Olen kohdallani tullut siihen lopputulokseen ettei selkäkipuni ole sairaus, vaan se on seuraus siitä, ettei minun loukkaantumistani tutkinut lääkäri -80-luvulla osannut ottaa asiaa tosissaan. Eihän nuorella ihmisellä siihen aikaan voinut olla sellaista sairautta. Kipuni nyt, on seuraus sairaudesta. Varmaan asialle voitaisiin jotain tehdä, mutta lasken riskit liian suuriksi. Haluan kulkea omilla jaloillani lopun ikääni.

 

Päänkipusairaus on  seuraus siitä, että ensimmäisten oirevuosien diagnoosit eivät osuneet lähimainkaan kohdilleen, koska oireiden syitä ei suostuttu tutkimaan. Tuli vaihe, jolloin asialle ei enää ole voitu tehdä mitään. Kummastakaan asiasta en ole katkera. Olen enemmänkin kiitollinen siitä, että olen saanut kokemuksia, jotka ovat suunnattomasti vahvistaneet minua henkisesti.

Ei se minua syö, että sairauksia on näidenkin lisäksi ja seurauksena, kerääntynyt aikamoinen liuta. Jos haasteita ei voi selättää, on niiden kanssa hyvä oppia elämään.

Millaista elämäni on seurauksien kanssa?

Minulta kysytään mitä kuuluu ? Miten menee? Lähes aina vastaan, kaikki ihan ok. On myös ihmisiä, joille vastaus on tuttu. Osa heistä osaa lukea minua ja saattavat kysyä: Kuinka oikeasti jaksat? Heille saatan kertoa. Toki joskus "piruuttani" kerron sellaisillekin, jotka eivät haluakaan kuulla. Todenmukaisesti kerrn heillekin kuinka voin. Nämä ovat niitä, jotka vaan muodon vuoksi kysyvät. Joskus on vaan mukava katsoa ihmisten reaktioita. Erävoiton saan, kun kysyjän ilme on oletko tosissasi ilme.

 

Olopäiväkirjaani lyhennellen, mutta kaunistelematta kerron ,miten arkeni sujui muutaman päivän aikana.

Torstai-ilta ja perjantain alkuyö: Aiemmin illalla olin nukahtaa "pystyyn". Enää ei väsytä, jossain vaiheessa silmäluomet voittivat taistelun unta vastaan, en nukahtanut alkuillasta, jonkinlainen rytmi on elämässä hyvä pitää.  

Ties kuinka mones ilta jo peräkkäin, varmaan neljästoista, kun sarjoittainen päänsärky alkoi heräämään voimslla,  kuin nakutettu kello, 21.00. Kipusarjojen seurauksena koko kehon valtaa käsittämättömän paha olo. Paha olo tulee usein ilman kovia kipujakin, mutta nykyään pahoinvointikin aktivoituu viimeistään kipusarjojen kovetessa. Nykyistä elämääni. mitä en halua jakaa varsinkaan läheisilleni. Paremmat hetket kuuluvat heille. Huonot hetket eivät millään lailla kuulu ulkopuolisille. Kerron asioista niille, joille kerron, on oma asiani kenelle haluan elämääni jakaa.  Jaksamiseni on henkilökohtainen asia, sitä ei tarvitse selitellä. Kyllä joskus tuntuu siltä etten kestä, mutta kestän kuitenkin. Joskus yön yksinäisinä tunteina mietin ja itken yksin kipujani. Ei muiden tarvitse tietää tätä osaa elämästäni.

Miltä nyt tässä hetkessä tuntuu, no tuntuuhan se. Tällä hetkellä en kykene kääntämään päätäni, katseeni on suoraan eteenpäin katsoen tyhjyyttä. Jos katseeni siirtyy muualle,  kaivertaa kipu syvälle silmänpohjista sieluun asti. Joka ikinen silmän sivuliike on yhtä tuskaa. On siis pidettävä katse yhdessä kiintopisteessä. Tänään ei tule sitä tuskan itkua, vaikka sen soisikin. Ei itku tuskaa poista, mutta joskus helpottaa. Yksin ollessani itkuni itken, olkoon sitten ulkoisia tai sisäisiä.

Yöllä on paras aika, silloin ei tule turhauttavia kysymyksiä. Sääliä en halua, myötätuntoa en halua. Halaus oikeilta ihmisiltä silloin tällöin auttaa. Ymmärrystä ei voi saada keneltäkään muulta, kuin ihmiseltä, joka on saman tuskan ja kivun läpikäynyt.

Päänsäryn lisäksi on taas vaihe, että nuo kuuluisat kulumat ja välilevyn pullistumat on alkaneet aktivoitua. Nouseminen istualta tai makuulta on työlästä ja tuskaista. Liikkeelle lähtöön täytyy varata  oikealle jalalle pari varmistusaskelta varovasti. Pienikin väärä liike ja tähtitaivas loistaa tuskallisesti edessäni. Oikea etureisi on taas kipeytynyt kivun aiheuttamasta paineesta ja siitä, että joudun varaamaan askeleet oikealle jalalle.

Seuraava päivä: Aktiivisuudestani en halua laskea irti. Lauantaina oli rankka ja aktiivinen päivä. Koko päivän olin erityisen väsynyt, tein paljon asioita, mitkä monelle muulle ovat normaalia isompaa tekemistä. Olin aamusta, kello kymmenestä alkaen reissun päällä ja kotiuduin klo 19.45. Kotiuduttuani otin ainoan iltalääkkeeni ja söin jotain. Ruuan suhteen olen muuttanut elämääni ja pyrin olemaan ehdottoman tarkka. Ruoka on asia, minkä vaikutuksen entisenä urheilijana olen oppinut. Terveellinen ruoka on monen asian peruskivi kehossa. Paheeni silloin tällöin kuitenkin on makean syönti. Suklaalla hieman herkuttelin tänäkin iltana. Puolustelen itselleni paheiden summan olevan vakio. Moni pahe on elämästäni sairauksien myötä jäänyt. Elämä on elämää ja nautin siitä siinä, missä muutkin elämästään nauttivat.

Tämän päivän iltana myöhemmin väsymys valtaa alati kehoani, mutten välitä. Koko päivän normaalit päänkivut pysyivät mukana, mutta kohtalaisen maltillisina. Iltasyömisen jälkeen koko sisimpäni tuntui heräävän. Ensin aktivoituivat päänkivut monta tasoa ylöspäin, paha olo alkoi samaan hengenvetoon. Huomasin taas istuvani mykkyrässä olohuoneen sohvan reunalla. Vatsanseutu, sitä ei polttanut, mutta oli kaiken kaulasta alaspäin alkavan kivun ydin. Mitenkään ei ollut hyvä olla. Makailin sohvalla mitä omituisemmissa asennoissa, mikään ei tuntunut hyvältä. Selkäkipujen vuoksi, on oltava tarkka, missä asennossa on helpointa jaksaa. Pieni virheliike ja selässä, sekä jalassa viiltää tuskaisen raastavasti.

Menin puolen yön aikaan, normaalia aiemmin, omaan sänkyyn. Onneksi taas, niin kuin yleensä, nukahdan omiin kipuihini nopeasti.

Nukuin aamuyöhön asti  sikeästi, kunnes kuulin naapurista jonkin pienen sivuäänen, kolahduksen tai mikä lie ollutkaan. Herättyäni yöllä, ei nukahtaminen olekaan se yksinkertaisin asia. En halunnut katsoa kelloa, en halua tietää missä kohtaa ajan kanssa mennään. Loppuyö meni tavallisen repaleisesti. Nukuin Suurin piirtein vajaat kuusi tuntia.

 

Uusi päivä: Päänkivut alkoivat oman leikkinsä väkevästi heti aamusta. Vähäiset unet ottavat veronsa kipuiluna. Huono olo ei taaskaan anna periksi. Tänäänkin olen päättänyt olla aktiivinen, lähden ensimmäisen testaamaan, miten sateinen ulkoilma auttaa olotilaani. Syksyn sateinen sää on happirikas ja sopivan viileä, helpottaa hieman hetkeksi. Käveleminen kipeytyneen selän kanssa hidastaa menoa huomattavasti ja on haastavaa. Kroppaa en kykene pitämään suorassa, lantiosta ylöspäin olen oudolla mutkalla ja toista jalkaa laahaan mukana, nyt askel on lyhyt ja laahaava.

Aamupäivällä mentiin kauppaan. Vastaan tuli totuus siitä, etten paljoakaan pysty, en kykene. Kun hetken joudun seisomaan paikallani menee olo kurjaksi. Selän massiiviset, vanhat välilevyjen pullistumat eivät aktiivisina anna seistä paikallaan. Selän vaivat vaikuttavat kaikkeen tekemiseen. Myös päänkivut nostivat muutaman pykälän tasoaan. Huono olo seurasi jälleen koko päivän mukana.

Silloin kun sattuu, tulee riitaa kotona helpommin. Vaikka toinen tietää ja näkee, ei aina malta olla hiljaa. Tänään tuli kotona kysymys miksi teet asioita kun sattuu…. teen asioita siksi, että se helpottaa. Jatkokysymyksiä ja kommentteja kun alkaa tippumaan, minulta palaa päreet. Kun ajatus ei vaan kulje, en halua myöskään selitellä.. Vaimo sanoi olevansa surullinen puolestani ja säälivänsä. Sääliä en missään nimessä keneltäkään halua, enkä hyväksy.

Normaali päivinä näytän ulospäin terveeltä. Kukaan ei voi tietää miltä minusta tuntuu , kun minuun sattuu, en anna kivun näkyä, kuin pakon edessä. Tämä on minulle jokapäiväistä joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Tänään päätin lähteä dartskisaan.  Harrastus, joka opettaa sietämään asioita. Harrastus, jonka avulla yritän ylläpitää käden ja pään motoriikkaa, sekä lajinomaista matematiikkaa. Sen minkä useimmat noissa kisoissa tekee suoritustaan parantaakseen esimerkiksi olut tuopposilla ja siidereillä, minä pärjään vedellä ja kahvilla.  Alkoholin olen jättänyt elämästäni jo vuosia sitten. Joskus pärjään jollain lailla kisoissa ja joskus en onnistu. Pointtini on vaan se, että teen sellaista, mikä on minulle ja keholleni on haaste, jonka yritän voittaa. Darts-kisat kertoivat minulle totuuden, missä päänsairauden kanssa menen. Muutama erä sujui mallikkaasti, jossain vaiheessa voimat eikä tekniikka riittänyt heittämään 26 gramman tikkoja edes reilut 2,7 m matkaa.  Kotiin päästyäni olo onkin taas kipuisen utuinen. Samoissa merkeissä kului koko koti-ilta.

Olen, siis elän, teen enemmän kuin jaksan ja kykenen. Jos joku minua arvostelee tällaisina hetkinä, ehkä tunteeni on enemmänkin sääli häntä kohtaan. Katseeni on pelottavan halveksiva. Ei pitäisi välittää, mutta minun luonteellani se ei aina onnistu.  Koskaan kun ei voi tietää mitä kenellekin nurkan takaa vastaan tulee ja se voi tulla kenelle tahansa meistä. Tämän olen kokenut, joten tiedän mistä puhun.

Tässä muutaman päivänhetket ja tuntemukset kaunistelematta. Ei nämä ole läheskään pahimpia aikoja. Paljon kerron itsestäni, mutta en juuri mitään.

Vaimo saa turhaan osansa tästä kaikesta Kukaan ei ole syyllinen perinnöllisyystekijät vaan ovat näyttäneet suunnan. Elämä on opettanut asennoitumaan. Kun usein sattuu, siihen tottuu.

Sääli on sairautta. Se mitä joskus toivon, on ymmärrys pitää kommentit asiallisina ja joskus myös mölyt mahassa. Jos joku haluaa minulta kuulla sairauksistani, lupaan kertoa, kunhan kysyjä sitoutuu kuuntelemaan mitä kerron.

Arto Hannolin