Saako potilas omasta vapaasta tahdostaan sairastaa kivun kanssa toimintakuntoisena. Toinen näkökanta näyttää olevan osalla lääkkeitä määräävällä taholla. Siis ei kun kipu- ja estolääkettälääkettä potilaaseen, vaikkei hän itse haluaisikaan. Itse kuulun sairastuneena siihen potilasryhmään, joka haluaa pitää fysiikastaan ja vireystilastaan huolta. Kyllä minä kivun kanssa juttuun tulen ja jos en tule, kyllä minä asiasta sitten ilmoitan.

Puhun nyt oman särky- ja lipulääkkeettömyyteni puolesta. Miksi ei voida kunnioittaa yksilön toivetta asiassa, mistä muiden ei edes tarvitse vastuuta kantaa. Olen tullut siihen lopputulokseen, jos minulta onnistutaan viemään päätösvalta itseäni koskevissa asioissa, silloin minulta samalla viedään koko elämä. Onko kenelläkään oikeutta jättää huomiotta  oikeusvaltiossa, tai muuallakaan omaa tahtoani vastaan näinkin tärkeässä asiassa toimia yksilönvapauttani vastaan.

Vajaa kymmenen vuotta sitten sain oman taistelutantereen lääkkeiden käytöstä. Minulla oli silloin todettu verenpainetauti ja jossain vaiheessa kilpaurheilu-urani päättyessä ja vakituisen päivätyöni loppuessa todettiin myös keskivaikea masennus. Samoihihin aikoihin minulla todettiin kohonneet sokeriarvot ja diagnoosina  2-tyypin diabetes, lisäksi se kolestroliarvojen nousu eli metabolinen oireyhtymä. Minulla myös ollut aikuisikäni korkea hemoglobiini. Jokaiseen vaivaani sain omat lääkkeet, joihin  en ollut tottunut. Paino alkoi nousta, lääkkeiden yhteisvaikutus näin jälkeenpäin oli aivan pöyristyttävä. Lääkkeet alkoivat kerätä nestettä kroppaan ja 120 kilon kisapaino olikin noussut 139 kg:oon. 

Kun viimein sain uudelleen elmästäni kunnolla kiinni, aloin pitkäjännitteisen urakan itseni kuntoon saattamiseksi. Tuohon urakkaan upposi yli 4 vuotta. Pääsin eroon diabeteksesta ja sen lääkkeistä, kolestrolilääkityksestä, paljon aiemmin oli masennuslääkkeet jääneet historiaan.

2014 olin saamassa elämän takaisin, kunnes minulla todettiin tuo kasvain. Kun olin alkujärkytyksestäni selvinnyt, tein päätökseni että otan minulle elintärkeät lääkkeet. Ylimäätäisiä särkylääkkeitä söin sairaalassa leikkauksen jälkeen siihen asti kun niistä oli apua. Jossain vaiheessa alkoi siis uusi vaihe, eli päänsärky, jota ei koskaan edes pitänyt tulla. Kaikessa karmeudessaan ja hyvin nopeasti huomattiin ettei särkylääkkeet tähän särkyyn autakaan. Ison taistelun jälkeen suostuin kokeilemaan hermokipulääkkeitä, turhaa sekin sitten oli, ei vaikutusta,. Vahvempaa vastaavaa kokeiltiin, hieman lievitti kipu, muttei poistanut. Vaikutukset oli iso väsymys ympäri vuorokauden ja mitään ei tullut taas elämästäni.Tuntui että vääntäydyin puolikuolleena lenkillekin.

Minulla on sairautena sarjapäänsärky, ennusteet sen paranemisesta, no niitä ei näytä olevan. Se mikä on tullut, on tullut ja pysyy elämäni hamaan loppuun mukanani. Olen ikäni urheilleena oppinut asennoitumaan asioihin, niin myös tähän sairauteen. En halua loppua elämästäni mennä eteenpäin lääkkeillä. Särkylääkkeet eivät anna mitään tehoja. Hermostoon vaikuttavat lääkkeet, tekevät olon koko ajaksi väsyneeksi ja ajan myötä koukuttavat. Määriä on kasvatettava niiden muutenkin vähäisen tehon ylläpitämiseksi itse sairauden ytimeen, eli päänsärkyyn. Olen tullut siihen lopputulokseen, etten halua sellaista loppuelämää itselleni. 

Olen kaikkien sairauksieni aika perännyt yhtä asiaa niin ammattilaisilta, kuin niiltä jotka luulevat antavansa minulle hyviä ohjeita ja neuvoja. Jos haluatte että minä kunnioitan teitä ja teidä päätöksiänne elämäänne kohtaan, kunnioittakaa siis omia päätöksiäni omaa elämääni kohtaan. Silloin paljon suurempi mahdollisuus, ettette menetä minussa ystäväänne.

Kiitos jälleen, että jaksoitte lukea ajatuksiani