Itsenäisyyden juhlahumu on vietetty. Kun katselin TV:sta linnan juhlia, tulin taas siihen lopputulokseen, että ei meillä voi mennä huonosti. Esimerkiksi paikkansa juhlapaikalla olivat ehdottomasti ansainneet nuo satavuotiaat sotiemme veteraanit siis soturit ja lotat, jotka selviytyivät ja ovat selviytyneet tähän päivään asti. Elossa olevien veteraaniemme keski-ikä on kuulemma 90,6 vuotta, jos oikein muistan. He ovat ehdottomasti ansainneet paikkansa yhteiskunnassamme.

Isäni oli syntynyt 1927, hän ei siis rintamalle joutunut. Tosin hän oli sen hetken sotapojissa. Appi-ukkoni taas oli syntynyt 1919 ja oli taas sitä ikäluokkaa, joka selviytyessään sodan raakuuksista, palveli maatamme talvisodan alusta, jatkosodan loppuun asti. Hänen perheensä antoi ison uhrin, häneltä jäi rintamalle 4 veljeä. Hän harvoin puhui sota-ajoista, joskus saattoi kuitenkin avautua. Mies joka oli nähnyt paljon ja kokenut vielä enemmän. Hän oli ihminen, joka ei tehnyt pahaa kärpäsellekään, hyväluontoinen kun oli. Ihminen joka ei koskaan ollut maistanut alkoholia, eikä tupakkaa. Yksi asia minkä hän kertoi ja vetosi tämän tapahtuman olevan syy huonoon muistiinsa. Kun he olivat aikoinaan linjojen takana kaukopartiossa, reissuilla nukuttiin miten milloinkin. Ryhmä oli jäänyt suolle lepäämään, appi-ukko oli painanut päänsä loppusyksyn kosteaan maahan. Kun hän heräsi, oli pää jäätynyt kiinni pieneen lätäkköön. Voi vain kuvitella sitä ankeutta, mitä he joutuivat käymään läpi.

Se mistä appi-ukko myös puhui, oli arvostuksensa meneminen uskontoon. Pappi oli kenttäjumalanpalveluksessa kehottanut  rakastamaan lähimmäistään ja samaan hengenvetoon kehottanut tappamaan ryssät. Lopun ikäänsä mies ei voinut uskoa jumalaan, jonka nimiin pyydetään surmaamaan ihmisiä.

Ymmärrän hyvinkin ihmisluonnetta, joka haluaa puhua asioista, se on terapiaa kokemistaan asioista. Ymmärrän myös hyvinkin ihmisluonnetta, joka ei halua puhua asioista. Jälkimmäisessä tapauksessa se terapia on hoidettava jollain toisella tavalla. Olen itse vertaistoiminnan ytimessä, itseäni hoidan elämäni kokemuksien kertomisella kirjoittamalla, joskus kerron myös tilanteestani muille, mutta valikoiden kuitenkin. En halua, enkä hae säälipisteitä, mitä niillä pisteillä tekisikään, ei mitään, ne pisteet on loppupelissä täysin arvottomia. Ei appenikaan koskaan, ainakaan minun kuulteni surkutellut elämäänsä.

Palaan nyt siihen juhlahumuun siis takaisin. Televisiossa kerrottiin ruokajakeluista ja tähän liittyen ennätyspitkistä ruokajonoista. Haastateltiin ihmisiä, joilla ei ole varaa edes välttämättömään elämässään. Paljon oli myös erilaisia mielenosoituksia. Tämä taas kertoo muuten ihmisten eriarvoisuudesta nykysuomessa.

Itse elän pienellä kuntoutustuella, käteen jää 1200€ kuukaudessa, siitä pakolliset kulut pois. Asuminen, kiinteistöverot, sairaana ihmisenä on muistettava myös lääkäri- ja lääkekulut (alkoholia ja tupakkaa en käytä) vesilaskut, sähkölaskut, kirpputorivaatteet jne jne. Toki kaupunki muistaa meitä pientalojen ihmisiä ylimääräisellä talvikadunhoitomaksulla, kun vaan sitten olisi sitä kadun kunnossapitoa silloin kun sitä tarvitaan. Joskus saa viikonkin odottaa aura-autoa huolehtimaan tehtävistään. Olen laskenut, että ennen ruokamenoja jää käteen . n 400€. Siis ruokaan jää kahdelle ihmiselle n. 12€/ pvä. Vaimoni taas saa taas kelan peruspäivärahaa, josta maksaa myös siitä, että saatiin pitää asuntomme. Koko ikänsä vaimoni asunut tässä talossa ja minäkin kohta 37 vuotta. Anoppi, joka ei suostunut muihin järjestelyihin, piti talon nimissään kuolemaansa asti. 40.000€  + korot on kova raha näillä tuloilla maksaa ja lyhentää verovelkaa. Vaimolla siis ei jää kuin n. 100€ käteen.  Suomessa siis puhuvat 4000€ kuussa tienaavat olevansa köyhyysrajoilla. Tässä vaiheessa tekisi mieli sanoa ruma sana.

Mietin myös näitä poliitikkojen päätöksiä, vaikkapa kauppojen aukioloajoista. Kun ne vapautettiin, oli päätös kuin isku vyön alle pienille yrittäjille. Moni pienkauppias on pitänyt itsensä tolpillaan sillä edulla, minkä he saivat, kun marketit menivät kiinni "säädylliseen" kellonaikaan. Moni kauppias joutuu miettimään jatkoaan ja osa satavarmaan on jo pannutkin lapun luukulle. Eihän tämä ole ainoa päätös joka mietityttää. Kun säästetään jostain, on se yleensä irtisanominen, jotta isoon kassaan säästyy enemmän rahaa. Joopa joo, sitten ihmetellään kun työttömyys kasvaa. Perätään yrittäjyyden perään. Kun ihminen alkaa yrittäjäksi, on se kuitenkin fakta, että silloin irtisanoudutaan yhteiskunnan tuista ja velvoitteista uutta yrittäjää kohtaan. Jos yritys menee ns. persiilleen, taas säästetään valtion kassasta. Väitän että Suomi on enää vain valikoiduille hyvinvointivaltio.

Kun katselin linnan juhlia, mietin samalla noita edellä kirjoittamiani asioita ja paljon muutakin. Suomi on viimeisistä hallituksista jokaisen kohdalla pakittanut takaisin kohti aikaa, milloin yhteiskuntamme oli jakautunut ylhäistöön ja köyhällistöön. Aivan varmaan tämä on vaikuttanut viime vuosien pahan olon näyttämiseen julmillakin tavoilla. Tuskin nuo veteraanit halusivat taistella tällaisen Suomen kehitysmallin puolesta. Tavallisella kansalla eilen varmaan nousi pala kurkkuun, kun kerrottiin pukujen hinnoista, samalla rahalla toiset joutuvat elämään vuoden, ei edes aina riitä.

Kyllä minä nuo juhlat ymmärrän, mutta tuota en ymmärrä, miksi huonompiosaisia täytyy polkea pahan olon syteen. En tiedä montako kymmentä miljoonaa euroa on kaiken kaikkiaan laitettu meidän veronmaksajien rahoja siihen, että meille näytetään, että kaikilla ei mene huonosti ja kaikkien ei tarvitse olla vähäosaisia. Itse menen taas ensi viikolla vetämään kipusairaiden vertaistukiryhmää. Monelle meistä on tuo hetki se ainoa, milloin voi kertoa itsestään, tunnoistaan ja ehkäpä yksinäisyydestään. Tämä vertaistapaaminen olkoon siis meidän porukan oma linnanjuhla. Monelle tekisi varmaan hyvää tulla kuuntelemaan, millaisista hetkistä me nautimme ja mistä asioista me kannamme murheita.

Kiitos että jaksoitte lukea avautumiseni. Uskon etten ole yksin näine ajatuksineni, meitäkin on ehkä muutama miljoona Suomessa.

Arto Hannolin