Millainen onkaan tavallisen sairaan, sairaantavallinen päivä. Se ei ehkä se olekaan aivan sellainen kuin ensi ajatuksella luulisi. Tänään ainakin taas tuntui kaikki olevan sairaan normaalia. Illalla tätä kirjoittaessani, voi jokainen meistä viettää vastaavanlaisen päivän. Tämä päivä kuitenkin eroaa minun kohdaltani, useamman kanssaihmisen  normipäivästä.

Olen omasta mielestäni sairaantavallinen "pulliainen", jolla on melkoisen musta huumori. Nykyinen harrastukseni on tahtomattani ja voimatta itse vaikuttaa tähän , olla eräänlainen perinnöllisten sairauksien magneetti-imuri. Sarjoittainen päänsärky l. hortonin neuralgia, on suurin kiusaajani. En ole sitten alkusyksyn 2014 ollut yhtään hetkeä ilman päänkipua ja sen tuomaa pahaa oloa. En ole kymmeneen vuoteen polttanut, enkä vuosiin, edes maistanut alkoholia. Päänsärkysairaus nimensä veroisesti on sarjoittainen, välillä mennään tasaisella, alemmalla kivuilla ja välillä mennään mahtavilla armottomilla kipumyrskyillä.

Teen paljon, enkä saisi stressata yhtään, pienikin vastoinkäyminen voi laukaista kipusarjat. Perinnöllisistä sairauksista  voinen mainita esimerkiksi Basedowin sairauden (autoimmuunisairaus), minkä seurauksena kilpirauhanen kiusaa. Onhan noita kaikenlaisia muitakin, voisin vaikka divarissa myydä niitä sopuhintaan eteenpäin.

Mietin aamulla, millainen kokonaisuus yhden päivän setti onkaan. Kun ei jaksaisi, mutta kuitenkin vaan pakottaa itsensä tekemään ja jaksamaan kaikenlaista.

Tänään ollut keskivertopäivä, olen odottanut sitä räjähdystä, mikä on ollut tuloillaan, muttei kuitenkaan ole iskenyt. Tottahan kivut on tänäkin iltana olleet nousussa, mutten ole välittänyt. Välillä on vaan jarrutettava menoa, kyllä kroppa ja pää  kertoo milloin pitää lämän pohjassa ja milloin hiljentää menoa.

Fyysinen puoli on aikaisempaan urheilijan elämään verrattuna hidastempoista ja päänkipujen, sekä selkävaivojen vuoksi en kykene tekemään isoja fyysisiä ponnistuksia, ilman kipuseuraamuksia. Viimeiset asiat ovat niitä, jotka ovat minulle suurin haaste. Enhän edes halua noita rajoitteita noudattaa, teen kuitenkin, ei elämää saa roskapussiin noin vain lakaista.

Tällainen päivä minulla tänään oli.

 Aamulla heräsin seitsemän maissa, noin kuuden tunnin yöunien jälkeen. Vaimo valmistautui töihin lähtöön ja pakersi keittiössä aamukahvin kanssa. Nuorempi poika tuli töistä, yövuoron jälkeen kotiin. Hän otti meidän jääkaapista eväät ja meni yläkertaan, omaan kämppäänsä valmistautumaan "yöunille". Vaimo lähti töihin varttia yli seitsemän

Kävin joka-aamuisella aamupuntarilla, paino on viimein asettunut omaan paikkaansa. Asetuin mukavasti lattialle koneelle ja kuuntelin youtuben soittolistaa. Vastailin  viesteihin ja hörpin kahvia. Puoli yhdeksän aikaan alkoi ovikello soida hätäisesti, ikkunaan koputettiin. Jollakulla taitaa olla hätä ajattelin. Menin avaamaan oven, siellä oli naapurin rouva paniikissa. Melkoisen koominen tilanne minun mielestäni. Minulla ainoastaan tiukat alushousut pukineena ja hädässä oleva nainen pyrkii puheilleni.

Hän viimein sai kerrottua, että hänellä oli ulko-ovi mennyt kiinni, eikä hänellä ollut avaimia mukana. Ei siinä sitten vielä kaikki, rasvainen paistinpannu kuumalla hellalla. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että soitetaan hänen miehelleen. Ei rouva rukka muistanut ulkoa miehensä numeroa Soitin numerotiedusteluun, sain numeron, mikä ei tietenkään ollut käytössä.  Mentiin katsomaan, miten asiassa edetään. Paritalo olikin melkoisen murtoturvallinen. Mietin  seuraavaa ratkaisua, eli ikkuna rikki ja sisälle. Jotain oli siis tehtävä pian, ettei rasvainen pannu roihahda liekkeihin ja polta koko taloa.  Soitin vinkkejä 112 numerosta. Sieltä sanottiin, samaa kuin olin ajatellut, ikkunasta sisään, tarvittaessa palolaitos voi hoitaa. Hälytysnumerosta sanottiin, jos kykenen itse sen tekemään, niin ei tarvittaisi viranomaisia paikalle. Sanoin puhelimeen, että asia hoituu. Tikkaat saunan ikkunan alle, purkuraudalla karmit pois ja kirveen hamarapäällä ikkunat tuhannen päreiksi.

Seuraava haasteeni oli päästä pienestä ikkunasta sisään.  Onnistui sekin ja pääsin ottamaan pannun hellalta pois, liedenkin muistin sammuttaa. Soitin 112:een uudelleen ja kerroin, että asia on hoidossa. Soitto siksi, koska joku naapurustosta olisi voinut ilmoittaa murrosta. Tuossa oli aamuinen seikkailuni.

Kun tilanne rauhoittui ja pääsin takaisin koneelle. ovelta kuului moikka ukki ja perästä pojan ääni, moi. Vanhempi poitsu ja lapsenlapset tulivat moikkaamaan. Poitsu meni saman tien keittämään kahvit, iskällekin tuli tarpeeseen. Lapset eivät kauaa viipyneet, kun heillä oli jo kiire kotiin.

Oltiin päästy jo aamupäivässä aikaan, missä  kello olikin varttia vaille 11. kun  puhelin soi ja kaveri ilmoitti hakevansa minut. Olin luvannut lähteä hänen kanssaan syömään paikalliseen ravintolaan. Jari tarjosi ruuat ja pääsi halvalla, minä kun otin ainoastaan salaattiaterian ja vesilasin.

Olen luvannut auttaa Jaria urheilijaurallaan nousemaan korkeammalle tasolle. Kävimme läpi harjoitusohjelman runkoa, hänelle siis tavoitetta ensi vuoden lopulle. meillä oli mukava keskustelutuokio, mikä kesti reilut puolitoista tuntia. Toiseksi nuorin veljeni soitteli, hänen asiansa oli lyhyt, vain muutama sana vaihdettiin.

Kun lähdettiin ruokailemasta, ulkona oli kiusallinen tihkusade. Jari kävi vielä Prismassa, häntä odotellessa kävin Prisman aulan kioskilla moikkaamassa tuttuja. Sanna hoiti työtään tiskin takana ja aikoinaan HJK:n edustusjoukkueessa,  jalkapalloilijana urheilu-uransa tehnyt Hannu, lapsuudenkaverini täytti asiantuntevasti veikkauskuponkeja ja puhui mukavia. Kymmenen minuuttia juteltiin ja muisteltiin menneitä. Jari sai asiat hoidettua ja toi minut kotiportille.

Kotiin päästyäni soitin entiselle valmennettavalleni, joka oli laittanut minulle aiemmin viestin. Käytiin läpi voimanostoasioita ja kuuntelin hänen vuodatustaan epäreiluista maajoukkuevalinnoista. Pitkä puhelu jälleen, jossain vaiheessa sanoin hänelle, että nyt on lopetettava.

Nuorempi poika oli herännyt ja tuli jälleen hakemaan ruokaa alakerran jääkaapista.

Päätin lähteä vaimoa vastaan töihin ja samalla käväistä vielä kauppareissulla. Sain viestin kiinteistövälittäjältämme, hän muistutti minua huomisesta tapaamisestamme.

 Kun palasimme kotiin, olivat lapsenlapset ja poitsu pihalla puuhastelemassa. Meillä on muutto tulossa ja vanhan omakotitalon piha, vaja, kellari, kaapit, autotalli, vintti ja asuintilat  ovat tavarataivaassa. Tästä tavarataivaasta annetaan iso taivasosuus pois l. lahjoitetaan, myydään ja hävitetään sorttiasemalle.  Poika putsaili vajan ympäristöä, jätelavalle otolliseen paikkaan. Kotiin tullessa laitoin myös minä korteni kekoon siivouksessa.

Lapset lähtivät kotiin ja minä pääsin taas lempiasentoon lattialle ja koneen ääreen. Hetki koneella ja vaimo kysyi, heitetäänkö pieni lenkki kaupalle ja takaisin no tietty heitettiin (minä kävelin ja vaimo ajoi Jopolla).

Ilta meni  kotona puuhastellessa koneella ja pari puhelinasiaa tuli hoidettua. 

Tuskin sairaantavallisempaa päivää voisin edes kuvitella. Todellisuudessa maksan jokaisesta tekemisestäni oman veroni. Joskus itken itsekseni todellista fyysistä ja varsinkin henkistä  tuskaani. Tuota tuskaa en muille näytä koskaan ja harvoin kerron vaikeimmista asioistani kellekään. Näin olen tehnyt koko ikäni. Joskus olen pettynyt, kun olen vieraaseen luottanut. Vaikka olisi kuinka hyvä ystävä olevinaan, jos luottamuksen pettää, en kykene antamaan toista mahdollisuutta. Taas kerran sen sanon: Anteeksi voin antaa, mutta ikinä en unohda.  

En halua olla kova äijä, haluan vain selättää vastoinkäymiset ihan itse, muita rassaamatta. Sairaantavallisia hetkiä kaikille.

ARTO HANNOLIN