Kun miettii kaikenlaista, tulee mieleen kaikenlaista. Olen se kuuluisa viimeinen neitsyt, syntynyt neitsyen tähtimerkkien alla. Ehdin viimetipassa tähän junaan, koska huomenna syntymästäni tasapainottelisin vaakakupissa. Kun taas miettii 61 vuotta taaksepäin ja siitä yhdeksän kuukautta eteenpäin, olen joululahja isältä äidilleni  joulunajalta 1955. No mitä siitä sitten tulikaan, ehkä viimeiseen neitsyeen jäi ripaus inhimillisyyttä ja empaattisuutta alun ajankohdasta johtuen.

Vitivalkoinen tukka ja merensiniset silmät, kiltti mutta villi, sanoi isäni minusta. Jälkeenpäin miettiessäni olin arka, mutta puoleni pitävä jääräpää. Puoleni pidin jo pienestä pitäen ja tarvittaessa pidän vieläkin. Olen jo juniorista lähtien pyrkinyt olemaan oikeamielinen ja oikeudenmukainen. No oikeudenmukaisuushan on monen mielestä sitä, kun itse saa tietäessään tehneensä kaikkensa onnistumisen eteen ansaitsemansa palkinnon. Kannattaa myös miettiä asian toista puolta, toinenkin on varmaan tehnyt samoin. On asioita joille löytyy mittari, millä voi valita, mutta ei aina. Usein mietin, mitäpä minä menetän, jos annan tiettyjen asioiden kohdalla periksi, vaikka itse olisinkin se menettävä osapuoli. "Voittajalle" tullee se aika eteen, että tajuaa itsekin, kuinka asioiden olisi tullut mennä.

Kouluaikana jo, olin aktiivinen liikkuja, olen harrastanut ruumiinkulttuuria monella eri tavalla ja todella monessa eri lajissa. Tavoitteita olen itselleni aina laittanut, tapanani ei ole luovuttaa. Se on henkisesti voimavara, mutta myös samalla voi olla pakkomielle. Vaikka en tahtoisi, pakko vaan on jatkaa valitsemaani tietä.

Teini-iän lähestyessä aloin pulskistua. Minua tämä kiusasi kovasti. Vanhempieni, varsinkin eräitten kaverieni käytös kohtaani, tämän asian vuoksi söi nuoren miehenalun mieltä. Kaverit saivat kyllä tietää ketä kiusasivat, mutta vanhempien sanat sattuvat vieläkin sydämessäni. Joskus olen äitini ja yhden sisareni moittivan lapsen tai lastenlasten ulkoista "olemusta". On hyvä kuitenkin muistaa, että nämäkin tavat opitaan normaalisti vanhemmilta. Minulla onkin tapana sanoa heille, älkää ikinä murentako lasten itsetuntoa, vaan menkää peilin eteen, syyllinen löytyy sieltä.

Minulla on elinikäisiä kavereita, heistä on hyvä pitää kiinni, vaikka harvakseltaan, mutta kuitenkin. Sellaisiakin kavereita on matkan varrella ollut, joskus pitkäänkin mukana, jotka ovat halunneet hyötyä tavalla tai toisella kaveruudestasi. Tämänlaiset kaverit ovat tavallaan opettaneet elämästä enemmän, kuin ketkään muut. On kuitenkin mahtavaa, että löytyy kaverista pyyteettömiä ystäviä. Esimerkkinä kolme sisarusta, heidän edesmenneet vanhempansa, aviopuolisonsa ja eksänsä, näiden lapset, aviopuolisot ja lapsenlapset. Yhdessä olemme kokeneet elämän ilot ja surut. Jokainen sisaruksista ja minä, asumme eripuolella Suomea, mutta tapaamme säännöllisen epäsäännöllisesti ja nautimme joka hetkessä yhdessä. Olen heille kuin perheenjäsen, lempinimeäni myöten.

Teini-iän jälkeen tuli nuoruusvuodet, koulu, työ, armeija, opiskelut. Kaikki antoivat elämään oman osansa, hyvässä ja "pahassa". Tutustuin alkoholiin, kuten valtaosa nuorista. Tupakka ei koskaan ollut minun juttuni, jossain vaiheessa tuli sikarit, nekin lopetin, kuten alkoholinkin, jossain vaiheessa elämääni huomatessani, etteivät sovi minulle.

Tyttöystävän löysin, siis vakituisen, hänen kanssaan ollaan oltu vuodesta -79 lähtien. nyttemmin aikuiset lapset ja ihanat lapsenlapset. Aviomiehenä olen joskus ollut rakastava ja joskus kiukkupussi. Nyttemmin haluaisin olla tuo ensimmäinen vaihtoehto... joskus onnistun, joskus en. Jos en onnistu, normaalisti hetken päästä halataan.

Elämä jo sinänsä opettaa paljon harrastukset, työt, pitkä parisuhde. Nyttemmin olen saanut itsestäni enemmän, sairauksieni myötä, esiin tuon empaattisen minäni. Tuo minä on kyllä seurannut koko elämäni mukanani, mutta sen merkityksen olin siirtänyt useimmiten taka-alalle. Empaattisuus ei ole heikkous, vaan se on hyve ja elämän vahvuus.

Olen sitä mieltä, että kaikella on merkityksensä, niin sillä mitä teet elämällesi ja elämälläsi. Koko elämääsi vaikuttaa elämäsi alun kaari. En oikeasti usko tähtimerkkeihin. Kuitenkin tuo kaikki tuo elämääsi tietyn merkityksen.

Tässä siis muistutus siitä, ettei pelkästään syntymä ole se iso ihme, vaan koko elämä on suuri ihme. Jokainen asia vaikuttaa jokaiseen asiaan. Olisiko maailma erilainen paikka, jos vuonna 1955 olisi äitini jäänyt saamatta isältäni joululahjan. Monessa minä olen elämäni aikana mukana siis ollut, monella tavalla asioihin päässyt vaikuttamaan. Olen sitä mieltä, että maailma olisi ilman minua erilainen paikka.  Joulun ihmeitä on siis monenlaisia, ajattelen tätäkin asiaa silloin tällöin hymyssä suin.

ARTO HANNOLIN