Aamulla kahdeksan aikaan käännän kylkeä, näen verhon välistä hentojen lumihiutaleiden leijuvan ja tiedän, että ulkona on juuri ja juuri lämpötila miinuksen puolella. Otan aamulääkkeeni ja samalla mietin, että tästä päivästä tulee varmasti suruton päivä. Tänään en mieti sairauksiani, kipujani, murheitani. Tänään minä nautin ja tämä päätös pitää.

Mukava aloittaa päivä kun murheet ei paina. Hampaita pesiessäni päänsärkysarja tuntuu taas nostavan tehojaan. Vasen silmä verestää ja pää on kuin tulipallo, pakko siristää silmiä ja kurtuttaa otsaa, ettei tuntuisi ihan yhtä pahalta.

Ei kun kengät jalkaan, mutta kumartaminen ei oikein onnistu. Kun yrittää kumartua, välilevyjen pullistumat ja kulumat nikamissa sanovat, ainoastaan suoralla selällä poikaseni, muuten ei onnistu. Kengät käteen, nojatuolin reunalle istumaan ja manaillen kengät jalkaan. Onneksi on vuosikymmenien salitausta, kyykkyyn meneminen suorin selin ei ole ongelma. Ennen vanhaan linimentin tuoksu oli  kisoissa kotoista, kuin kotona tehtyjen lihapullien tuoksu. Nykyään levittelen linimenttiä selkään, helpottaa hieman ja taas tuoksun miehiseltä. Jotain muistoja siis vanhoilta ajoilta, kipujeni lisäksi. Työn ja tuskan kautta sain kengät jalkaani. ulkotakin sain melkein ilman kipuja päälleni.  

Vain reilu kilometrin matka kauppaan ja raitista ilmaa luvassa. Joka askel painoi kuin tikarin vääntö selässä, välillä huomasin että vasen jalka laahaa maata. Onneksi huomasi, pystyin tuskan kautta korjaamaan askeliani, kunnes taas huomasin saman asian ja taas korjasin. Näin mukavissa merkeissä kauppareissu sujui ja osa päivän hyötyaskelista oli saavutettu, aivan laittoi hymyilemään. Kuinka elämä kohteleekaan meitä kaikkia tasapuolisesti ja varsinkin oikeudenmukaisesti.  

Kotimatkalla, Malmin sairaalan ohi kulkiessani ajattelin lämpimästi hetkiä, kun minäkin olen tuolla sisällä ollut. Olin jo kulkenut sairaalan ohitse, kun kännykkäni soi. vastasin puhelimeen. Soitto tulikin Malmin sairaalan osastolta, vanha kaverini oli ollut sisällä viikon ja nähnyt ikkunasta reippaan kävelijän, jonka tunnisti minuksi. Istui ikkunan ääressä ja odotti tänään kotiuttamistaan. Kuulumiset vaihdettiin  ja olinkin jo kotiportilla, kun puhelu loppui.

Kotona mukava vaaka-asento ja koneelle, asento missä paikalla ollessa ei mikään muu oireile kuin paikat niskasta ylöspäin, sehän on koko kropasta vaan pieni osa. Toisaalta kuitenkin vasemman jalan etureisi kipuilee makuuasennossa, pikku juttu kuitenkin. Välillä yritän torkkua, mutta ei onnistu, vaikka väsyttää.

Taas sama ruljanssi kenkien ja ulkovaatteiden kanssa, aika lähteä tekemään lenkki pimenevään iltaan. Pihakynttilät luomaan syystalven tunnelmaa pihapiiriin. Portille seisomaan ja elämä kun on täynnä päätöksiä, niin nytkin. Lähdenkö oikealle, vaiko vasemmalle. Käännyn oikealle siksi, että selkäni ei oireile yhtä paljoa oikealle kääntyessä.  Mukava ilma kävellä, 1 aste pakkasen puolella ja hieman pilvinen taivas. Kirkkaampaa jos olisi, olisi kylmempääkin. Vaihteeksi taas huomaan, että vasen jalka ei halua olla pelissä mukana. Eipä tuo mitään, kun mielessään käskyttää, taas seuraavaan kertaan kulku on hieman jouhevampaa. Olen kyllä koko ajan iloinen siitä, että lääkärinikin oli sitä mieltä, ettei nuo vuosikymmeniä jatkuneet selkävaivani ole vakavia. Silloin jos olisi vakavampaa, voisi välillä harmittaa.

Vajaa puolitoista tuntia ulkoilua, fiilis hyvä.... jaksoinpas taas, kun itsensä potkii tekemään, silloin ei ole ongelmia.

Outo päivä kyllä sinänsä, ei ole tullut yhtään paniikki- ja vapinakohtausta, kuten eilen.

Illalla rauhoitun koneen ja television äärelle, kirjoittelen, olen sosiaalisessa mediassa, vastailen sähköposteihin ja ajattelen perhettä, ystäviä ja elämää. Päänsärky alkaa taas tapansa mukaan nostamaan tasoaan koviin lukemiin. Tiedän että hetken päästä en voi edes päätäni kääntää ilman raastavaa kipua. Samoihin aikoihin alkaa myös väsy iskeä ja kaivan spotifystä hyvän soittolistan, painan pään tyynyyn ja silmät kiinni. Mietin huomisaamua ja päätän, että huomisesta päivästä tulee varmasti suruton päivä. En mieti sairauksiani, kipujani, murheitani. Huomisesta minä nautin ja tämä päätös pitää.

Nyt painan silmät kiinni, tajunnan virrassa soi terapiamusiikkiani ja musiikki saattaa minut vaipumaan rauhaisaan yöuneen.

Tällainen päivä voi olla kenen tahansa ihmisen päivä, minulle kivut, jollain muulla huolet, murheet ja ilot, mutta jokaisella ihmisellä on sellainen päivä, miksi hän sen päivänsä tekee, niin kauan kuin se asia on hänen omassa vallassaan

Arto Hannolin