Joskus naurattaa, joskus itkettää, joskus suututtaa, joskus vaan kysymyksen sivuuttaa. Ajatuksia joita taas tullut viime päivinä mieleen, eilen viimeksi.  Kipu- ja kohtalotoverit sairauksien myötä tietävät mistä puhun. Jos et näytä sairaalta, et voi olla sairas. Useimmiten kun kysytään kuinka voit, monelta kysymys tulee retorisena, eli ei odotetakaan vastausta. Kyllä tällaisen kysymyksen useimmiten tunnistaa. Vastaukseni on normaalisti, ihan hyvin.

Vastaus "ihan hyvin" voi pitää hyvinkin aivan mahdottoman paljon asioita sisällään.  Vastaus voi kertoa juuri sen hetken tilanteesta, on hetken tauko kivuista, tuskista, lisäkasvuista, hoidoista ja monesta muusta sairauksiin liittyvistä asioista. Vastaus voi siis olla aukottoman rehellinen vastauksen antajalle, kyseisessä tilanteessa. Vastaus voi myös kertoa siitä, ettei halua esittää lisävastauksia, jotka rassaavat vastaajan henkistä sisintä. Vastaus voi myöskin olla sellainen, ettei halua tai jaksa jostain syystä kertoa itsestään. Joskus vaan todellisuuden kertominen voi raastaa kertojan sielun syövereitä. Ei siis jaksa, ei kykene.

"Ihan hyvin" vastaus voi myöskin olla kertomatta yhtään mitään. Jos kysyjä tuntee ja osaa lukea vaikkapa minua oikein, kyllä moni asia kertoo enemmän kuin suullinen avautuminen asiasta.  Joku joskus kysyy "ihan hyvin" vastaukseni jälkeen, miten oikeasti jaksat ja voit. Silloin on hän ehkä nähnyt hieman pintaa syvemmälle. Silloinkin voin valikoivasti kertoa, mutta en aina silloinkaan kerro. Paljon siis riippuu siitä, tunnenko kysyjän tarpeeksi hyvin ja luotanko häneen satasella. Toiseen luottaminen on usein pääsylippu oven aukaisemiseen Ei suinkaan sisälle päästämiseen, siihen tarvitaan jo paljon enemmän.

Kaikki ei aina ole miltä näyttää. Minulla on paino tipahtanut korkeimmista kiloista 53 kg alaspäin, joista viimeisinä kuukausina parikymmentä kiloa. Ihmisiä tulee ja menee aktiivisessa elämässäni todella paljon vastaan. Osa ihmisistä jää vääjäämättä elämääni, osa katoaa kokonaan, joskus osa käy uudelleen elämässäni, kadotakseen uudelleen ja osa tulee takaisin jäädäkseen.

Ulkoinen muutokseni herättää lähes aina huomiota, josta saan myös kommentteja. Ei ole mitään harvinaista, ettei pitkään näkemättä ollut tuttuni sanoisi: "Vauuu, oletpa vetänyt itsesi timmiin kondikseen". Jos silloin kipujen ja jaksamisen kanssa on hyvä hetki, voin hieman avautua tilanteestani. Monasti kuitenkin tulen myös surulliseksi siitä, että näen toisesta, ettei edes ole harkinnut tätä todellista toista vaihtoehtoa. Painostani kun saan toisen mielestä hyvää palautetta, vastaan usein: "Painon tippuminen on hyvä asia, kunhan se tapahtuu oikeista syistä". Jos näin sanon, voin ehkä hieman raottaa ovea.

Ihmiset jotka taas tietävät viimeisten vuosien historiani, viimeksi heiltä odotan sitä kommenttia, minkä eilen viimeksi sain: "Upeaa nähdä sinut noin hyvässä kunnossa, olet saanut itsesi kuntoon". Ei se vaan näin mene. Minulla on menossa todella kovat päänsärkysarjat, mitkä taas kerran ovat kestäneet viikkotolkulla. Helpottavista hetkistä ei etukäteen tiedä, koskaan kivut eivät kokonaan poistu ja helpommat hetket voivat kestää pienestä hetkestä ehkä maksimissaan 1½-2 viikkoa. Tämä on elämässäni jo eliittiä, jos ei muut sairaudet sitten väliaikoina kiusaa.Tuo äskeinen kommentti tuli ihmiseltä, joka tietää sairauteni ja tietää, että tulen kantamaan sairauttani lopun ikääni.

Jos hymyilen moikatessa ja sanon ystävällisen sanan, se ei tarkoita todellakaan sitä, että olisin parantunut. Tuolloinhan lääkäreitäkään ei enää tarvittaisi, kun hymyilet ja puhut mukavia, olet terve ihminen. Toisaalta välillä tuntuu siltä, että joskus myös potilasta katsotaan juuri noilla perusteilla. Kaverin kommenttiin sen verran vielä sen verran, minulla ainakin tulee joskus moisista  kommenteista paha mieli ja suuttumuskin. Tällaiset kommentit laittavat siis minut ainakin miettimään, kenelle kerron ja mitä kerron.

Itse tapaan paljon ihmisiä, jotka kertovat minulle asioita, joita ei muille haluta kertoa. Useimmat näistä ihmisistä tietävät tilanteeni ja tietävät paljon minun vastoinkäymisistäni. Omista asioista kerron "lajitovereille" paljon itsestäni, mutta se mitä muut itsestään kertovat, kuuluvat omaan pieneen tallelokeroni sopukkaan. Sopukan nimi on luottamus. Toisen asioista ei huudella, jollei hän ole nimenomaisesti antanut siihen pyytämättäni suostumustaan.

Moni meistä on aluksi varovainen kertoessaan sairauksistaan ja tuntemuksistaan muille. Olen myös sen havainnut, että alkuvaiheessa tulee avauduttua sairauksistaan isommalle yleisölle helpommin. Mitä pidempään sairaus vie mennessään, alkaa se vaihe, milloin alkaa valikoimaan kelle kertoo ja mitä kertoo.

Kun on päässyt sairauksiensa ja kipujensa kanssa sinuksi, silloin on valmis henkisesti saamaan paremman elämän. Henkinen toipuminen on usein kroonis-sairailla se ainoa selviytymiskeino jatkaa elämää niin tasapainoisesti, kuin vaan on mahdollista.

Sairaan näköinen ei siis aina ole sairas ja terveen näköinen ei siis myöskään aina ole terve. Sen minkä silmä näkee, siihen ei aina ole uskominen. Sen minkä korva kuulee, on kuulijan korvassa ja  useimmiten siis mitä korva haluaa kuulla on kuulijan totuus. Miltä näytät ei siis aina kerro koko totuutta toiselle, toiselle taas kertoo... kerronko minä tai sinä loput totuudesta, se jää arvoitukseksi, sen päättää kertoja. Ei omasta elämästään tarvitse muiden tietää kuin se, minkä itse kertoo. Loput muuttuu legendaksi.


Arto Hannolin