Joka hetki samanlainen, on kai ainutkertainen. Vapaasti erästä entistä, edesmenneen suosikkilaulajani  sanoja lainatakseni. Näin se vaan on, niin hyvässä kuin pahassa.  Näin ajatellessani elämääni taaksepäin, en ole aina osannut arvostaa asioiden ainutkertaisuutta. Itse en varmaan osaa aina vieläkään antaa arvoa, niille oikeasti ainutkertaisille hetkille.  Muisti on asia, joka kultaa, mutta myös kääntää ne ikävätkin asiat esille aika ajoin. Ikä on taas asia, minkä pitäisi antaa armoa entiselle, eletylle elämälle.

Kun elää elämänsä, tai opettelee elämään, on kuin istuisi koulun penkillä.  Silloin olisi arvokasta oppia kaikesta kokemastaan, myöhemmässä elämässä siitä opista on sata varmasti hyötyä. Ei kannata olla katkera, voi kyseenalaistaa asioita, mutta kannattaa ottaa asenne positiivisen kautta. Jos ei koskaan käsittele menneisyyttään tai nykyisyyttään, ei koskaan myöskään  voi saada sitä parempaa elämää. On hyvä käsitellä asioita mielessään läpi. Jos jättää, edes jollain lailla käsittelemättä vaikeat asiat, helposti elämä muuttuu katkeransävyiseksi.

Jotkut päivät on kultaa ja kiveä muut

Sanathan jatkuvat suunnilleen näin :

.... joskus lämpimään multaan, saa juurtumaan puut.

Kun sä kysyit, miten menee sulla yksin, mä en tiedä miten siihen vastaisin.

Tämän toisen lämminhenkisen laulun sanojen kautta pääsee helposti jatkamaa aihetta.  Oma terveys on asia, jolle joskus voi tehdä etukäteen jotain ja joskus ei voi tehdä mitään.  

Jos ihminen sairastuu, on monasti syy siinä henkilössä, jonka peilistä näkee. Elämä, elämäntavat, ratkaisut elämässä, asioiden tekemättä jättäminen, asioiden tekeminen ja moni muukin syy antaa suunnan elämälle.  Ainahan kuitenkaan asiat eivät näin mene. Eteen voi tulla vaikkapa tapaturmia, onnettomuuksia, työn aiheuttamia altistumia tai yllättäviä sairauksia, tässä siis muutamia esimerkkejä. Nämä ovat asioita, joihin voi jotenkin ennalta vaikuttaa joskus ja taas joskus ei auta, vaikka miten valmistautuisi tulevaan. Pitäisi siis olla ennustaja ja hyvä sellainen, ettei koskaan mitään ennalta arvaamatonta tulisi elämässä vastaan.

Perinnölliset tekijät ovatkin sitten monelle se ylitsepääsemätön rima. Niitä ei voi kiertää, lävitse ei pääse, eikä ylitse, ei sitten millään. Joskus miettii, miksi näitä perinnöllisyysgeenejä sairauksien muodossa on kerääntynyt yhteen ihmiseen kerääntynytkin todella paljon. 

Jos näitä asioita alkaa murehtimaan, siinä vaiheessa voi kädet nostaa pystyyn ja. Silloin voi sanoa, tai jättää sanomatta, vaikka näin tekisikin: Minä annan periksi ja luovutan... anteeksi että irrotin otteeni oikeasta elämästä. 

Tietenkin on mahdollisuuksia tehdä toisin.  Voi sitä geeneistä riippumatta  elää sitä elämää, mitä tarjolla siinä toisella, vaihtoehtoisella  tarjottimella. Elämä on täynnä vaihtoehtoja ja elämä on oman asenteen rakentama todellisuus, niin kauan kuin itse voi asioista päättää.  Joskus on pakko hyväksyä tosiasiat, mutta se ei merkitse sitä, ettet voisi olla se lujatahtoinen jääräpää. 

Itselläni on päässyt itku jos toinenkin, mutta kyyneleet kasvattavat myös henkistä luonnetta. Tietyllä tavalla olen ollut erityisasemassa, koska olen päässyt kurkistamaan rajan toiselle puolen. Siihen asti asiat ilmoitettiin toisen, siis  "ammattilaisen" , näkökulmasta. Näkökulma osoittautui  julmaksi virhearvioinniksi, mikä kuitenkin kokemusteni vuoksi muutti monella tavalla minua paremmaksi ihmisenä.  Jos asiat olisi silloin tehty kannaltani oikein, tuskin tässä kertoisin lukijoilleni näistä asioista. Olisin varmaan se sama jäärä, joka toimisi ainoastaan oman lajini urheilupiireissä.

 Nyt on ollut vuosia miettiä kaikenlaista,  voin hyvillä mielin sanoa tuon ensimmäisen lauseen: Joka hetki samanlainen on kai ainutkertainen ja voin jatkaa tuota seuraavaa:  Jotkut päivät on kultaa ja kiveä muut. En ole katkera (mutta kuitenkin muistan), en ole pahoillani mitä minun elämälleni on tapahtunut  mutta kuitenkin  muista). Joskus voin harmitella sitä että en saa ääntäni kuuluviin hyvällä. Saanpahan kuitenkin ääneni kuuluviin kirjoittamalla, silloin kyllä ääneni kuulevat  myös vähintään tuhannet muutkin.  Tähän kohtaan siis sopii noista laulun sanoista tämä kohta: joskus lämpimään multaan, saa juurtumaan puut.

Tämä saman laulun kirjoittamani viimeinen lause on sellainen, missä olen usein samoilla linjoilla laulun kanssa on sama: Kun sä kysyit, miten menee sulla yksin, mä en tiedä miten siihen vastaisin.  Usein en siis edes itse tiedä vastausta tuohon kauniisti aseteltuun kysymykseen.

Pakko  myöntää, että tuo on asia mitä murehdin, kyllä soisin niin itselleni, kuin muillekin sen rehellisen ja oikean vastauksen.  Kuuntelen muita ja yritän auttaa ja tukea... itselle tuo saa riittää. Tuo on syy miksi en halua ääneen sanoa aina kaikkea omista tuntemuksistani.

 Joku aika takaperin kaverini kysyi miten voit, vanha vastaukseni oli se tuttu: Ihan hyvin.  Hänpä ei tyytynyt vastaukseeni, vaan intti samaa asiaa moneen kertaan. Kerroin hänelle viimein, hän oli kyyneleet silmissä ja sen näköinen, ettei olisi halunnutkaan kuulla.

Näillä ajatuksilla

Arto Hannolin