Miksi ihmisen pitäisi olla parempi kuin on. En tunne yhtään täydellistä ihmistä, ei sellaista ole olemassakaan.  On asioita, missä voi olla ylivertainen vertailukohteena toinen tai muut ihmiset. Sama ihminen on sata varmaan jossain muussa asiassa vertailuasteikon toisella laidalla erinomaisen ylivertainen, toisessa asiassa sama ihminen voi olla täysi ”nolla”. Asiat on hyvä osata suhteuttaa. Kunnioitusta ei noin vain saada, kunnioitus on ansaittava. Muistan vuosia takaperin, olin eräässä SLU:n tilaisuudessa, missä ennen presidenttikauttaan Sauli Niinistö piti puheen. Hän aloitti puheensa Wilderin tekstiä mukaillen: ”Minussa ei ole muuta vikaa kuin se, ettei minussa ole vikaa”. Suunnilleen siis näin se meni. Tuo kuuluu niihin harvoihin puheen aloituksiin, mikä minulla on jäänyt mieleen.

 Varmasti lausahdus jäi mieleen juuri sen vuoksi, että sen esitti silloin tuleva valtiomme päämies. Monet meistä, siis todella monet, sanovat lausahduksia, joista voisi tulla, osasta tuleekin ajan myötä kuolemattomia sanontoja. Ei siis kuitenkaan ole sattumaa se, kenen sanomana asiat jäävät elämään. Tietenkään ei voida sulkea sitä vaihtoehtoakaan, että tuntemattomankin sanonta, oikeassa tilanteessa, voi olla elämää suurempi. Kuka tahansa meistä voi ääneen lausumansa ajatuksen kautta, luoda sanojen ryppään, mikä jää elämään ajattomaksi ajaksi.

Itse olen yrittänyt olla asioissa ja tekemisessä tarpeeksi hyvä. Monien mielestä olenkin juuri tuollainen, kuitenkaan en ole juuri koskaan omasta mielestä tarpeeksi hyvä. Paljon on elämäntahkoa tullut väännettyä, joskus oikeaan suuntaan ja joskus väärään suuntaan. Usein saavuttaakseni tavoitteen tarpeeksi hyvä, huomaan pyrkimään pisteen, missä voin ylpeästi sanoa itselleni olevani tarpeeksi hyvä.  Hyvä esimerkki löytyy urheilu-urani tavoitteista.

Tavoitteellisesti kilpaillessani arvokisoissa, ainoana tavoitteenani usein oli olla ykkönen. Niinä kertoina, kun tavoitteen saavutin, muistan ainoastaan kerran olleeni tyytyväinen. Tuo kerta oli ensimmäinen SM-kultani, minkä eteen olin tehnyt työtä reilusti yli 10 vuotta. Tuota tyytyväisyyttä kesti vain hetken. Ajaessani kotiin kisapaikalta mietin, olenko minä nyt yhtään parempi tai huonompi ihmisenä, vaikka olen ykkönen. Lopputulos ajatuksilleni oli se, etten ainakaan ole muuttunut paremmaksi ihmiseksi.  Tarpeeksi hyvä ei siis ollutkaan sama, kuin riittävän hyvä ja päinvastoin. Kun arki koitti, jatkoin puurtamista, tavoitteenani tulla riittävän hyväksi. Urheilijana olin varmaan monen mielestä esimerkillisen hyvä. Jollekin tämä olisi riittänyt, ei minulle kuitenkaan. Ehkä maksimissaan hetken kerrallaan kolkuttelen riittävän hyvä porttia, mutta totean itselleni, etten voi tuota askelta ottaa eteenpäin.

Ne hetket elämässäni jolloin, olen tuntenut olleeni riittävän hyvä, on vähissä, mutta on näitä hetkiä kuitenkin myös minulla ollut. Rakastuin, mentiin avioon, saatiin lapsia, saatiin lapsenlapsia. Nämä asiat ovat niitä, missä olen ollut riittävän hyvä.

Se hetki elämässäni, kun ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin laittamaan asiat vaakakuppiin, vaati elämää suuremman ja odottamattoman kokemuksen. Aiemmat kokemukseni, sairauteni, olivat vain pieni muru isossa lokerikossa. Sairastuin päänalueen kasvaimeen, mikä oli viedä henkeni, silloin oli aika itkuilleni, joita en muille näyttänyt. Tuolloin tuli se aika, mikä on näiden, tuon tapahtuman jälkeisinä vuosina, elämäni on pakottanut minut rakentamaan itse itseäni. Tuo aika muokkaa minua vieläkin joka hetki. Minuun ei siis päde tuo sanonta ”Minussa ei ole muuta vikaa kuin se, ettei minussa ole vikaa”.  

En minä itsestäni vikaa etsi, en myöskään täydellisyyttä.  Nykyään yritän olla riittävän hyvä, tarpeeksi hyvä on hyvä tavoite, mutten voi olla sen parempi kuin olen. Iän myötä olen oppinut jakamaan asioita, mitä olen oppinut. Tämä pätee, niin normaali elämässä, kuin urheiluelämässänäkin.

Elämä on merkillinen asia. Yritän ja yritän, juuri kun luulen saavani jalat tukevasti maahan ja uskon olevani tarpeeksi hyvä, kamppaa elämä sopivan kevyesti, mutta voimalla, minut nurin.  Tuo yrittäminen on muuttanut minua. Monesti muistan astua askel kerrallaan ja aina haluaisin laskeutua tukevalle jalustalle. Ei tuo onnistu läheskään aina, joskus kuitenkin. Niitä asioita, jotka eivät edistä asioita mihinkään suuntaan ja tuo vain pahaa mieltä, sysään mahdollisuuksien mukaan syrjään. Eräällä lailla elän maltilla, mutta koko ajan kerään itselleni, joskus isomman ja joskus pienemmän ryppään haasteita. Haasteiden voittaminen todistaa, että olen tarpeeksi hyvä. Joskus saan maistaa myös sitä tunnetta, että olen riittävän hyvä. Nautin nykyelämässäni molemmista asioista. Jos olen tarpeeksi hyvä, saan olla itselleni ylpeä siitä, että olen riittävän hyvä.

 

Arto Hannolin