Lokakuinen sunnuntaiaamu, herään kello 7.30. Mietin käännänkö kylkeä ja jatkanko vielä unia. Päätän nousta ylös, koska tiedän, että on tulossa upea syyspäivä.  Vaimo vielä nukkuu, otan lääkkeeni ja ajattelen kuinka hienoa elämä onkaan. Menen keittämään aamukahvit, jonka nautin pienen aamupalan kanssa. Nyt on  aivan oma rauhallinen hetki, verhon lomasta näkyy syksyisen harmaa taivas, mikä näyttää aivan mahtavalta. Ajattelen lapsenlapsiani, niin kuin  muutenkin hyvin usein. Isän ja ukin huoli elämässä selviytymisestä, on jakautunut myös kolmannelle sukupolvelle, hyvillä mielin kuitenkin ajattelen heitä.

Lapsilla on isäviikonloppu ja kävivät eilen. Vanhemmalla lapsella on kuten isälläänkin samanikäisenä oli. kasvukipuja jaloissa. Nuorempi on taas tavallisen vilkas, aivan kuin isänsä ja ukkinsakin olivat ekaluokkalaisina. Hyvillä mielin minä lapsia ajattelen.  Tänään en kuitenkaan heitä näe.

Mietin päivän ohjelmaa, huomaan ettei ole mitään pakollista. Saan nauttia päivästä juuri niin, mikä itsestä parhaimmalta tuntuu. Käyn ulkona sammuttamasta yölyhdyt pihalta. Syystuikut antavat syksyn elämään sitä olemisen tuntua ja sisäistä lämpöä. Omenapuut ovat muuten melkoisen tyhjiä kesän sadosta, mutta talviomenapuu notkuu keltaisen sadon runsaudesta.  Osa pihakasviston lehdistä on vielä vihreinä, mutta osa lehdistä on jo keltaisen ja punaisen värin kyllästämiä. Osa lehdistä on jo pudonnut puusta ja odottaa pihatiellä ja puutarhassa haravointia. Mukavaa touhua raikkaassa ulkoilmassa, samalla talven tuloon valmistelua.

Päivä alkaa olla puolessa välissä, kassi siis mukaan ja kauppaan. Matkaa on noin puolitoista kilometriä ja taittuu kävellen vartissa.  Jokunen tuttu tulee vastaan ja vaihdetaan kuulumisia. Kaupan jälkeen otetaan pidempi reitti kotimatkalle. Hyvällä ilmalla voi nauttia kotiseudusta, ihan vaan ulkoillen. Mukava miettiä kuinka näinä viitenä vuosikymmenenä, minkä olen paikkakunnalla asunut, on kehitys kulkenut kulkuaan. Osan paikoista on annettu jäädä entiselleen ja  osa paikoista taas laitettu aivan uusiksi kehityksen nimissä.

 Käyn moikkaamassa vanhaa äitiäni, hän keittää kahvit ja käydään yhdessä läpi elämän arkea.  Äidin asunto on täynnä minullekin rakkaita lapsuudenmuistoja, niin seinillä, albumeissa kuin kaapeissakin... kuitenkin muistot on myös mielissämme.  Aikamme rupateltuamme, jatkan taas matkaa.  Pihalla vilkaisen tapani mukaan kerrostalon ikkunaan ylöspäin, äitini vilkuttaa minulle ja minä hänelle.

Kävelen kotia kohti, kuitenkin p ientä kiertotietä. Urheilukentän kulmalla katselen nuoria palloilemassa. Taas muistot palaavat samaan paikkaan, nuoruudessani samainen kenttä oli  puuaidan ympäröimä ja juoksurata tiilimurskan peittämä. Siellä vietettiin muksuina paljonkin aikaa. Nykyään paikka on upea urheilustadion.

Matkaa ei kotiin ole paljoakaan, joten viimeinen suora ja taas kotona.  Kotona, laitettuani ostokset kaappiin rupean taas kahvinkeittoon. Istun nauttimaan ulkorappusille, kahvikupin kera,  pihan kauneudesta. Kaksi pihajänistämme eivät enää meitä aristele, vaan tulevat muutaman metrin päähän, kuin perheenjäsenet  konsanaan. Tuija-puussa silmiemme edessä oravat ovat  syömässä ja pitävät omia kekkereitään nauttien turvallisesta elinpiiristään.

Päivä menee mukavasti näissä pienissä, mutta  minulle suurissa asioissa. Illan hämärtyessä laitan taas lyhdyt palamaan ja saan sen illan tunnelman aikaiseksi.  Saunan lämmitettyäni menen pitkäkseni ylälauteelle, aika ajoin löylyä heittäen. Lämmin hyväily koko kehossa... voiko olla tuon upeampaa tunnetta. Koko päivä mennyt, ei ole ollut särkyjä, ei heikotusta, jaksanut tehdä kaikenlaista, mistä pitää.  Tällainen elämä on sellaista upeaa .

Jossain vaiheessa käännän kylkeäni ja herään klo 7.30 kovaan päänsärkyyn. Sarjoittanen päänsärky on kulkenut mukanani, tai ainakin perässäni kko unen ajan. Sarjat ovat taas kestäneet useita päiviä. Karu todellisuus taas iskee kun muistan uneni ja vertaan sitä valvetilaan.  

Tämä uni oli varmasti joskus vuosia sitten tosikin, silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Silloin ei vaan välttämättä osannut nauttia terveydestä ja jaksamisesta. Teen kyllä näitä kaikkia asioita nykyäänkin, mutta oman jaksamiseni ehdoilla.  Liikun paljon kipujen ja sairauksieni uhallakin, mutta jaksamiseni ehdoilla. 

Miksi asioita ei voisi arvostaa silloin, kun vielä ne ovat itsestäänselvyyksiä.  Miksi kaiholla ajattelee sitä, miksen terveenä ollessani antanut arvoa juuri näille asioille. Koko elämä voi olla kuin unta, voit itse vaikuttaa siihen, onko se hyvää unta, vai muuttuuko se jossain vaiheessa painajaiseksi. Kannattaa siis kerätä voimavaroja, se on kuin rahaa laittaisi säästöön pahan päivän varalle. Hyvä että säästössä on pesämuna, aivan kuin terveydenkin kanssa, jos asiat tulevat valmistautumatta, on todella vaikea selvitä koettelemuksista. Mikään ei elämässä ole kenellekään itsestäänselvyys, sen olen minäkin kovemman kautta saanut oppia. Olen myös saanut vastoinkäymiset ja sairaudet käännettyä voimavaraksi, ainakin osittain, jolla voin auttaa itseäni ja tukea muita.