Olen yksi niistä monista joille usein sanotaan, et voi olla sairas, olet liian positiivinen persoona. Toki se on perusluonteeni. Saan ihmiset hymyilemään, saan ihmiset voimaan henkisesti paremmin ollessani oma itseni.

Se sairas minäni on peilikuvani , mikä taas on sellainen, että saan ihmiset kauhistumaan, saan ihmiset voimaan henkisesti huonommin ollessani oma itseni.

Kykenen kovissakin kipukohtauksissa näyttämään juuri hymyilevältä minulta, en kylläkään aina. Kipu muuttaa luonnettani monellakin tavalla, saatan kiihtyä nollasta sataseen vain pienestä vastoinkäymisestä tai yhdestä väärästä kuulemastani sanasta. On siis tilanteita, milloin itsehillintääni todella koetellaan. Kenenkään en tahallaan toivoisi noin tekevän. Usein sitä, joka saa minut isoille kierroksille, voi  yllättyä. Sympatiat väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärällä huumorilla höystettynä. Ne jotka tuntevat sairauteni, tietävät etten sitä tarkoituksella halua olla ilkeä, enkä tarkoituksella sellainen tarkoituksella olekaan. Varoittelen kyllä usein ettei kannata edes kokeilla. Väitän, että elinikäisen harrastukseni ja peräänantamattoman luonteeni vuoksi, en tunne sanaa pakitus. Pakittamalla tunnen itseni heikoksi, siinä syy, miksi olen juuri sellainen minä, kuin olen. Heikko voin olla, mutta sitä en halua läheskään aina näyttää.

Tänä aamuna herätessäni tiesin, että sairaus johtaa ja tilanne on aamun lukemissa Kipu 1 - parempi olo pyöreä 0. Näppäimistö kirjoittaa paljon, mutta tekstiä on moneen kertaan muokattava, että siitä saan edes itse mitään selkoa. Pysähdyn moneen kertaan tuijottamaan koneen ruutua. Ei synny mitään positiivista kirjoitettavaa, ei vaikka kuinka yritän. Edes yksi positiivinen sana tässä kiputilassa, voisi avata ainakin uuden ajatuksen suunnan. Kun lähden ihmisten ilmoille, perusilmeeni tiedän olevani yrmeää katseltavaa, otsa kurtussa. Sen minkä tutut taas minussa näkevät, on hymyilevä ja positiivinen ihminen, ei murhetta, ei huolta omista sairauksistani. Kasvot kertovat ja voivat hymyillä, vaikka sisin ulvoisi ja itkisi vertahyytävästi tuskaani. Näissä tilanteissa useimmiten minulle nykyään sanotaankin, olet upeassa kunnossa, hienoa että olet parantunut, miten saat pidettyä tuollaisessa kuosissa, yli kuusikymppinen äijä, näytät paremmalta kuin nelikymppiset aktiiviurheilijat.

Koettakaas ystävät asettua minun sisälleni tuossa tilanteessa. Joka ikinen kerta noita sanoja kuullessani sisimpäni huutaa tuskaa, ajatukseni itkevät, sisäinen itku hallitsee maailmaani tuolloin.  Minulle sanotaan, että olen kunnossa, ymmärrän niitä ihmisiä, joita näen harvoin, evät he voi tilanteestani tietää. Ihmiset, joita kohtaan usein, huomaan etteivät he ole edes kuunnelleet minua aiemmin jutellessamme. En tule koskaan saamaan terveen papereita, siihen on helppo asennoitua entisenä tavoitteellisena urheilijana ja tekijänä. Tavoitteellinen tekijä yritän vieläkin olla ja pyrin pitämään todellisuuden mielessäni. En tavoittele enää nousevaa kuuta, haluan ainoastaan mahdollisimman tasapainoista elämää, millä voin pitää itseni toimintakunnossa.

Olen joskus ollut tilanteissa, missä olen joutunut miettimään, olisinko tehnyt asioita toisin, jos olisin etukäteen nähnyt tulevaisuuden minäni todellisuuden. Tähän kysymykseen on minun helppoakin helpompi vastata. Mitään en muuttaisi, tekisin samat asiat ja jopa samat virheetkin toistamiseen. Eihän minulla olisi muuten mitään pohjaa olla sama, oma itseni, kuin mitä nyt olen. Onnistumiset vahvistavat itsetuntoa, virheet ja epäonnistumiset kasvattavat ihmisenä, kunhan virheistä oppii ja muistaa ne.  Minä hyväksyn itseni, niin hyväksyvät ystävänikin. Toisaalta minulle ei ole sama mitä muut minusta ajattelevat, mutta siitä en piittaa. Aina pystyn miettimään itseni itsenäni, jonka kanssa olen sinut.

Kivun kasvot, sen voi ymmärtää monella tavalla. Katsonko toista ihmistä, jonka näen kärsivän. Toisesta näkee helpommin kuin toisesta, mutta jokaisesta sen näkee, kunhan osaa ihmistä lukea. Vaikka toinen hymyilee, ei kerro, on rauhallinen, puhuu järkeviä, tai päinvastoin usein, silmät on se kuuluisa sielun peili, ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Samoin pieni ele tai ilme.  Usea tuttu osaa lukea minua, isoissa kivuissa ollessani, se ei ole edes vaikeaa ihmiselle, joka minut ja sairauteni tietää. Jos kohtaan ihmisiä harvakseltaan, siis tuttuja, silloin minusta useimmiten saa juuri tuon kuvan, että hyvin menee, mutta menköön.

Kivun kahdet kasvot, näin tylysti siis eroteltuina, ei kannata arvata, jos ei tiedä. On toki kivuilla enemmänkin kasvoja, mutta kahdet kasvot riittävät. Nuo kasvot kertovat ilon, surun, mielihyvän, mielipahan, tuskan, nautinnon, tunteet, tunteettomuuden, läsnäolon, poissaolon, vaikka olisi fyysisesti läsnä. 

Usein huomaan myös urheiluvalmentajana katsovani ihmisen liikkumista. Tätäkin voi verrata kasvoihin, voin fysiikkavalmentajana kertoa, toisen edes tietämättä, ihmisen rajoitteista, vaivoista ja vammoista. Voin myös kertoa näkemäni perusteella ihmisen vahvat osa-alueet fysiikan puolella. Voin myös kertoa miten heikkouksista tehdään vahvuuksia, tai ainakin parannetaan ominaisuuksia.

Ihminen vois siis olla toiselle kuin avoin kirja, itsensä tietämättä. Katsomalla voi kokemuksen kautta oppia, kuuntelemalla voi kokemuksen kautta oppia, tekemällä voi kokemuksen kautta oppia. Elämä voi olla meille, kelle tahansa olla korkeakoulu ja yliopisto.

Tässä pieni vuodatus jälleen, ollaan muille armollisia, mutta varsinkin itsellemme. Tämä elämä kestää juuri niin kauan, kuin mekin kestämme.

 

Arto Hannolin