Paljonko kelläkin on elinpäiviä jäljellä, ei sitä voi tietää. Ennustamaan kyllä kyetään. eEnnustuksissa on kyllä iso mahdollisuus muuttujille. Yhdessä asiassa olemme kaikki elolliset olennon samalla viivalla - jokainen päivä, on jokaiselle loppuelämän ensimmäinen päivä. Näitä ensimmäisiä päiviä ei vaan osata arvostaa useinkaan tarpeeksi paljon. Kaikille koittaa myös se viimeinenkin päivä ja se koskee meistä jokaista.

Elämää en kannata hukata siihen, että eletään kuin viimeistä päivää. Miksei elämää voisi elää, elämällä jokaista päivää siten, että tänään on loppuelämän ensimmäisen päivän paras päivä? Aivan kuten huomenna, ylihuomenna ja niin edelleen. Eilisen päivän katkerat muistot, vievät helposti kaiken epävarmoille urille.

Itse en tunne olevani oikeutettu katkeruuteen, vaikken ole aina ymmärtänytkään juuri tämän "tänään on ensimmäisen päivä" merkitystä. Kunpa vain muistaisinkin sen joka ikinen päivä. Näin ajattelen nyt. Huomenna - jos olen vielä hengissä-  voin olla unohtanut ajatukseni elämää suuremmasta sisällöstä, ajatellen asioita toisin. Tämän päivän ajatukseni palaa taas mieleen ja syvällisempään ajatukseeni.

Kun olin 46-vuotias. alkoi elämässäni - ilman omaa tahtoani, aivan kuin kohtalon oikusta uusi elämä. Olin aiemmin päättänyt, että viisikymppisenä teen isoja päätöksiä. Luulin tietäväni elämäni päätöksistä jo etukäteen. En kuitenkaan arvannut kuinka kovalla kädellä kohtalo alkoi ohjailemaan tulevaisuuttani. ”Ystävieni” avituksella alkoi loppuun palaminen. Kahden ihmisen välirikko, vaikutti ratkaisevasti kolmannen kaverin eli minun elämääni. Vauhtia liukumäkeen tuli silloiselta työnantajaltani, joka kiitti lähes 20-vuoden työpanoksestani 6 kuukauden irtisanomisajalla. Työttömyys ja viisikymppiä mittariin samoihin aikoihin. Ei nämä suunnitelmiini kuuluneet. Noihin aikoihin tuli perä perään loppuelämän ensimmäinen päivä.

Tuolloin yksi loppuelämäni ensimmäisistä päivistä, venyi useamman vuoden mittaiseksi.. Noina vuosina en ajatellut päiviäni loppuelämäni ensimmäisinä päivinä. Iltaisinl ajattelin, että selvisinpäs tästäkin päivästä. Päivä toisensa jälkeen mentiin samoin ajatuksin.

Sitten vastaan tuli viimein se päivä. kun pääsin kuntoutukseen - uuden ammatin työkokeiluun - ja vihdoinkin töihin. Siitä alkoi taas hetki, jolloin jokainen päivä oli taas loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Näitä vastoinkäymisiä monissa eri muodoissa on minulle tullut myöhemmässä elämässä todella paljon. Jokaisen vastoinkäymisen jälkeen on ollut aina vaan helpompi asennoitua siihen, että nytpä elänkin loppuelämäni ensimmäistä päivää. Tänään en siitä asiasta valita, sillä huomenna asiat voivat olla huonomminkin. Toki ne voivat olla paremminkin.

 Terveys meni ja sain vilkaista rajan toiselle puolellekin. Itkin aluksi omat itkuni. Itku teki hyvää, se myös opetti laittamaan elämän palikat oikeaan järjestykseen. Nyt minulla on useampi, vakava sairaus.  Aina kun uusi sairaus vanhojen lisäksi on todettu, olen ilman itkuja kylläkin murehtien, mutten synkkyyteen vaipuen ollut henkisesti valmiimpi ottamaan ne vastaan. Tämähän on loppuelämäni ensimmäinen päivä, en aio sitä suremalla pilata.

 

Helppo ihminenhän en aina ole, en sinne päinkään. Olen juuri se suomalainen jäärä, joka vastaa metsälle, juuri niin kuin sinne huudetaan. Se on sitä, että elän loppuelämäni ensimmäistä päivää ja se on aina omalla tavallaan juhlapäivä.

 

Näillä ajatuksilla tänään

Arto Hannolin