Tämä taas niitä öitä kun uni ei halua olla mun kaveri ollenkaan. Vakavan sairauden yhydessä on puhuttu surutyöstä ja masennuksesta. Kerran olen polttanut itseni loppuun ja sitä en toista kertaa halua kokea...En taas osaa sanoa tuosta surutyöstä sairauden yhteydessä. Edes lääkärit eivät osanneet sanoa milloin sairastuin... kuulemma oli ollut jo vuosia ennenkuin kasvain todettiin, sairaus vain otti hiljalleen minusta kiinni. Kun viimein minulle kerrottiin mikä minulla on, itkin omat itkuni.  Jos joku joka tiesi asiasta, mainitsi siitä silloin kun en osannut odottaa,  saattoi minulta silloinkin tulla hetki jolloin käänsin selkäni. Otin siihen paikkaan aikalisän, kunnes saatoin taas katsoa toista silmiin herkistelemättä.

Varmaan olen tuota surutyötä tehnyt kaikenlaisilla kirjoitelmillani ja blogeilla. On asioita joita en vieläkään kestä kuulla toisilta, saatan ärähtää vahvastikin. Jokunen facebook kaveri on lentänyt kaveruudestani ulos kuin leppäkeihäs, kun ei ole sanaani uskonut. Minua on aina pidetty vahvana ihmisenä, sitä varmaan olenkin. Kuitenkin minulla on se herkkä puoleni ja kun sen saa joku saa auki murrettua oikealla tavalla, saa minusta ikuisen ja luotettavan ystävän. Jokainen ihminen tarvitsee ystäviä joihin voi luottaa.... tuskinpa niitä kenelläkään on liikaa. Olen ikäni ollut se ihminen joka on muita tukenut. Loppuunpalamiseni yhteydessä surukseni huomasin, vaikka olen auttanut monia kuiville asioista, ei minulla löytynyt yhtään sellaista, kenelle olisin voinut avautua. Nykyisen sairauden myötä on jokunen ihminen, jota olen ystäväkseni luullut, ottanut etäisyyttä. Heidät olen tiputtanut arvoasteikosta ystävä, arvoasteikossani kaverikseni. Nyt olen kuitenkin siitä onnellinen, että olen saanut sellaisen ystävän, jonka kanssa voin avoimesti keskustella ihan mistä asiasta vain.

Muistakaa tämä hyvät ihmiset, ketään ei saa jättää yksin, Ei siis riitä että sinua tuetaan, jokainen meistä voi olla se ihminen, joka tukee tukea tarvitsevaa, tietenkin oman jaksamisen ehdoilla.