näkyy yleisölle. Pitkään yritin tehdä molempia ja varmaan onnistuin molemmissa. Kuitenkin urheilijana menestyminen kärsi enemmän taustatöiden tekemisestä. Koskaan siis en päässyt kokeileman todellisia rajojani urheilijana.

Päätettyäni, että haluan kokeilla rajojani urheilijana, en todellakaan edes olisi voinut arvata millainen tulevaisuuteni tulee olemaan. Tapanilan Erä oli jo silloin vanha ja menestynyt yleisseura, kun löysin tieni kyseiseen seuraan. T-Erä oli minulle tässä tapauksessa oivallinen ratkaisu, asuin melko lähellä ja puitteiden piti olla kunnossa, vain voimalujaos puuttui. Olin työpaikalla tottunut järjestelemään henkilökunnalle kaikenlaista aktiviteettia. T-erälle oli muutama aktiivinen, innostunut henkilö saanut luvan perustaa uuden alajaoston. Puitteet olivat monelle muulle lajille kyllä mahtavat, mutta ei kuitenkaan voimailulajeille. Treenaamiseen aluksi saatiin korvaavia paikkoja.Samalla järjestettiin emäseuran, ei aina niin suopeankaan avun siivittämänä, omaa yhteistä treenipaikkaa. Itse huomasin alta aikayksikön olevani jaoksen sihteeri ja hetken päästä puheenjohtaja. Sieltä ajoilta alkoi urheijan uran sivussa tulla tutuksi tekijän eli puuhamiehen urani urheiluseurassa. 

Kun viimein oltiin saatu treenisali ja sinne kolme vuoroa viikossa, aloimme muutaman käydyn kisan jälkeen haikailla omien kisojen perään. Itsenäisyys päivänä 1986 sitten oli jaoksemme suuri hetki ja järjestimme T-Erän ensimmäiset kansalliset voimanostokilpailut. Kilpailut olivat kaikin puolin onnistuneet. Se oli ensimmäinen yhteinen työnäytteemme porukalla. 

Koko ajan kaiken muun ohella itsekin harjoittelin kohtalaisen kovalla intensiteetillä ja halu oli kova huipulle. Tiesin että siihen menee todella monia vuosia aikaa ja sen eteen täytyy tehdä töitä verenmaku suussa. Koko ajan olin porukan eteen puuhastelemassa kaikenlaista ja pyrittiin eteenpäin myös muunkin kuin urheilun saralla. -80-luvun loppupuolella kävin ensimmäiset valmentajakoulutukset ja suoritin tuomarikortin lajiin. 

-90-luvun vaihteessa jouduin miettimään vahvasti tekemisiäni ja tavoitteitani urheilijana, kun perustimme pääkaupunkiseudulle yhteistyöelimen eli pääkaupunkiseudun seurayhtymän (PSS)  Aloimme vahvasti aluemestaruuskisoilla, joka on vielä tänä päivänäkin vuotuinen kisatapahtuma. Aloimme myös perinteen Hki-Tukholma kaupunkiotteluperinteen, myöhemmin tuli mukaan myös Tallinna.  Vuonna -91 järjestimme ensimmäiset voimanoston SM-kisat  Helsinkiin, Töölön kisahalliin. Nuo kisat olivat meille suuri menestys. Olin koko ajan ydinporukassa mukana ja se rajoitti tekemistäni urheilijana huomattavasti.

Tässä vaiheessa kyllä harjoittelin kiitettävästi, mutta tuo seuran ja voimailun eteen tekeminen ja PSS:n kehittäminen ja senkin eteen tekeminen alkoi myös syömään harjoittelusta tehoja. Tuolloin tein valinnan, en kykene suoriutumaan molemmista siten, että jompi kumpi tai molemmat kärsisivät. Päätin että treenaan minkä kykenen, mutta tulen antamaan lajin eteen työskentelylle sen vaatiman panostuksen. Kesällä 1991 suoritin myös kansallisen ykkösluokan tuomarikortin ja osa ajankäytöstäni myös kului kisatuomarina, tuolloin olin siinä tehtävässä todella aktiivinen. -92 jäjestettiin Otaniemessä veteraanien voimanoston PM-kisat ja -95 taas voimanoston SM-kilpailut Ruskeasuolla. Tahtimme kisajärjestelyissä oli siihen aikaan melkoisen kova ja treenaaminen tehtiin muiden asioiden ehdoilla. Vuonna 1993 tein ensimmmäisen seurasiirtoni ja vaihdoin Helsingin Poliisivoimailijoihin. Sielläkin huomasinjo istuvani seuran johtokunnassa .

Nostamisessa pääpaino alkoi olla enemmän penkkipunnerruksessa, joka muutenkin oli leipälajini. Olinkin  mukana jo penkkipunnerruksen ensimmäisissä virallisssa SM-kisoissa vuonna 1990. Treenasin kyllä vielä kolmea lajia ahkerasti, siinäkin tulokset sen ajan mittapuun mukaan olivat jonkinlaiset. Kaiken muun ohella Ehdin käydä muutaman kansainvälisenkin kisan, sekä penkkipunnerruksessa että voimanostossa. Nämä voimanostokisat olivat jo veteraanisarjankisoja, joihin pääsin 1997. Useimmiten kansainvälisissä kisoissa toimin osallisitumisen ohella myös joukkueenjohtajana. Vuonna 2002 päätimme PSS:n puitteissa anoa pääkaupunkiseudulle voimanoston SM-kisoja vuodelle 2003. Samana vuonna olin korottanut tuomariosaamiseni kansainväliseksi toisen luokan tuomariksi.

Nuo 2003 kisat olivat minulle erittäin raskaat, meillä kyllä oli hyvä porukka, mutta tekijöiden määrä oli supistunut aikalailla. Se mikä minulle kävi todella raskaaksi, jouduin toimimaan kisojen johtajana ja työni ohessa pitämään järjestelyjen langat tiukasti hallinnassa. Kisat menivät jälleen hyvin, mutta jo kisojen aikaan oli tiettyjen, kriittisten sisäpiirin ihmisten välit tulehtuneet pahemman kerran ja minä siinä välissä, koska olin molempien hyvä ystävä siihen aikaan. Poltin tuolloin itseäni loppuun molemmista päistä. Ei koskaan aiemmin minulle tullut edes mieleen että teen puuhamiehen hommia oman terveyden kustannuksella. Kuitenkin jo aiemmin sanoin, koska olin tämän tien valinnut, sen aioin myös kantaa, vaikka kivireppuna selässä. 2003 lopulla tuon kertomani johdosta minusta tehtiin HPV:ssa voimailujaosken puheenjohtaja. 2004 astuin taas askelta korkeammalle korokkeelle, minut valittiin Suomen Voimanostoliiton hallitukseen. Siinä toimessa olin vuoteen 2009, jolloin päätin luopua raskaaksi käyneestä luottamutehtävästäni. Hallituskaudella tuli osakseni perustaa ensimmäinen liiton alajaosto, eli veteraanijaosto ja vedin sitä myöskin vuoteen 2009 asti. Yli puolet hallituskaudestani olin myös SVNL:n varapuheenjohtaja.

Vuosi 2010 oli taas uusien haasteiden vuosi. Samana vuonna läpäisin kansainvälisen ykkösluokan tuomarikokeen. Minut myös pyydettiin ja valittiin liiton päävalmentajaksi. Kylläkin omilla ehdoillani sen tehtävän otin vastaan. Samalla minusta tuli tuomarivaliokunnan puheenjohtaja. Kuten sanoin omilla ehdoillani tuon pestin otin vastaan. 40 vuotta vanha lajiliitto, eikä ensimmäistäkään itse voimanostoon valmistunutta valmentajaa. Olen kaiken muun ohella koko urani ajan auttanut ja valmentanut ajoittain urheilijoitamme. Kouluttauduin itse Taso-2 valmentajaksi, mikä antoi minulle myös valtuudet opistotasolla kouluttaa uusia, tulevia valmentajia lajiimme. Viime vuoteen asti olin etsinyt tehtävääni etsinyt sopivaa jatkajaa, jolla on sydän mukana tekemisessä. Viimein kurssilta valmistui sellainen ihminen. Tämä valinta sopi hähelle hyvin ja itse olin asiaan erittäin tyytyvänen.Tarvittaessa olen kuitenkin luvannut häntä auttaa koulutuksissa. Muutenkin tämä vaihto sattui minulle varsin hyvään aikaan.

Nämä vuosikymmenet olen elänyt lajille, omasta mielestäni täydellä ja suurella sydämellä. Olen saanut mahtavan määrän ystäviä ympäri maailmaa. Kuitenkin on muistettava kun rapataan, niin välillä myöskin roiskuu. Asia missä olen koko lajissaolon aikani ollut ehdoton, kiellettyjä menetelmiä en ole koskaan hyväksynyt, enkä tule hyväksymään. Nämä roiskumiset tulevatkin niiltä, joilla ei ainakaan ole niitä kuuluisia puhtaita jauhoja pussissa. Olen sitä mieltä että puhdas urheilu voittaa aina kun katsotaan peli viimeiseen hengenvetoon asti jokaisen kohdalla erikseen.

Päivääkään tästä elämästäni en kuitenkaa vaihtaisi pois. Uskon että elämäni on ollut näin paljon rikkaampaa, kun olen muiden eteen saanut tehdä asioita. Tässä blogissa kirjoitin vain murto-osan siitä missä olen nämä vuosikymmenet taapertanut ja miten. Jos mietitte näitä valintoja mitä minä olen tehnyt, älkää aina menkö omilla ehdoillanne. Tekijöitä tarvitaan aina, ilman heitäkään laji ei olisi yhtään mitään. Minä nostan jokaiselle puuhamiehen osan valinneelle hattua. Tiedän ettei se läheskään aina ole ruusuilla tanssimista. Lähinnä se on kuraa niskaan, jonkunhan sekin on niskaansa saatava.