Harvoille kerron, ainoastaan valituille ja heitä ei ole montaa. Eilen olisi ollut juuri se päivä, kun olisin toivonut kuulijaa. Eilen alkoivat kontrollit aamulabralla. Totta kai olin sotkenut päivämäärän ja lisännyt omaan ailahtelevaan muistiini yhden ylimäärisen vastaanotto ajan. Onneksi siitä ei koitunut haittaa, mutta muistutti jälleen kerran siitä, mikä minua tulevaisuudessa odottaa. Nyt olen vielä muistisairauteni kanssa alkutaipaleella, kulkiessani eteenpäin muuttuu polkuni hämärämmäksi. Tämä on asia, mitä en halua miettiä, mutten voi mielestäni pyyhkiäkään.

Eilinen päiväni alkoi joka tapauksessa aikamoisen päänkipusarjan säestyksellä. Oloni ei ollut lähellekään paras mahdollinen. Koko maailmailma ympärilläni tuntui tse asiassa tuntui aivan kauhealta. Eilen minulla olisi ollut tarvetta kertoa ja puhua ystäväni kanssa, joka tietää, tuntee ja ymmärtää haasteeni. Eilen se ei vaan ollut mahdollista, juuri silloin, kun itse olisin sitä kaivannut. Oli taas kerran sisäinen tunne siitä, että jollekin on pakko jakaa sairauksieni aiheuttamaa pahaa oloani. toki olen monesta haastavasta asiasta aina ennenkin selvinnyt yksinkin, silloin kun on ollut pakko. Yksin selviäminen ei vaan ole se paras tie. Paras tie on saada kertoa toiselle ihmiselle, joka osaa asettua asemaasi. Hän ymmärtää ja toisen ihmisen ymmärrys auttaa henkisesti selviämään pienemmällä tuskalla. Ammattiauttaja ei ole se paras, eikä aina oikea. Harvoin hänellä on sitä sisäistä kokemusta, minkä saman kokenut vertainen voi jakaa.

Puoli tuntia kestäneiden magneettikuvien ajan eilen ja aina, nautin aina. Putkessa makaaminen, silmät kiinni yksin, silloin voin leijua omassa mielikuvitusmaailmassani. Vain laitteen koliseva ääni, se tulee tasaisena korviini, eikä maailmassa ole mitään muuta sillä hetkellä.  Minulle, toisin kuin monelle, magneettikoneessa voin irtautua kaikesta muusta, nautin vain olemisesta yksin, juuri siinä hetkessä.

Eilen oli minulla juuri se päivä, kun olisin kaivannut ihmistä, joka olisi ymmärtänyt, kuunnellut ja neuvonut. Onhan minulla joku, jolle voin kertoa, mutta minun on annettava myös hänelle levähtämisen mahdollisuus, silloin kun hän sitä tarvitsee ja ei hän tosiaan sitä tarvitsi muissa haasteissaan. Tiedän, että hänellä on elämässä omat haasteet, ei ainoastaan itsensä, myös hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Hän on ihminen, jonka viimeiseksi haluan mitään ylimääräistä rasitetta tällaisina aikoina. Minä taas tarvittaessa haluan olla hänelle se enkeli, jota hän tarvitsee. Minulla on myös huoli hänestä ja hänen jaksamisestaan. Olen erittäin onnellinen ja tunnen itseni etuoikeutetuksi siitä, että voin itseäni  vuodattaa ystävälleni ja vastavuoroisesti hän minulle. Hän on minulle se rakas suojelusenkelini.

 

Tällaiset ihmiset ovat toiselle kultaakin kalliimpia. Itse arvostan tämän ystäväni korkeimmalle korokkeelle. Irti en halua laskea. Monenlaisten kokemusten vaihto meillä on molemminpuolista. On joku, jolle voi kertoa, se on jokaiselle tärkeä asia.

Kun kirjoituksen alussa kirjoitin harvoista ja valituista, on siihen selityskin. Omat asiani ovat omiani, niitä en kykene jakamaan muille. On murskaavaa kuulla asioitteni palaavan korviini takaisin aivan eri ihmisen kautta. Juuri näiden asioiden, mitkä olen luottamuksella kertonut ihmiselle, jota pidän luotettavana. Siinä samalla menee luotto ihmiseen ja ystävyys sekä kaveruus on historiaa.

Se eilinen huono oloni jatkui viime yön mahtavina kipusarjoina, pitkästä aikaa, yön pimeydessä kyyneleet valuivat poskiani. Kyyneleet kivusta, tuskasta, kaipuusta johonkin, mihin minulta on evätty pääsy siis entiseen terveeseen elämääni.  Nyt on tämä elämä ja tämän kanssa on tultava toimeen, tahdon tai en. Vanhaa elämääni en takaisin halua, siitä minulla on kauniit muistot, joita ei saa kadottaa. Tulevalta elämältä en osaa odottaa liikoja, mutta haaveet pitävät kuitenkin vahvan tahtoni kanssa elämän ilon vahvasti yllä. Nykyinen elämä on tuonut matkalleni paljon upeita ihmisiä ja kokemuksia. On tunne, että elän omalla tavallani onnellista aikaa. Vaikka on tunne usein, että olen yksin, on myös tunne siitä, että moni kanssaelää elämäänsä nyt myös minun kokemuksiini nojaten. Olen iloinen, ylpeä ja onnellinen, jos voin jollekin antaa murusen verran apua omana itsenäni.

Joudun vertaistukipuolella itse paljon tekemisiin ihmisten kanssa, joilla ei ole ketään. Jokaisella tulisi olla joku, jolle voi kertoa surut ja vuodattaa pahaa oloaan. Sen lisäksi pitää olla joku, jolle voi kertoa elämän pienet ja isot valonpilkahduksetkin. Asioita ei ole tarkoitettu sisällä pidettäviksi, ihminen tarvitsee varaventtiilin, minkä kautta pääsee tasaamaan paineita. Jos ihmisellä ei kerta kaikkiaan ole ketään, on hyvä löytää terve keino purkautua. Itse aikoinaan kirjoitin asioita paperille, kaikki hyvät ja mieltä painavat asiat. Esimerkiksi päiväkirja, mikä on äärettömän vanha keksintö, toimii hyvin purkuventtiilinä.

Tänään näillä ajatuksilla ja askel kerrallaan.

Arto Hannolin

Karhukuningas / vuodatus.net