Tänään taas mieli jotenkin maassa lenkille lähtiessäni. Leikkauksesta 7 viikkoa, yhä saan kärvistellä  jatkuvan pääsäryn kourissa. Salille ei saisi oikeastaan vielä mennä ja se on minulle ollut aina henki ja elämä. Joskus on raskasta olla vahvempi kuin todellisuudessa onkaan. Minua pidetään joka suhteessa vahvana ihmisenä, joskus kun ei jaksa, silloin hakeudun mieluimmin omiin oloihin. Jos oikein hyvin käy, saan jutella suojelusenkelini kanssa. Ihminen, jota koskaan en ole nähnyt, sattuman kautta tutustunut. Sairauksien kautta ajautunut samalle foorumille hakemaan vertaistukea. Kun elämä joskus kolhii, antaa elämä myös hienojakin lahjoja uusien ystävyyksienkin merkeissä. Tämä ystävyys myös alkoi kysymyksestäni, haluatko jutella? Toinen murtumispisteessä ja ketään ei ole kuuntelemassa. Hän on myös minua tukenut, silloin kun olen sitä tarvinnut. Silloin kun tunsin olevani yksin ja mietin mitä vastaan tulee....Niinkuin sanoin, tuntuu mahtavalta kun saa olla jonkun sellaisen elämässä, jolla vähintäänkin yhtä vaikea elmäntilanne kuin itselläni. Tunnet muttet kuitenkaan tunne, vai tunnetko. Tästä enkelistä olen todella kiitollinen, liian läheisten kanssa on paljon vaikeampi jutella kipeistä asioista.

Leikkauksen jälkeen kun pääsin sairaalasta, ainoa mitä sain jaksamiseni mukaan tehdä itseni kuntouttamiseksi, oli kävely. Ensimmäisen päivän lenkkini oli 1000 metriä ja se varmaan oli elämäni raskain lenkki fyysisesti. Nyt seitsemän viikon jälkeen lenkit hissukseen pidentyneet ja välillä taas hieman lyhentyneetkin. Tänään oli sellainen  raskas olo ja tiesin että nyt kävellään ja mietitään asioita taas viimeisen päälle. Jotenkin vaan vieläkään ei ole oppinut pääsemään turhista murheista kokonaan eroon. Päätin kun sain tämän lisäajan itselleni, että turhat asiat saavat jäädä vanhaan elämään. Ei se nyt ihan sormia napsauttamalla taida onnistuakaan. Toisaalta en kyllä edes ymmärtänyt olevani edes niin sairas kuin olin. Havahduin vasta erääseen valokuvaan, joka oli otettu minusta seuraavana päivänä osastolle takaisin leikkauksesta tullessani. En ollut uskoa silmiäni..näytin todella sairaalta silloin. Ja kuvan näin vasta kotiuduttuani. 

Lenkillä kävin mielessäni muun muassa erilaisia ihmissuhde asioita. Ketkä ovat perheeni lisäksi olleet minulle tärkeitä, keitä olen tukenut elämäni aikana rankoissakin asioissa. Olen tätä miettinyt viime aikoina useinkin.  Minulle on tullut itselleni yllätyksenä millainen pesänjako tästä syntyikään. Pakka on mennyt aikalailla uusiksi.... aivan uusia ihmisä auttoivat minua vaikeimman yli ja osa niistä joilta olin tukea toivonut, vetäytyivätkin takavasemmalle. Nyt kun jo hetki aikaa mennyt ja pahin on ohi, yrittävät takavasen ihmiset palautua paikoilleen.... se paikka onkin jo mennyt toisille, olen vaan pahoillani siitä. Se vanha tarina, anteeksi voin anttaa, mutten ikinä unohtaa. Ainoa kerta elämässäni kun olisin tarvinnut kaikkien tukea.

Paljon muutakin ehdin ajatella lähes 9 kilometrin lenkilläni, mutta niistä ajatuksistani voin kertoa toisella kertaa ja uusilla lenkeillä myös uusia asioita tulee mietityksi.