On elämä millaista tahansa, hymy on hyvä pitää matkassa. Näin teen minäkin, paitsi en kuitenkaan aina. Joskus kuulee sanonnan: ”Kipu vahvistaa”. Eihän se nyt aina näin mene. Usein juuri noin sanovat net, jotka eivät ole koskaan kokeneet varsinkaan jykevää, kroonista kipua. Kipu mikä on kehossa, mukana hetkestä toiseen, tunnista toiseen, päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Tällainen uskollisena kaverina. koko ajan, 24 h, armoa antamatta sisällä. Kipu vaan on, ei anna armoa, ainakaan minä en edes pyydä armoa. On myös sanonta: ”Kun usein sattuu, siihen tottuu”. Kokemuksestani voin sanoa, ettei siihen totu. Kroonisen kivun kanssa on hyvä oppia elämään. Parempi on, ettei kipuun totu, mutta usein se on hyväksyttävä. Jokaisen kipu on henkilökohtainen asia. Se kipu, mikä on toiselle ”pikku juttu”, saattaa olla toiselle maailman suurin katastrofi.

Olen onnekas, ehkä monikaan ei minua ymmärrä tässä asiassa. Jo juniorista asti olen joutunut tekemisiin, usein tavalla tai toisella, itse aiheutettujen kipujen kanssa. Pienestä pitäen vilkkaana muksuna, on henkinen puoleni ollut omaa siedättämistä. En minä omista asioistani paljoakaan huudellut, olin arka myös valittamaan virheistäni, joiden kanssa itseäni teloin. Usein nuolin itse haavani, kellekään kertomatta. Vieläkään en omista asioista avaudu helposti, en myöskään halua avautua.

Kantapään kautta opin sen, kun telot itseäsi, niin lääkäri vähättelee, koska ei hän itsekään osaa. Side kipukohtaan, kipulääkettä ja sanat: Kyllä se tuosta itsekseen paranee. On asioita, missä aloin itsekin uskoa tuohon. Onneksi nykyään ovat asiat kohdallani toisin. Yhden tuollaisen vamman sain jo 11-vuotiaana, siitä en valittanut kenellekään. Tuolloin tuli krooninen kipu antoi esimakua elämääni. Tuolloin loukkasin selkäni, mutta sitkeästi menin eteenpäin, enkä asiasta muille kertonut. Koululiikuntakin, mikä oli lempiaineeni, oli pitkään yhtä tuskaa.

Jossakin vaiheessa opin nuorena myös sen, kun pitää itseään riittävän hyvässä kunnossa, pystyy hyvässä kunnossa olevat lihakset pitämään kropan kasassa. Tuolloin ei kivutkaan samalla lailla kiusanneet.

Olen nyt myöhäisemmässä iässä viimein kuullut, mitä selässäni on vikana, kaksi vanhaa massiivista välilevyn pullistumaa. Nämä ovat siis jo juniorina syntyneitä vammoja, joihin ei koskaan puututtu.

 Noiden vammojen jälkeen tein kuitenkin vuosikymmenien voimanostouran. Nostotekniikat oli rakennettava vammojen ohjaamalla tiellä oikeiksi. Jo mainitsemani tukilihakset, ovat ratkaisevasti auttaneet minut ja kehoni pysymään kuosissa. Säännöllisen epäsäännöllisesti tuo selkävamma on minulle vieläkin paha riesa aika ajoin.

Lenkkeily ajoiltani sain polveeni rasitusvamman. Vamma tutkittiin -80-luvun alussa. Fysioterapeutti käänsi ja väänsi jalkaani. Tuolloin sain huomata, että kelle tahansa ei voi tutkivaksi mennä. Tuosta vääntelystä sain jonkin vaurion polveeni ja ajoittain kärsin vieläkin ”ammattilaisen aiheuttamasta vammasta”. Voimailuharrastus opetti itseäni kuntouttamaan näissä asioissa itseäni. Taas tuli asia tukilihas ratkaisevaksi asiaksi. Jos laiminlyön tiettyjä harjoitteita, maksan tekemättömyydestäni veroa kivun muodossa.

28-vuotiaana selkäni teki stopin ja vei jalat hetkeksi altani. Tuolloin hakeuduin sairaalapolille. Sainko apua… en, vaan kipulääkkeitä, joista ei ollut mitään apua. Pitkän väännön jälkeen suostui lääkäri laittamaan röntgeniin, siis tavalliseen röntgeniin. Se oli ainoa minkä sain. Ilmoitettiin, että nikamien välissä on isoa kulumaa, ei vaadi toimenpiteitä. Taas huomasin, etten apua tule saamaan. Jokainen kipu, minkä olen tuonkin jälkeen saanut ”lahjaksi” on opettanut elämän karuudesta siitä asiasta, että joudun aina itse loppupelissä taistelemaan itseni pystyyn.

Pitkä kilpaurheilu-ura takana, paljon vammoja ja omituisia diagnooseja. Ei tietenkään kaikki lääkärireissut ole floppeja olleet. Minulle on paljon asioita tehdessä tullut mm. jänteiden repeämisiä, lihasten repeämisiä, revähdyksiä yms. Jokainen noistakin on ollut tavallisen tuskaisia loukkaantumisia sekä fyysisesti, mutta monesti myös henkisesti.

Nykyisessä elämässäni olen saanut paljon ”kovempia” sairauksia. Näiden kanssa joudun elämään hamaan loppuun asti. Sairaudet ovat tuoneet mukanaan paljon, siis paljon enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Sairaudet eivät aina ole vain sairauksia, niiden kanssa on opittava luovimaan jokaisesta päivästä seuraavaan päivään. Mukanani kannan monia raskaitakin ”kipukamuja”. Nämä kamut ovat tulleet jäädäkseen. Jatkuvat kivut, ei niihin koskaan totu, mutta niiden kanssa pärjää ja olen oppinut elämään.

Elämästäni on laajasti ajoiteltuna on kehittynyt kipuseikkailu. Joku varmasti uskoo, että elämäni on ankeaa ja kovaa, itse taas olen sitä mieltä, että sairauksien myötä olen saanut aivan erilaisen elämän. Minä sopeudun asioihin ja se on minun juttuni. Olisi hyvä, että ihmiset, jotka ovat kanssani tekemisessä ja joiden elämään olemassaolollani vaikutan, sopeutuisivat minuun sellaisena kuin olen. Vaikka monet muistavat minut sellaisena kuin olin aikoinani, ajateltuaan asioita, he huomaavat, etten ole juurikaan muuttunut muuksi, jollain tavalla kuitenkin maltillisemmaksi.

Silloin kun elämä tuntuu kohtelevan itseään epäoikeudenmukaisesti, kannattaa miettiä ottaako asiasta taakkaa lisää, vai ottaako huonotkin asiat antoisina elämän kokemuksina. Kun tarpeeksi kauan elää, huomaa kuinka arvokkaita vastoinkäymiset voivat olla. Vastoinkäymiset kasvattavat, helppo elämän virta tekee ihmisestä haavoittuvan ja heikomman.

 

Tällaista pohdiskelua tällä kertaa

ARTO HANNOLIN